KAKSI MAISEMAA.
Taas päivä paistaa Pohjan soilla päin
ja tuulten pauhu täyttää erämaan.
Kuin kansaa horroksista herättäin
niin kosket huutaa pitkää huutoaan.
Jää ovet auki, ulos jokainen
kuin ihmeen luokse nopsaan kiiruhtaa
ja räystään itku kartanoilla on.
Käy pulmusparvet yllä pälvien,
kuin monta tuulispäätä valkeaa
ois irrallansa alla auringon.
Mut iloäänet iltaan vaientuu
ja suuri rauha korven laitaan jää.
Käy metsän takaa onnellinen kuu
kuin myhäilevä isoisän pää.
Se siunaa lastenlasten elämän,
se koivut himmeästi hopeoi
ja seiväsparit mykkäin aitojen;
luo katseen ihmeellisen, lempeän,
ja hellyys maisemissa unelmoi
kuin autuus hämärissä sielujen.