II.
Raahe.
Kylmän kelmeällä taivaalla kajasti aamun sarastus. Siellä yläilmoissa oli jo valoa, mutta alhaalla Pohjanlahden rannalla oli pienoinen Raahen kaupunki hämärän verhossa. Sen satojen pikku talojen tuohikatot olivat talven lumien peitossa ja niiden torneista kohosi savu pystyinä patsaina kohti kelmeää taivasta.
Tällä samalla paikallaan oli Raahe nähnyt jo lukemattomien talviaamujen valkenemisen. Parisataa vuotta oli se siinä ollut pienenä ja vähäpätöisenä. Lieneekö vuoden 1649 joulukuun 5 päivän aamu koittanut kirkkaana vai pilvisenä tämän paikan yli? Kuka sen tiennee? Se oli Raahen syntymäpäivä, sillä silloin maamme kenraalikuvernööri Pietari Brahe Kristiina kuningattaren käskystä määräsi perustettavaksi kaupungin Saloisten pitäjään, joka oli sangen vanha kauppapaikka Pohjois-Pohjanmaalla. Saloisten satamassa kävi jo paljon ennen Raahen perustamista laivoja kauppamatkoilla aina Saksasta asti.
Kaupungin paikaksi ei kuitenkaan tullut ikivanha Saloisten satama, vaan sille löytyi vieläkin sopivampi paikka muutama kilometri pohjoisempana olevan pienoisen merenlahden poukamasta. Lahden pohjoispuolella oli meren myrskyin suojana Långholmenin saari, joka nykyisin on mantereeseen toisesta päästään maatunut. Eteläpuolella suojasi lahtea Lapaluodon niemi, jonka ulompaan kärkeen on nyt rakennettu samanniminen satama. Lännessä kaartui pitkä rivi saaria Långholmenin — nykyisen Pitkänkarin — ulommaisimmasta nokasta Lapaluodon kärkeen.
Näin oli — ja on vieläkin — kaupungilla luonnon muodostama suojainen satama.
Muitapa luonnon suomia etuja ei tuolla pienellä kaupungilla ollutkaan. Ei virrannut sen vieritse mereen suurta, sisämaan vesiä vyöryttävää jokea. Ei ollut sen ympärillä hedelmällisiä maita, eikä suuria maalaiskyliä. Oli ainoastaan laajoja ja lohduttomia hiekkakankaita ja soita peninkulmittain joka puolella. Lähimpänä maaseutuna oli etelässä sen äiti, pieni Saloisten pitäjä, ja pohjoisessa tasainen Pattijoki ja hiekkainen Olkijoen kylä.
Mutta Raaheen asettui heti alunpitäen asumaan keinokkaita porvareita, jotka lähimmän maaseudun puutteessa matkustelivat laajalti sisämaassa. Vuosikymmenien kuluessa saivatkin he sen aikaan, että Raahen "maaseutu" käsitti suuren osan Pohjanmaata ja ulottui Savossa aina Karjalan rajoille asti.
Heidän hyvänä liittolaisenaan olivat sen ajan kauppaa rajoittavat asetukset, jotka pakottivat talonpojan kulkemaan kaupunkiin, kun kaikki maakauppa oli kielletty. Niinikään olivat heidän liittolaisenaan kehittymättömät kulkuneuvot, jotka ajoivat talonpojan sinne, minne hevoskyydillä oli lyhin matka. Näin alkoi Raaheen virrata sisämaan tavaroita: nahkoja, voita, jyviä, talia ja tervaa, ja kauppiaat antoivat samaa tietä takaisin: suolaa, tupakkaa, ulkomaan kankaita ja muuta tarvetavaraa.
Mutta älköön luultakokaan, että laaja kauppa-alue oli noin vain vähällä voitettu. Raahen naapurikaupungit kiistivät kiivaasti sitä vastaan. Monta tulista taistelua saivat Raahen entisajan porvarit käydä kahdellakin suunnalla: maaseudulla ja — herrainpäivillä, ainapa kuninkaankin luona. Maaseudun he kyllä puoleensa saivat, saivatpa sieltä kannatustakin taistelussaan Oulua ja Kokkolaa vastaan. Mutta näiden kanssa taistellessaan saivat he kaikki keinonsa hyvinkin tarkoin käyttää. Olipa jo muutamia kertoja vaara aivan ovella: läheltä piti, ettei koko kaupunkia lakkautettu sen kilpailijoiden eduksi.
* * * * *
Kaupan ohella oli kaupungilla ollut tulolähteenä myöskin laivaliike. Mutta 1800-luvulla alkaa tällä vasta olla merkitystä kaupungin elämälle; ja 1850-luvulla sivuutti se kaupan ja astui etualalle.
Silloin nimittäin sitkeiden porvarien tarmokkaat jälkeläiset tulivat tuntemaan kaiken katoavaisuuden oikein kouraantuntuvalla tavalla. He näkivät, että vanha kaatuu ja täytyy luoda uutta sijaan.
Vaara uhkasi nyt kaupunkia kaukaa, aina Viipurin seuduilta asti. Se ei vielä ennen ollut kilpaillut Pohjanmaan kanssa; vaan nyt se sen teki ja teki tavalla, joka tuntui.
Suunniteltiin Saimaan kanavan rakentamista; ja rantamaan tarmokkaat miehet käsittivät, että lopulta se viepi suuren osan heidän kauppa-aluettaan. Silloin eivät enää Savon miehet tuo tavaroitaan heille, eivätkä huoli heidän tavaroistaan. Siksi turvautuivat he laivaliikkeeseen, jota tähän aikaan edistivät vielä ulkomaankin olot. Itämainen sota oli päättynyt. Kauppalaivat oli osaksi tuhottu ja rahdit korkeita. Silti laivojen "lyönti" oli erinomaisen kannattavaa. Laivaveistämöstä tuli Sampo, joka jauhoi rahaa pikkukaupungin yritteliäille liikemiehille ja hyvinvointia ja kunniaa koko kaupungille. Tähän aikaan vielä, loppunsa edellä, kävi Savonkin liike rantamaihin ja sillä kohosi pieni Raahe kaupan ja meriliikkeen alalla kaupunkiemme ensimäisten joukkoon.
* * * * *
Tähän aikaan oli Raahen laivaveistämö maamme suurimpia. Se oli kaupungin lahden etelärannalla, mereen päin viettävällä rinteellä, josta heti, rannasta alkaen, oli syvä vesi. Siellä oli viisi eri veistämöä rinnakkain. Kussakin oli omat tapulinsa, joitten päällä laiva tehtiin, paja oli jokaisessa ja väenpirtti, ja suuret puu- ja lankkuvarastot.
Kaupungin ja veistämöalueen eli "varvin" välillä meren rannalla oli pikipolttimo ja tervahovi monine pitkine makasiineineen. Terva oli tärkeä vientitavara ja myöskin piki, jota paljon tarvittiin kotonakin lukuisien laivojen rakentamisessa.
* * * * *
Taivas kirkastui pienen kaupungin yllä, vaikka vielä katujen pohjalla oli ohentunut hämärämeri, joka vaalenemistaan vaaleni. Varhaisesta hetkestä huolimatta oli jo eloa ja liikettä hämyisillä kaduilla, joita vielä silloin ei öilläkään valaistu. Porvarit olivat aukaisseet puotinsa ovet ja ikkunaluukut ja odottivat ostajia. Heidän renkinsä ajoivat kiiltokarvahevosilla mikä noutamaan niityltä heiniä, mikä rannasta vettä. Merimiesten vaimoja tuli maidon hausta niistä taloista, joissa oli lehmiä; ja maalaisia ajoi kuormineen kaupungin keskellä olevalle kauppatorille, minne heitä jo oli kertynytkin aika paljon.
Jo paljoa aikaisemmin oli osa väestöä herännyt ja mennyt toimiinsa. He olivat laivaveistämöiden sadat työmiehet, jotka jo ennen neljää olivat pikkutaloistaan lähteneet toista kilometrin päässä olevaan varviin, minne talvella kuljettiin suoraan yli jäätyneen meren lahden. Työ alotettiin siellä kello neljältä. Hämärän aika iltaa ja aamua työskenneltiin suuressa väenpirtissä. Toiset veistelivät vaarnoja, toiset tekivät "plokeja" ja mikä mitäkin. Sitten päivän tultua siirryttiin ulkotöihin rakenteella olevien laivan runkojen ääreen. Silloin kuului sieltä pauke ja kalkutus aina kaupunkiin asti.
Päivän valjetessa kokoontui torille yhä enemmän kuormia ja ihmisiä. Huomattavampana kauppatavarana oli puutavara. Siinä oli halkokuormia, joiden ympärillä merimiesten vaimot häärivät, pelkkoja, lankkuja, laivan kaaripuita ja jokunen mastopuukin. Siellä täällä kuormien välissä liikuskeli kaupungin porvareita turkeissaan. Tingittiin ja väiteltiin.
Yhä enemmän kokoontui puutavaraa torille. Kuormia alkoi jo olla torille johtavilla kaduillakin. Siinä oli miehiä lähipitäjistä, mutta paljon oli etempääkin tulleita. Sillä puutavaraa tarvittiin Raahessa paljon, kun toisina vuosina rakennettiin lähemmäs kymmenkunnan laivaa. Oli ukkoja kuormineen Kestilästä, Pulkkilasta ja Piippolasta, oli Kärsämäeltä, Pihtiputaalta ja Keiteleestä. Useimmat olivat tuoneet pelkkojaan, panttureitaan ja mastopuitaan ilman edeltä päin tehtyä sopimusta; kaikki tiesivät, että he saavat tavaransa kaupaksi.
* * * * *
Sillä hetkellä lähestyivät Pielaveden miehetkin etelätullin puolelta kaupunkia. He olisivat päässeet tullin luota kaupungin laitaa suoraankin varviin, mutta Matti Hirsikangas tahtoi ajaa patruuna Sovion talon kautta, että saisi näyttää mastopuuta ennen veistämölle vientiä patruunalle itselleen.
Patruunan talo oli torin kulmassa; sinne päästäkseen täytyi heidän ajaa halki kaupungin.
Matti istui puun tyvellä ja ajoi kuutta hevosta.
Jaakko ohjasi takarekeä puun latvapuolella ja muut miehet kävelivät sivulla. Heillä kaikilla muilla, paitsi Matilla ja Latolaisella, oli paljon katseltavaa, sillä he eivät olleet vielä eläissään kaupungissa käyneet.
Kun he sivuuttivat tullin ja lähtivät ajamaan Kirkkokatua, herätti heidän tulonsa erikoista huomiota. Heidän puunsa oli suurempi kuin monikaan oli nähnyt, vaikka oli ennenkin kaupunkiin suuria puita tuotu. Kaikki näkivät heidän olevan tavallista pitemmän matkan takaa, koska kahdella hevosella vedätettiin heidän eväitään ja rekiään.
Ennenkuin he olivat kerenneet pitkästikään ajaa, kertyi heille suuri saattoväki. Siinä oli etupäässä kaupungin poikia, joista toiset alkoivat kiipeillä puun päälle.
— Menettekö, sen vietävät! karjasi Matti ja huiskasi heihin päin suitsiperillä.
Silloin livahtivat pojat puun päältä ja kuultuaan Matin puheesta miehet savolaisiksi, he kaikin alkoivat kirkua:
— "Savolainen pulloposki, syöpi puuron leivän kanssa."
— Teillä, sen tuhannen kappaleilla, ei olisi syödä edes paljastakaan leipää, jos me savolaiset emme toisi tänne jyviä ja jauhoja, senkin rantamaan rakkikoirat! ärjyi Matti.
— Olesta hiljaa ja anna poikain huutaa! sanoi Latolainen Matille ja nauroi.
Silloin pojat kertyivät hyväntuulisen Latolaisen kintereille ja kärttivät häneltä lupaa nousta puun päälle. Muutamia hän nostikin sinne ja sanoi sitten tasaisella tavallaan:
— Enempää eivät hevoset jaksa vetää.
Näin tulivat he likelle toria. Katu heidän edessään oli niin täynnä kuormia, että heidän täytyi pysähtyä odottamaan. Siihen kertyi pian väkeä suurta mastopuuta ja Savon miehiä ihmettelemään.
Etempää torilta riensi juoksujalkaa eräs hyvin pitkä ja punakka vanhanpuoleinen mies. Tullessaan tyrkki hän tiellään olevia syrjään, niin että kiitti kun pääsi hänen edestään väistymään.
— Hei, Savon ukko, myö puusi minulle! huusi hän rämisevällä äänellään, että tori kaikui. Ja odottamatta vastausta kääntyi hän menemään ja käski Matin ajaa perässään.
— Siirryttekö syrjään, senkin maalaistolvanat! Antakaa tietä oikealle puulle, jollaista ette ole ainoakaan osannut tuoda!
Miehet koettivat arkoina avata tietä Korkeankankaan mahtavalle jättiläiselle. Syntyi aika rytinä ja meteli rämeä-äänisen suuren miehen edessä.
Hän oli patruuna Matti Sovio, Fredrik Sovion veli, jolla kolmannen,
Henrik-nimisen veljen kanssa, oli yhteinen laivaveistämö ja kauppaliike.
Hetken mentyään ja tietä tehtyään katsoi Matti Sovio taakseen ja kun näki Savon miehet rauhallisina paikallaan, huusi hän.
— Etkö sinä s…n Savon ukko ajakaan?
— Enpä häntä, vastasi Matti Hirsikangas.
— Mitä odotat? Etkö puutasi myökään?
— Enpä mä häntä myö.
— Mikset myö.
— Kun jo on tullut toiselle myödyksi.
— No voi sun vietävän pässinpäätä! P——.ako et sitä ennemmin sanonut?
Mikä tuhat sinun kitaasi kiinni piti, senkin Savon pallinaama! raivosi
Matti-patruuna ja palasi takasin ja pui nyrkkiään Hirsikankaan Matin
edessä.
— So so! Ihmisiähän mekin ollaan, sanoi Latolainen tyynesti ja astui
Matti-patruunan eteen.
— Mikä p…u sinä olet? karjasi tämä ja oikasi kättään kuin lyödäkseen.
— Elähän vaan lyö! Saat heti takaisin! sanoi Latolainen päättävästi.
— Ettäkö uskaltaisit minua lyödä?
— Koetappas kopasta, niin näet!
— Ka, Savon miestä! Ei se pelkää, sanoi Matti-patruuna ja nauroi iloisesti siinä samassa hetkessä. Sitten kysyi hän Hirsikankaan Matilta aivan toisena miehenä kuin äsken:
— Kuka tämän kamalan puun on jo ostanut?
— Patruunan veli, vastasi Matti.
— Se peto se kerkeää. Mutta kuulehan ukko! Tuo minullekin samallainen, vieläkin suurempi! Rahan saat minultakin. Tuotko?
— Enpä mä häntä tiedä, jos…, eikä hän kerennyt sanoa: jos löydän, ennenkuin Matti-patruunan kiivas veri kuohahti, — sillä hän vaati heti aina selvän ja varman vastauksen — ja hän karjasi:
— Ole tietämättä, käppyrä! Tule sinä, suuri mies, tänä päivänä minun konttoriini! sanoi hän Latolaiselle ja sitten suuttuneena huusi:
— Hei miehet! Kuulkaa nyt kaikki, niin monta kuin teitä lieneekin! Ajakaa kuormanne, mastopuut, pelkat, pantturit ja kaikki mitä teillä on, minun varviini! Tulkaa sitte noutamaan rahat meidän konttorista!… Mitä töllötätte! Ettekö kuule?… Meillä on millä maksetaan! Hih hei! hihkasi hän, löi kämmeniään yhteen ja pyörähti kantapäillään ympäri.
Sitten lähti hän kävelemään ja nauroi mennessään. Mutta päästyään veljensä, Fredrik Sovion talon kohdalle, pui hän nyrkkiään sinne päin ja kiroili suun täydeltä.
Tori alkoi tyhjetä ja puukuormat soluivat Isoakatua rantaan ja siitä lahden yli Matti Sovion veistämölle.
Pielaveden jättiläinenkin pääsi liikkeelle. Se pysähtyi Fredrik Sovion talon kohdalle. Hevosten eteen pantiin heiniä, eväskuormat ajettiin Sovion suureen kartanoon ja Matti Hirsikangas lähti konttoriin. Sinne kuljettiin pihan kautta. Konttorin mahtavat tammiovet näyttivät sanovan: Jolla ei ole aikaa kiertää kartanon kautta, se pysyköön poissa! Oven edessä rapisteli Matti kuuraa turkkinsa kauluksesta, kopisteli lumen saappaistaan ja meni sisään.
Jaakko ja muutamia muita hänen matkassaan tulleita savolaisia jäi kadulle puun viereen odottamaan Matin palaamista.
Jaakko nousi puun tyvelle istumaan ja katseli kaupungin elämää. Isokatu, jolla hän oli, halkaisi kaupungin, alkaen sen pohjoistullista ja loppuen mereen, jonka rannalla melkein kadun kohdalla oli merimieshuonerakennus. Hänen toverinsa lähtivät Mattia odottaissaan katselemaan kaupunkia, kulkien rantaan päin.
Kaikki oli hänestä outoa, kaupunki katuineen, talot, kauppapuodit ja ihmiset. Varsinkin ihmisiä hän ihmetteli. — Tuossa katukäytävää sipsutti muuan tyttö, jota hän ihan mielikseen katseli. Kuinka notkeasti nousi hänen jalkansa, meni aivankuin tanssien! Hänen jälkeensä katsoi Jaakko niin kauvan, kunnes tyttö kääntyi poikkikadulle ja katosi: Hänen mieleensä tuli Leena ja kotikylän tytöt. Mitä nämä kömpelöissä kengissään ja paksuissa vaatteissaan olivat verrattuna tuohon sipsuttajaan! Leena oli ollut hänen tähänastinen tyttöihanteensa; sen kauniimpaa ja miellyttävämpää ei hän maailmassa luullut olevankaan. Ja kun hän siinä istui ja mietti, tunsi hän, että se hehkuva polte, jonka Leena hänessä oli herättänyt, heikkeni ja riutui, ja sen sijaan tuli kaipaus nähdä tuo äskeinen tyttö, tai jotain hänen laistaan vielä uudelleen.
Hän muisteli ja ihmetteli kaupunkiin tulemistaan. Pojat, jotka nytkin kilmuilivat hänen luonaan puun ympärillä, olivat merkillisen eläviä, aivankuin oravat metsässä. Turkasen pahankurisia ne olivat! Hän ei heitä uskaltanut paljon katsoakaan, peläten heidän rupeavan haukkumaan. Ei koskaan ennen hän ollut osannut ajatellakaan poikien olevan sellaisia kuin nämä. Ja entäpäs se pitkä ukko, joka äsken yritti heidät syyttä suotta piestä! Mutta leppyi siinä samassa, kun Latolainen häntä vastusti. Teki ihan toisin kuin hänen kotiseudullaan. Siellähän mies suuttuu yhä enemmän, jos häntä vastustetaan. — Tämän kaupungin meno tuntui hänestä ylösalasin käännetyltä kaikin puolin. Vilkasta se oli ja kiehtovaa. Olisi hirmuisen hupaista saada olla siinä mukana! Se vasta olisi toista, verrattuna kotikylän nukkuvaan elämään.
Siinä istuessaan huomasi hän katua pitkin tulla köpittävän vanhan, mutta vilkasliikkeisen äijän. Ukko pysähtyi, päästyään puun kohdalle. Hänen silmänsä vilkuttivat kummallisen nauravasti.
— Onpa totta vie siihen ankkuroinut suuri puu… Kuusi pukseeria on edessä. — Mistä asti ne ovat sitä vetäneet?… Häh, poika? ärjäsi hän, kun Jaakko ei heti hänelle vastannut.
— Pielavedeltä, sanoi Jaakko.
— Vai aina Pielavedeltä… No tietääkö savolaisen poika, mitä tämmöisestä hirrestä tehdään?
— Maston ne sanovat siitä tulevan.
— Aivan niin. Mutta kestäisikö savolaisen pojan pää nousta tuonne latvaan, jos se pystyyn hiissattaisiin? Vai rupeaisiko päätä fiiraamaan… Häh?
— Mitäpäs asiaa tuon latvaan olisikaan, sanoi Jaakko.
— Mitäkö asiaa latvaan? Sitä ei kysy kukaan muu kuin savolainen. Kuule! Tämän puun latvassa kiikkuu vielä moni poika. Voi jos tietäisit, mitä minä tiedän, niin jo nyt kuulisit kuinka tuuli viheltää ja vinkuu siinä taklaasissa, mitä tämä puu on kantava. Näkisit miten nämä heiluu ja huojuu ja miten poikia rimpuilee aina "puukempramraakalla" asti köysiä selvittelemässä, katsoen silmät seisovina meren myllerrystä. Niitä tulee aaltoja kuin vuoria toinen toistaan ajaen… Oh! Niin se on poika… No eivätkö ne Savon ukot sitten puissa rimpuile? kysyi ukko ja nauraa virnisteli.
— Eivät ne niin hulluja vielä ole olleet.
— Kuule nyt, nuori mies! Koska sinulla näkyy olevan noin vilkkaat silmät, niin ei ole ihme, vaikka sinäkin vielä rimpuilisit tässä puussa. Jos vain aijot merimieheksi, niin kiipeä joka päivä kolme kertaa Savon korkeimman hongan latvaan ja huuda sieltä kurkun täydeltä! Jos niin teet, niin edestäsi sen löydät. Muista nyt, mitä Björkqvistin Epu sinulle neuvoi!
Sen sanottuaan lähti ukko mennä keppasemaan katua pitkin. Jaakko istui ja katsoi hänen jälkeensä ja ihmetteli kummallista ukkoa ja hänen yhtä kummallista puhettaan.
Ihmisiä tuli ja meni. Porvarien rengit ajoivat välkkyväkarvaisilla hevosillaan ja huutivat toisilleen. Kauppapuotien eteen pysähtyi jyvä-, voi- ja nahkakuormia. Puotien ovet paukahtelivat… Silloin alkoi myös laivaveistämöltä kuulua satojen kirveiden vilkas kalke ja satojen vasaroiden kiihtyvä pauke… Aamu oli valjennut ja hämärä haihtunut pienen kaupungin kaduilta. Sen yli kaartui kirkas ja kylmä talvinen taivas; mutta alla, pakkasesta huolimatta, oli vilkas ja kiehtova elämä. Tätä kaikkea nähdessään ja kuullessaan tunsi Savon sydänmaan poikakin vilkastuvansa. Kiehtova elämän hyörinä lumosi hänet. Tuo elämä minkä hän ympärillään tunsi, minkä paukkeen ja kalkkeen hän kuuli, ei ollut sydänmaan poikaakaan vierovaa. Se oli tervettä, voimakasta ja yksinkertaista niinkuin entinen Raahekin tuohikattoisine, pienine taloineen ja vaatimattomine ihmisineen.