PROLOGI
(Veljilleni).
Mikä riemu ja luottamus silloin asuikaan
kattomme alla, kun rupesi paistamaan
jälleen aurinko punaten hökkelin,
ja me nousimme jäykistynein jäsenin.
Raha meit' ei painanut, ei rahahuoletkaan,
tyhjät ja tomuiset taskut meill' oli vaan,
ja päivänä ensimäisenä maaliskuun
me juhlamenoin poltimme viimeisen puun.
Kuin armeija voittamaton me marssittiin
kuitenkin hökkelikylästä kaupunkiin,
ja jos nuttumme laita olikin auttamaton,
me muistimme Saaronin liljat ja Salomon.
Tien varrelta muuan jos äkkäsi tupakan,
tämän kunniaks', viisaan ja tarkan kakaran
paras sutkaus yhteisin voimin leikattiin,
ja haiku seurasi herroja kaupunkiin.
— — —
Minä tiedän, kuinka nyt, veljet, laitanne on.
Joka ainoa päivä on tyhjä ja tolkuton.
Siis, teinit, sauvat vain, vyöt kupeisiin
ja aamunnousussa takaisin hökkeliin!