I.
Mastopuu.
Pakkanen oli koko yön pitänyt ilvettään. Se oli takonut nurkkia ja napsutellut seiniä. Nyt aamupuoleen oli se pois vetäytymässä. Mutta ennen lähtöään jysähytti se vielä pirtin nurkkaan, että kartano kajahti. Sitä se itsekin säikähti ja lähti pakoon, mutta ei malttanut vielä mennessäänkään olla napsahuttamatta piha-aitaan. Sitten alkoi sen ritinä ja rapsutteleminen kuulua talon vierestä metsästä.
Oli aikainen aamu; kello lie ollut tuossa kolmen tai neljän vaiheilla. Taivas oli pilvetön ja sen laella kiilui lukematon paljous sädehtiviä tähtiä, jotka hämärästi valaisivat lumisen pihan ja kinosten peittämän talon ympäristön.
Se oli Hirsikankaan talo Pielaveden pitäjässä.
Pihalla liikkui turkkiin puetuita miehiä. Vaikka he olivat vasta pirtistä tulleet, oli heidän turkkinsa kaulus jo käynyt valkoiseen kuuraan. Lumi narahteli ja naukui askelen alla, ja jos rykäsi, niin kaikui koko kartano raikkaasti.
Kolme hevosta oli sidottu tallin seinään. Siinä helisyttivät ne pakkasen kynsissä tiukujaan ja hamusivat huulillaan edessään olevia heiniä.
Miehiä seisoi tallin ovella; mutta he väistyivät siitä, kun muuan vanhanpuoleinen mies talutti sieltä hevosta. Hän oli Hirsikankaan Matti-isäntä.
Kartanolla kopisteli nuori mies, melkein poika vielä, kirvespohjalla kuuraista ja lumista rekeä, mikä oli tavallista jykevätekoisempi.
Kun Matti toi hevosta tallista, räsähti reki ilkeästi, pani aivankuin olisi särkynyt. Samassa paiskasi poika sen pystyyn.
— Ethän vain rekeä särkenyt? huusi Matti.
— Enkä särkenyt. Särkemättäkin kaikki tämmöisessä pakkasessa paukahtelee, vastasi poika.
Hän oli aivan varma, ettei reki särkynyt, sillä olihan hän naputellut sitä varoen.
Nuori mies oli Jaakko, Hirsikankaan poika. Matti talutti hevosen reen viereen ja sanoi uudelleen:
— Eihän vain reki mennyt rikki, kun niin räsähti?
— Eikä mennyt. Kyllähän minä sen tiedän, kun en niin lyönytkään, että olisi särkynyt.
— Pitää tarkastaa kuitenkin, ennenkun aisotetaan. Emme me rikkinäisellä reellä saa mastopuuta metsästä. Siellä on ikävä sitä sitten korjata.
— Mutta eihän eheää rekeä tarvitse korjata siellä eikä täällä, kivahti
Jaakko.
— Eheääkö? Kukapa sen takaa, että se on eheä. Niinpä tuo räsähti pahasti. Kun et vain särkenyt mastopuurekeä. Silloin ei huomisesta kaupunkiin lähdöstä tule mitään, puheli Matti itsepäisesti. Sitten pudotti hän suitset kädestään ja kallisti reen syrjälleen, alkaen sitä tarkastella.
— Uskoohan tuon nyt oikeallakin, että eheä se on, karjasi Jaakko suuttuneena.
— So, so! Olehan, poika, nyt… Mutta menkäähän joku noutamaan pirtistä pärettä, että näkisi! kehotti Matti.
— Tarvinneeko sitä nyt niin tarkoin tutkia, puuttui puheeseen Latolan isäntä. Jaakkohan väittää, ettei se mennyt rikki.
— Mitäs Jaakosta. Menkää vaan pärettä hakemaan! kehotti Matti.
Kun kaikki näkivät, ettei metsään lähdöstä mitään tule, ennenkuin Matti saa tahtonsa täyttymään, käski Latolainen renkinsä pärettä noutamaan.
— Tuollainen hupsu se on aina, ei luota keneenkään, mutisi Jaakko vihoissaan. Mutta ääneensä ei hän uskaltanut mitään puhua, peläten isänsä suuttuvan, eikä sitten päästävän häntä mastopuun vientiin Raaheen.
— Eipä sitä tiedä uskoa… Parempi katsoa kuin katua, puheli Matti.
Samassa heilahteli punertava ja häilyvä päresoihtu lumisella pihalla.
Sen valossa tutki Matti sitten tarkoin rekeä. Huomatessaan sen eheäksi, jysähdytti hän sen jalaksilleen ja pisti soihdun hankeen, missä se sammua tupsahti.
Silloin uskalsi taasen pakkanen palata metsästä ja kävi jysäyttämässä pirtin nurkkaa, että kartano kajahti. Sitten napsahutti se hiljemmin navetan puolella ja siirtyi metsään rytyyttämään.
— Oh hoh! Kylläpä se nyt paukuttaa, puheli Matti-ukko ja puhalteli kouraansa.
— Pakkoko oli ruveta rekeä kopeloimaan tämmöisessä pakkasessa, ei
Jaakko malttanut olla pistämättä.
— Nytpä sen tietää, että se on eheä, sanoi Matti ja talutti hevosen aisojen väliin.
Jaakkokin nouti tallista hevosen ja valjasti sen jykevätekoisen takareen eteen. Renki toi hänen perässään kolmannen hevosen, jolle valjastettiin vain irtonaiset aisat. Myöskin kolmella naapuritalon hevosella oli samalla tavalla irtonaiset aisat perässään.
Kun hevoset oli saatu valjaisiin, lähti matkue kartanosta ja painui talon vierestä alkavaan metsään. Tiellä, mikä luikerteli puiden välissä, oli aivan umpi; hevosten oli vaikea siinä kahlata, samaten miestenkin, joille ei ollut turvaa hevosten perässä venyvistä aisoista.
Ainoastaan Matti-isännän hevosella oli reki. Hän ajoi koko jonon etupäässä. Hänen perässään tulivat reettömät hevoset ja kaikkein viimeisenä ajoi Jaakko, istuen takareen tukilla.
Näin mentiin noutamaan mastopuuta kuudella hevosella.
— Mutta eihän meiltä lie mitään unohtunut? huusi yht'äkkiä Matti ja pysähytti hevosensa.
— Eipä tainnut unohtua. Illallahan jo kaikki lähtöä varten varustettiin, sanoi renki, joka hevosineen rehki isännän perässä.
Matti antoi hevosensa seistä ja tuumaili hetken. Sitten huusi hän viimeisenä ajavalle Jaakolle:
— Otitko rekeesi aisat siitä tallin seinustalta?
— En minä niitä huomannut, huusi Jaakko. Saapihan nuo aisat metsästäkin.
— Eipä sieltä petäjiköstä ole häävi aisapuuta löytää. Käännähän takasin ja aja noutamaan!… Semmoista se on, että jos minä en kaikesta pitäisi huolta, niin ei tulisi mistään mitään, puheli Matti rekeen juoksevalle Latolan isännälle, joka oli heittänyt hevosensa irtaallaan kulkemaan.
Matti oli pyytänyt naapuriaan kolmella hevosella mastopuun nountiin ja lähtemään sitten viemään sitä Raaheen. Sieltä palatessaan toisivat he suolaa ja muuta tavaraa.
— Eiväthän ne nuoret tahdo niin kaikkea huomata, sanoi Latolainen rekeen päästyään. Ethän sinäkään kaikkea aina muista.
— Sinä se vielä noita huolettomia puollat, jurisi Matti.
Siitä heillä juttu jatkui. Samasta asiasta olivat he usein ennenkin väitelleet. Latolainen moitti Mattia, että hän on liian ankara vaatimuksissaan. Nuoria täytyy kärsiä ja neuvoa. Mutta Matti oli sitä mieltä, että jos heiltä ei vaadi täsmällisyyttä ja heidän joka työtään tarkasta, niin heidän kanssaan ei tule toimeen.
Jaakon täytyi palata aisoja hakemaan. Ne kuuluivat hänen hevoselleen, sillä takareessä olevat aisat tarvittiin sen ohjaamiseen sitten mastopuuta tuodessa.
Hän istui takareen tukilla ja hoputti hevostaan tavottaakseen toiset. Hän oli isälleen suutuksissa, kun hän oli tänä aamuna hänet jo kaksi kertaa nöyryyttänyt. Äsken ei uskonut tarkastamatta muka, että reki on eheä, ja nyt pakotti palaamaan aisoja noutamaan, vaikka olisihan ne metsästäkin saanut. Sellainen oli isä aina, ei luottanut milloinkaan toiseen, tahtoi aina oman päänsä pitää. Vielä oli hän kaikessa niin turhan tarkka ja täsmällinen. Vainusi aina perässä kuin koira. Kaikilla täytyi olla oma paikkansa, yksinpä hevosten loimivöilläkin tallissa. Auta armias, jos loimivyönkään pani toiseen naulaan kuin missä sitä pidettiin, niin sai siitä kuulla kauvan aikaa. Jaakko tunsi aina tekevänsä parhaansa, mutta sittenkään ei isä häneen luottanut. Sehän se juuri vihaksi kävikin, ja se, kun ukko luuli aina kaikkien olevan huolettomia ja piti itseään erehtymättömänä. Vaikka unohti hänkin toisinaan, teki toisin kuin oli tarkoitus; mutta menepäs häntä siitä huomauttamaan!
Pian tavotti hän toiset.
Tie painui metsästä suurelle ja avaralle suolle. Sinnekin oli pakkanen tullut. Metsän läpi kulkiessa oli se antanut siivo rauhan, mutta nyt suolla nipisti se sormia ja pisti nenään, että oli vaikea hengittää.
Jaakko jäi reen perässä kävelemään voittaakseen pakkasen. Toisetkin
laskivat suitsiperät hevostensa selälle ja jäivät Jaakkoa odottamaan.
Siinä oli Latolan kaksi renkiä ja Latolainen ja heidän oma renkinsä.
Pian tuli kaikille lämmin ja puhe alkoi luistaa.
He juttelivat mastopuusta, jota he menivät noutamaan. Se kasvoi Korkeallakankaalla, tämän ja toisen vielä suuremman suon takana. Sen kasvupaikkaa ei heistä kukaan sen tarkemmin tiennyt. Matti Hirsikangas oli puun löytänyt. Hän istua kökötti eellimäisen hevosen reessä ja ajoi umpia auki.
Jaakolle tuli kuuma. Hän aukoi turkkinsa nappeja, heittääkseen sen pois.
— Älähän nyt vielä heitä! varotti Latolainen.
— Kyllä jo tarkenee, vastasi Jaakko ja paiskasi turkkinsa takareen tukille. Rengitkin tekivät samaten.
— En minäkään miestä huonompi ole! hihkasi Latolainenkin ja paiskasi turkkinsa päällimäiseksi.
— Vai etkö usko sitä! sanoi hän Jaakolle, tarttui hänen käsivarsiinsa ja heitti hänet lumeen.
Lumisena kömpi Jaakko kinoksesta ja kävi kiinni Latolaiseen; mutta eihän hän tälle mitään mahtanut, sillä Latolainen oli roteva ja voimakas. Muutenkin oli hän mukava mies. Aina iloinen ja leikillinen. Metsämatkoilla telmi hän kuin nuoret ja puhui hauskoja. Useinkin hän leikin varjossa valitti, ettei hänellä ole poikaa. Lapsia oli hänellä useitakin, mutta ne olivat kaikki tyttöjä. Yhden nimi oli Leena; ja juuri hänen tähtensä tuntui tuo miellyttävä Latolainen Jaakosta vieläkin miellyttävämmältä.
Hän vertasi häntä omaan isäänsä, pieneen ja kuivaan äijän käppyrään, joka aina narisi, eikä koskaan ruvennut leikkisäksi. Nytkin istui hän yksin reessä ja mietti, mitä lie miettinyt.
— Ollapa minulla tuollainen isä, kun on tuo Latolainen, ajatteli Jaakko.
He pääsivät suon yli metsäiselle ja leveälle kankaalle. Ja kun he sen poikki tulivat, aukesi taasen heidän eteensä avara neva, minkä toisessa laidassa kohosi hirsimetsää kasvava Korkeakangas.
Kun he saivat kulkeneeksi nevan yli, alkoi jo talvinen aamu sarastaa. Itäisellä taivaalla, heidän takanaan, nevan toisella laidalla, näkyi metsän latvoilla vaaleneva ja selkeä taivas, jota nouseva aurinko alkoi ruskottaa. Pakkanen tuntui kiihtyvän nyt suurimpaan vimmaansa, mutta miehille ei se enää mitään mahtanut, sillä lunta kahlatessa oli heille tullut lämmin.
Kankaan laidassa poikkesi edellä ajava Matti-isäntä tavalliselta talvitien uralta pitkin kankaan sivua kulkemaan. Siinä oli lunta hevosta rintaan, sillä pitkin talvea oli tuuli sitä nevalta siihen kinostanut.
Hetken ajeltuaan käänsi hän hevosensa kangasta kohti kohoamaan. He nousivat yhä ylemmäksi loivaa rinnettä. Metsä alkoi muuttua mahtavaksi hirsistöksi. Aina vähän päästä sivuuttivat he komean tupsulatva hongan, jonka kerkkä huimaavassa korkeudessa humisi.
— Mihin asti sinä viet? Tässähän on jo mastopuita, ettei tiedä minkä ottaisi, huusi Latolainen.
— Mennäänhän vielä vähän, niin ei tarvitse arvella ottaessa, huusi
Matti.
Hetken ajettuaan nousi hän reessä polvilleen, osotti kädellään ja huusi:
— Osaammeko oikeaa valita?
Kaikki katsoivat hänen osottamaansa suuntaan. Sieltä vilkkui toisten hirtten lomitse metsän jättiläinen. Se seisoi siinä yksinäisenä. Oli kuin metsän kuningas, jonka majesteettia muu metsä oli kunnioittanut väistymällä sen läheisyydestä loitommalle. Siinä se oli valtakuntaansa hallinnut satoja vuosia. Se oli ollut arvokas ja kunnioitettava jo silloin, kun muu metsä hänen ympärillään maasta kohosi. Hänhän se oli siemenensä sirottanut jo vuosisatoja sitten kulovalkean tuhoamaan kankaaseen. Itse hän oli ihmeen kautta tuhosta säästynyt. Siitä asti oli hän Korkeatakangasta hallinnut; käynyt heimolaisineen tuhoisan sodan lehtipuita vastaan ja voittanut; vallannut koko lakean ja tasaisen hietikkokankaan nevojen keskellä omalle heimolleen. Ainoastaan kankaan laiteilla, nevan rajalla, uskalsivat koivut, haavat ja lepät asustaa. Hän oli kuningas, sitä vanhaa ja arvokasta sukua, viimeinen suurten ja määräämättömien sydänmaiden jälkeläinen tällä kankaalla. Kuningas hän oli, metsän mahtava hallitsija, jonka valta perustui vuosisataisiin oikeuksiin.
Nytkö oli hänen hetkensä tullut, metsän mahtavan jättiläisen viimeinen hetki? Miehiä, joitten esi-isät monta polvea taaksepäin olivat hänen mahtavuuttaan ihmetelleet, seisoi kirves kädessä hänen juurellaan; ihmeissään he katsoivat hänen latvukseensa huimaavassa korkeudessa, jossa se oli kestänyt vuosisatojen tuulet ja myrskyt.
He aikoivat kaataa metsän mahtavan jättiläisen, maahan vaivuttaa sen korkealle kohoavan kruunun.
Mutta eihän heidän tekonsa ollut heidän syynsä. Mitäpä vihaa heillä, sydänmaan rauhallisilla ihmisillä, oli Korkeankankaan kuninkaalle. Heiltä hän olisi rauhan saanut, jos he eivät olisi joutuneet rantamaan rauhattomien ihmisten kanssa tekemiseen. Nämä ne tämänkin metsän jättiläisen olivat kuolemaan tuominneet näkemättä ja kuulematta.
— Jo siinä on puuta! sanoi Latolainen… Olisit saanut ottaa kahdeksan hevosta sitä vetämään; tuskin se kuudella kulkee.
— Hyvätpä ovat meillä hevoset; koetetaan, niin sittenpähän nähdään, kulkeeko tuo.
Puuta ihmeteltyään veivät miehet hevosensa etemmäksi ja antoivat heiniä eteen.
Matti määräsi pari miestä tietä polkemaan ja telottamaan nevalle asti, johon oli paksuin umpi. Latolan rengit saivat lähteä, vaikka mielellään hekin olisivat olleet jättiläisen kaatumista katsomassa.
Katsottiin sitten, minne päin puu olisi kaadettava. Tyven täytyi jäädä kotia kohti.
Alkoi pian kuulua kirveen kapse. Neljällä tasaterällä siinä sopi hakkaamaan. Jaakko Latolaisen kanssa hakkasi toisella puolen ja Hirsikankaan Matti renkineen toisella.
Hakatessaan vilkaisi Jaakko väliin isäänsä. Ukko iski kirveellään yhtä tasasesti, aina vain yhtä tasasesti; ei kertaakaan lujemmin, eikä kertaakaan löyhemmin, aina samalla tahdilla.
Sellainen oli se kaikessa muussakin.
Ja hän itse. Toisinaan iski hän kiihkeästi kuin raivoissaan, toisinaan taasen levähti ja antoi silloin vain näön vuoksi kirveensä heilua. Sellainen oli hän muussakin elämässään, vaikkei sitä huomannut. Siitäpä juuri isä häntä moitti ja siitä johtui alituinen ristiriita heidän välillään.
Lastuus syveni kummallakin puolen puuta, joka ei näyttänyt turma-aikeista mitään tietävän; varistelihan vähän väliä lunta ja kuuraa kaatajiensa niskaan.
— Oh hoh! Kylläpä siinä tarkenee, sanoi Matti, oikasi selkänsä ja jäi seisomaan. Toisetkin lopettivat iskemisensä ja alkoivat puhella.
Puu seisoi vielä horjumatta.
Matti käski Latolaisen ja Jaakon hakata toiselta puolen, ettei väärälle puolelle ryöstäytyisi, ja laitti renkinsä tietä polkemaan.
Jo vavahti jättiläinen; metsän kuningas säpsähti. Sitten se räsähti, pani sillä äänellä, että miehet pelästyivät ja juoksivat etemmäs. Sen sydänsuonet paukkuivat, että kangas kajahteli. Sen latvus vavahteli kuolinkamppailussa, ja se alkoi kallistua. Ensin hiljaa, sitten kiihtyen, kunnes se raivostuneena heittäysi koko painollaan maata kohti, murskaten alleen pienempiä puita. Siinä silmänräpäyksessä jytkähti jäätynyt kangas kuin maanjäristyksessä… Siinä makasi korven jättiläinen värähtämättä.
Nyt vasta saivat sydänmaan miehet oikean käsityksen sen pituudesta.
Matti mittasi lähemmäs parikymmentä syltä sen tyvestä päin, iski kirveellä kolon siihen. Siitä oli vielä pitkä matka latvaan, joka ainaiseksi oli lakannut humisemasta. Kolon kohdalta alkoi hän naputtaa puuta poikki. Toiset toivat reet lähemmäs ja ihmettelivät rantamaan miesten laitoksia, kun he niihin tällaisia jättiläisiä tarvitsevat.
— Eivätkö nuo likempää saisi puita, kun jo täältä asti pitää vedättää? arveli Latolan renki Pekka.
— Totta lienevät jo rantamaista suurimmat puut nokkineet, sanoi
Latolainen.
— Mutta Savossa on honkia sinnekin antaa, eikä loppumisesta ole pelkoa, kehasi Hirsikankaan Matti… Viime syksynä sanoinkin Sovion patruunalle, että minä en tyhjää teille tuokaan, jos vain hintaa antanette. Lupasi tuo maksaakin, kun vaan tuon hyvän mastopuun. Sanoi: Hyvästä hyvä hinta, huonosta ei mitään. Sitten se vei minut varviinsa ja näytti siellä, että tällaisia pitäisi mastopuiden olla. Minä sanoin, että kun kerran tuomaan lähden, niin paremman toki tuon kuin on yksikään noista. Eihän se tahtonut uskoa, mutta nytpä näkee. Sanoi vielä varvista tullessakin, että jos vain tuot paremman puun kuin mitä paras oli, niin saat siitä sellaisen hinnan, ettei yhdestäkään puusta vielä sellaista ole maksettu. Se on rento mies se Sovion patruuna, ei se tyhjää kitsastele. Se antaa arvon talonpojallekin, eikä ole niinkuin nämä meidän puolen herrat. Selvää suomea se haastaa, eikä venskaa sekaan sotke niinkuin nämä.
Sydänmaan miehet kuuntelivat Matin puhetta hänen hakatessaan. He tiesivät että Matti on tuttu Sovion patruunan kanssa ja että hän tietää tarkoin kaupungin elämän, kun tekee joka vuosi matkoja sinne. Kuopion kauppiasten kanssa ei Matti tahtonut olla missään tekemisessä, vaikka se oli verrattain lähellä. Raaheen ja rantakaupunkeihin hän ajoi aina.
Matti antoi kirveen Jaakolle ja tämä alkoi hakata puuta poikki.
— Missähän asti tämäkin puu saanee kulkea laivan mastoksi jouduttuaan? arveli hän hakatessaan.
— Kulkekoonpa mihin kulkee; viekööt vaikka veisivät turkkilaisille. Me emme siitä välitä. Kunhan saamme puusta hinnan, niin muu meille on samantekevää, sanoi hänen isänsä kuivasti.
Näin katkasi hän Jaakon ajatusten lennon.
Niin hän teki aina muulloinkin…
Siinä makasi nyt äsken niin mahtava honka poikki pantuna ja oksatonna. Mahtava oli sen runko vielä nytkin, mutta se oli juureton, ja sen voi viedä minne halutti. Se oli nyt Sovion patruunan omaisuutta. Aina Savoon asti hänen valtansa ulottui. Metsän jättiläiset voi hän katkoa satavuotisilta juuriltaan ja kuljettaa ne kaupunkiinsa. Syvälle oli hän painanut nimensä talonpoikienkin mieleen aina Karjalan rajoille asti. Moni Savon isäntä hänet tunsi ja kaikki tunsivat hänen nimensä. Oli nimittäin niin, että maakauppa oli kielletty; maakauppiaita ei ollut; talonpoikien täytyi tehdä kauppaa porvarien kanssa kaupungissa. Lyhin matka oli Pohjanmaalle; sen kaupunkeihin virtasivat sisämaan tavarat aina Savosta saakka.
Viime talvena oli Matti Hirsikangas Sovion patruunan kanssa joutunut puhumaan hyvistä mastopuista. He olivat sopineet, että Matti toisi hänelle sellaisen. Patruuna oli kieltänyt häntä kenellekään puhumasta heidän sopimuksestaan, etteivät toiset laivanvarustajat tietäisi kilpailla.
Tämä oli se puu. Se oli ensimäinen metsän jättiläinen, joka Savosta rantamaihin kuljetettiin.
Oli vaivaa ja puuhaa saada mahtava runko reille. Mutta kuuden miehen voimalla ja Hirsikankaan Matin kekseliäisyydellä se onnistui.
Kun hevoset oli valjastettu aina kaksi rinnakkain puun eteen, epäili
Latolainen:
— Mitenkähän kulkenee?
Matti rupesi nyt alussa ajamaan ensimäistä hevosparia sivulta. Hän tarttui suitsiin ja vilkaisi taakseen. Nähtyään kaiken olevan kunnossa, hihkasi hän iloisesti:
— Rahalla ja jyvillä, hevosilla hyvillä, pääsee mihin haluaa! Hei, hei!
Hevoset ponnistivat yhtäaikaa ja puu lähti kulkemaan. Reet painuivat paksussa lumessa sen alla niin syvään, että se itsekin viilsi lunta. Jaakko teutaroi sen päällä latvapuolella ja ohjasi ristiin köytetyistä aisoista takarekeä.
Aina väliin pysähtyivät hevoset puhaltamaan; mutta kauvaa ei Matti antanut niiden seistä, vaan hoputti vetämään.
Näin hiljalleen saatiin metsän jättiläinen nevalle, missä oli ohuemmalti lunta.
Silloin päivä olikin jo sivuuttanut puolensa ja talvinen aurinko alkoi aleta kaukana nevan laidassa kohoavan metsän taa.
Suurella ja aavalla nevalla kulki nyt kaatunut kuningas kuuden hevosen vetämänä pitkin syvälle painunutta talvitien uomaa. Jaakko ohjasi sen päällä takarekeä aisoista ja mietti ikihongan tulevia kohtaloita.
* * * * *
Oli saman päivän ilta.
Mastopuu oli rekien päällä talon kohdalla maantiellä; siinä odotti se rantamaihin lähtöä. Pakkanen oli päivän kuluessa karkkounut muille maille. Lähtönsä edellä se lie viime yönä rytyyttänyt ja paukuttanut tavattomasti. Nyt oli taivas vetäytynyt pilveen ja etelä leyhki lauhasti talvi-illan pimeyden läpi.
Pirtin ikkunoista loisti iloinen takkatuli pimeälle kartanolle, jossa oli kaksi rekeä kuormitettuna hevosten eväillä. Kummassakin oli vielä sen lisäksi pari rekeä ja toisen perässäkin vielä reki, että niihin voisi sitten Raahesta palatessa panna kuorman niille hevosille, jotka menomatkalla vetivät mastopuuta.
Pirtissä häärivät naiset laitellen eväitä miehille heidän matkaansa varten. Tarvittiinkin muonaa aika runsaasti, sillä matkalla viivyttiin noin parisen viikkoa. Miehet istuskelivat nyt tänä iltana ilman varsinaista työtä; puhdetyöt oli siirretty syrjään. Mikä heistä katseli hevosen valjaita, mikä väänsi vitsaksesta savirikkoa särkymisen varalta.
Matti-isäntä valvoi naisten evästen laittoa, etteivät he vain mitään unohtaisi. Siinä jutteli hän emännän kanssa, mitä kotona oli tehtävä sinä aikana, kun hän on poissa.
Naiset lähtivät navettaan ja miehet jäivät istumaan tyytyväisinä ja rauhallisina. Ainoastaan Jaakko näytti levottomalta ja vilkuili ikkunasta pimeään iltaan. Hän hautoi taasen mielessään sitä, mitä jo kauvan oli pohtinut. Jo pitkän aikaa oli hän ajatellut tehdä asian selväksi naapurin Leenan kanssa.
Hän oli innokas metsästäjä ja hyvä saamaan otuksia. Nytkin oli hänellä kartanolla olevissa kuormissa aika kimppu metsäeläinten nahkoja, joilla hän kaupungista saisi sievät rahat. Ennenkin oli hän lähettänyt nahkoja kaupunkiin, joten hänellä oli jonkun verran säästörahoja. Kun hän nyt itse sinne menee, niin niillä voisi hän ostaa sievän silkin ja kihlat Leenalle.
Latolan Leena oli paria vuotta häntä vanhempi ja kylän kauniimpia tyttöjä. Silloin tällöin oli hän ollut Jaakonkin kanssa; istunut hänen sylissään, suikannut suutakin ja muutamina öinä viime kesänä Päästänyt aittaansakin, niinkuin oli tavallista siihen aikaan. Mitään sen pysyvämpää suhdetta ei heidän välillään vielä ollut. Olihan vain Leena kuin hauskuudekseen leikitellyt hänen kanssaan. Mutta siitä lähtien oli Jaakko hautonut tosituumia tyttöä kohtaan. Yhä tulisemmin oli hän alkanut tätä katsella ja etsiä hänen seuraansa. Mutta tähän asti ei hän ollut tuumistaan tytölle tosissaan puhunut. Tänä iltana päätti hän sen tehdä.
Naisten navettaan mentyä pujahti hänkin ulos ja suuntasi kulkunsa naapuritaloon. Mutta pihalle tultuaan ei hän mennytkään sisälle, vaan hiipi navetan puolelle, missä arvasi Latolan tyttöjen olevan iltatöillään. Siellä pysähtyi hän navetan ja karjaladon väliseen solaan. Navetan ovi oli auki ja sieltä kuului naurua ja puhetta. Pian pääsi hän selville että siellä tytöt olivat omin päinsä. He rupesivat lypsämään ja hänelle tuttu ja mieluinen ääni alkoi laulaa:
"Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla,
Kuninkaan kultaisen kartanon puolla;
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!"
— — — — —
— — — — —
Henkeään pidätellen kuunteli Jaakko laulua. Hänestä tuntui, että hänestä Leena laulaa, häntä kaipaa. Hänen mielensä teki mennä navettaan, mutta sitten hän hillitsi halunsa ja siirtyi navetan oven taakse piiloon.
Tytöt saivat lehmät lypsetyksi ja alkoivat kantaa ladosta illallisheiniä. Jaakko oli oven suojassa, etteivät he häntä huomanneet. Heitä oli navetassa kolme, Leena kolmantena. Jaakko näki hänen tulevan heiniä noutamaan ja antoi hänen mennä sivutsensa… Niin sen pitää tapahtua, mietti hän. Uskaltaa hän sen; monta kertaahan Leena on ennenkin hänen sylissään istunut.
Kun Leena palasi toisen kerran heiniä noutamaan, kaappasi Jaakko hänet äkkiä syliinsä.
Tyttö huudahti säikähtyneenä, mutta tuntiessaan samalla ryöstäjänsä, alkoi nauraa ja löi Jaakolta lakin maahan.
— Olehan nyt hiljaa ja kuuntele! sanoi Jaakko tosissaan.
— No mitä sinulla on sanottavaa?
— Lähden aamulla mastopuuta viemään.
— Senhän olen tiennyt jo kauvan aikaa.
Puhellessaan veti Jaakko tyttöä kädestä ladon taakse, etteivät toiset heitä huomaisi. Siellä sanoi hän:
— Olen ajatellut tuoda sinulle kaupungista jotakin… Huolisitko?
— Mitä tuot?
— Huolitko? Sano se ensin?
— Mistä minä tiedän sanoa; vaikka toisit piipun, — siitä minä en huoli.
— Kyllä sinä tiedät, mitä aijon tuoda. Otatko?
— Voi, voi sinua, poika kultaa, mitä sinä sanot! Oikeinko sinä totta tarkoitat? Voi sinua, poika kulta! Kuulehan! Mistä sinulla olisi niin paljon rahaa, että tämmöiselle tytölle tuomiset toisit? Oletko jo puhunut isällesi, että hän antaisi sinulle rahat? ilveili Leena. Häntä nauratti hirmuisesti Jaakon tuumat. Hän oli pitänyt Jaakkoa vielä lapsena, jonka kanssa oli ollut hauska kujeilla. Hänen tiedossaan oli sulhanen, joka suorastaan ei ollut vielä kosinut, mutta josta hän oli varma, että se sen vielä tekee.
Jaakkoa suututti tytön nauru, ja hän sanoi ylpeästi:
— Itselläni minulla sen verran rahaa on, että kykenen silkin ja kihlat tuomaan vaikka kahdellekin tytölle.
Mutta sitten muuttui hänen äänensä nöyräksi, sillä pilkasta huolimatta tunsi hän pitävänsä äärettömän paljon tytöstä ja sanoi:
— Huolitko, Leena, jos tuon?
— Sittenhän sen sanoa tietää, kun tarjotaan, sanoi Leena hilpeästi. Mutta nyt pitää minun mennä heiniä kantamaan, etteivät näe, että täällä poikain kanssa kuiskuttelen… Älähän, Jaakko, nyt kaupunkimatkallasi muihin rakastu! sanoi hän ja juoksi ladosta heiniä noutamaan.
Jaakko ei saanut asiaansa sen selvemmäksi. Suuttumus ja rakkaus taistelivat hänen sielussaan. Rakkaus voitti. Eihän Leena ollut kieltänytkään tuomasta. Päinvastoin tuntui Jaakosta kuin olisi hän kehottanut. Kävellessään kotiinsa päin, päätti hän ostaa Leenalle kihlat.
Ennen pirttiin menoaan poikkesi hän vielä katsomaan mastopuuta, joka kartanon kohdalla maantiellä odotti lähtöään. Hän nousi sen tyvelle seisomaan ja antoi ajatuksiensa liidellä kaupunkiin, jonne hän puun mukana pääsee. Nyt hän sen näkee, näkee merimiehiä, porvareita, laivavarvin, kauppapuodit ja kaiken sen, mistä hän oli kuullut paljon puhuttavan. Sieltä tuopi hän Leenalle parhaimman silkin, minkä löytää…
Siitä kulki hän sitten pirttiin, missä miehet jo riisuskelivat saunaan, ottaakseen kotoisen lähtökylvyn.
Paitsi omia, oli siinä pari muidenkin talojen miestä, jotka olivat lähteneet hevosillaan viemään Hirsikankaan hevosten eväitä ja rekiä ja tuodakseen palatessaan kaupungista tavarakuorman.
Isäntä oli kiirehtinyt saunan lämmitystä, sillä aamulla aikaisin oli puhe lähteä.