III.
Kodista irti.
Kaupunkimatka oli tehty, ja Jaakko oli kotona. Hän teki töitä: ajoi hevosella heiniä ja puita, kulki metsällä ja pyydysteli toisinaan riistaa. Elämä näytti olevan entisenlaista ja kulkevan entistä tuttua latuaan. Kaupunkimatka oli hetkeksi keskeyttänyt päivien tasaisen kulun; oli katkaissut jokapäiväisten töitten yhtäläisen, alati uusiutuvan sarjan. Se oli temmannut talon miehet hetkiseksi näkemään toisellaista elämää, josta ei talon vaimoväkikään jäänyt osattomaksi, sillä miesten palattua kuulivat naisetkin heidän kertovan kaupungista niin paljon, että hekin saivat siitä jonkinlaisen kuvan. — Olipa renki tavannut muutaman juopporatin merimiehen, joka oli opettanut hänelle merikomennussanoja, tietystikin ryyppypalkkaa vastaan. Näitä hullunkuriseksi vääntämiään sanoja opetti renki sitten mielellään kaikille, jotka sitä halusivat.
Aikaa voittain unohtui kaupunkimatka vaikutuksineen; ei kukaan enää siitä puhunut muuten kuin toisinaan sivumennen muun asian yhteydessä. Se oli haihtunut miesten mielestä jättämättä mitään syvempää vaikutusta jälkeensä.
Mutta toisin oli Jaakon laita. Hän ei matkasta puhunut kenellekään. Toiset tyhjensivät itsensä, mutta Jaakko piti muistonsa omanaan ja yksinään niitä mietiskeli. Vielä silloin, kun toiset olivat matkansa unohtaneet, eli hän sen muistoissaan uudelleen.
Kotona oli hän aina ollut vähäpuheinen, mutta viime aikoina muuttui hän yhä hiljaisemmaksi. Siihen osaltaan vaikutti hänen suhteensa isäänsä. Isä suosi silminnähtävästi toisia veljiä. Niitä oli kaksi. Jaakko oli keskimäinen. Vanhin veli oli isän tapainen: kova puhumaan ja ovela joka tilaisuudessa tunkeutumaan etualalle. Samalla oli hän kitupiikki, sellainen, ettei raskinut kulkea edes oikeissa vaatteissa, vaan kävi aina rikkinäisissä. Hänet, joka oli isänsä kaima, Matti, oli luonto vartavasten varustanut lahjoillaan Hirsikankaan suurimmaksi perijäksi, isännäksi isänsä jälkeen. Nuorin veli, Samuli, oli vielä melkein lapsi, mutta osottautui hänkin jo erilaiseksi kuin Jaakko. Hän oli aina tyytyväinen, ei kaivannut mitään, eikä koskaan yrittänytkään vastustaa ketään. Hän oli jo alunpitäen sellainen, että hänestä voisi tulla, kun sattuu, mainio talon elatusvaari, joka syömällä kuluttaisi perintö-osansa, se on: vaihtaisi perintönsä elinaikaiseen elatukseen.
Jaakko ei ollut kummankaan kaltainen. Hän oli hiljaisempi ja syrjään vetäytyneempi kuin vanhempi veli, mutta ei hän kuitenkaan niinkuin nuorempi, taipunut kaikkien talutettavaksi.
* * * * *
Näin eleli hän Raahesta palattuaan omaa elämäänsä. Työssä ollessaan ja iltasin maata mentyään muisteli hän kaupunkimatkaansa. Varsinkin oli hänen mieleensä painunut kohtauksensa Björkqvistin Epun kanssa ja hänen sanansa: Kuule nyt, nuori mies! Koska sinulla on noin vilkkaat silmät, niin ei ole ihme, vaikka sinäkin vielä rimpuilisit tässä puussa… Se tosin tuntui hänestä mahdottomalta, mutta kuitenkin kuvitteli hän sitä.
Hän kuvitteli kaupunkimatkaansa hiljaisuudessa. Muisteli miten hänen isänsä ja Sovion patruuna olivat tulleet konttorista mastopuuta katsomaan. Puun ympärillä olevat pikkupojat heittivät kirkumisensa ja kohottivat lakkiaan patruunalle, joka kookkaana ja mahtava kävi puuta tarkastamaan. Kulki tyvestä latvaan, hymähteli ja koputteli kädellään jäistä puuta, palasi sitten taasen tyvelle ja hymähteli. Sanoi sitten, näyttäen olevan hyvillä mielin: Viekäähän puu varviin!… Kyllä te Hirsikankaan isäntä sananne piditte. Tulkaa sitte konttoriin, niin sovitaan hinnasta!
Sitten lähtivät he veistämölle: ajoivat viettävää katua myöten meren jäälle, jonne lahden yli näkyi veistämöltä laivanrungot. Niiden yli kohosivat takana olevat lankkutapulit ja varastohuoneet.
Jota lähemmäksi he saapuivat, sitä selvemmin kuului sieltä pauke ja kalkutus.
Hirsikankaan Matti tiesi entisestään, missä oli Sovion varvi. Sen kohdalle he pysähtyivät, jättivät siihen hevoset ja nousivat rinnettä maalle katsomaan, minne he saisivat panna mastopuun. Kun he siinä rakenteella olevan laivan sivua kävelivät, huomasi Jaakko korkealla telineitten päällä vanhan, valkopartaisen miehen, joka mittakeppi kädessä siellä seisoi. Äijä oli Sovion varvin vanha työmestari; eläessään oli hän rakennuttanut kymmeniä laivoja. Hänen nimensä oli Siniluoto. Nopeasti kapusi hän telineiltä alas näyttämään paikkaa, minne he saisivat mastopuun panna. Siinä oli läjässä kymmeniä puita, mutta ei yhtään niin komeaa kuin tämä uusi tulokas.
Jaakosta tuntui tuo valkopartainen äijä hyvin varmalta ja itsetietoiselta. Hän ei puhunut paljon mitään. He saivat ymmärtää hänen tarkoituksensa kepin viittomisesta. Sillä näytti hän heille mastopuuläjää ja sillä osotti hän pitkin laivan sivua, jota myöten heidän tuli puunsa vedättää.
He palasivat hevosten luo ja ajoivat rinnettä ylös. Mutta siinä tarttui puu kiinni. Etumainen reki nousi mäen päälle, vaan takareki ja puun latva keikahtivat koholleen, joten puu tarttui keskikohdastaan rinteen harjanteeseen. Siinä hevoset vetivät ja vetivät, mutta puu keikkui kuin vaaka. Työmiehet rupesivat nyt laskettelemaan sukkeluuksiaan savolaisille. Mutta sen katkaisi äkisti Siniluodon äijän tuima ääni. Hän käski miestensä mennä savolaisia auttamaan. Nyt sidottiin puun tyveen vahva köysi ja siihen tarttui kymmeniä miehiä ja silloin luisui puu rinteestä irti ja takarekikin rupesi sitä kannattamaan. Miehet olisivat vetäneet puun mastopuuläjän viereen, mutta heti, kun savolaiset näyttivät itse tulevan toimeen, komensi Siniluodon äijä väkensä pois. — Ketään ei saa auttaa enempää kuin tarve vaatii; mitä siitä yli tulee, se on pahaksi, sanoi hän jatkaen: Eivätpä taitaisi nämä Savon ukot kotiinsa päästä, jos me totuttaisimme heitä liikoihin apuihin. Jaakko näki isänsä leuvan vipattavan niinkuin aina silloin, jolloin hän aikoi sanoa jotakin myrkyllistä. Mutta Siniluodon äijä viittasi kepillään käskevästi, että menkää tiehenne! Eikä Hirsikankaan Matti saanut sanotuksi mitä hänen mielessään oli.
He veivät puun paikalleen, katselivat ja töllistelivät veistämöllä. Näkivät miten laivan runko oli paksuista pelkoista tehdyn, mereen päin viettävän tapulin päällä. Vankasti oli kaikki varustettu, pelkat rautapulteilla lujasti toisiinsa pultattu.
Laivan rungon vieressä oli lankuista tehty pitkulainen laatikko, josta tuprusi kuuma ja valkoinen höyry kylmään talvi-ilmaan. Tämä oli pasa; sen sisässä oli kaksi kiehuvaa kattilaa. Pasan sisässä kypsytettiin honkalankut notkeiksi ja taipuviksi. Kun lankku vedettiin ulos, höyrysi se ja oksista tihkui kuumaa pihkaa; se oli niin notkea, että sen olisi voinut melkein solmuun vetää. Sellaisena taivutettiin se kaaripuihin, vaarnattiin ja naulattiin kiinni. Näin lankku lankulta kohosi laivan laita niin, että se keväällä peitti kokonaan kylkiluut… Mutta sitä eivät Jaakko ja hänen kumppaninsa olleet näkemässä. He eivät kerenneet nähdä monenkaan lankun kiinnittämistä, sillä heidän täytyi mennä kaupunkiin asioilleen. Mutta Jaakkoon teki laivaveistämö voimakkaan vaikutuksen, niin voimakkaan, että hän aivan selvästi nyt jälestä päin muisti kaiken, mitä oli siellä nähnyt.
Muisti hän myös senkin, että hän samana iltana kävi leikkisän kultasepän luona ja osti sormuksen. Sitten kävi hän ostamassa silkin muutamasta puodista. Puotityttö rupesi hänen kanssaan puheisille. Tyttö oli tuollainen elävä ja rohkea, erilainen kuin kotikylän tytöt. Mutta hän, ujo sydänmaan poika, ei uskaltanut paljon puhuakaan, vaan kiiruhti silkin saatuaan pois.
Kaiken kaikkiaan teki kaupunki laivaveistämöineen, puoteineen ja tyttöineen häneen niin valtavan vaikutuksen, ettei hän saanut sitä mielestään haihtumaan, vaan muisteli ja — kaipasi sitä alituiseen.
* * * * *
Kului se talvi, ja saapui aikainen ja rutosti talven vallan taittava sisämaan kevät.
Talven kuluessa oli Latolan Leena tullut näkemään, etteivät hänen toivomansa sulhasen aikeet aivan tosia tainneet ollakaan.
Koko talven oli hän odottanut, että Jaakko tulisi tuomaan kihlojaan. Hän ei ollut ollenkaan varma itsestään, vaikkapa vaihtaisikin tuon toisen Jaakkoon.
Mutta se häntä ihmetytti, kun Jaakko ei enää näyttänyt hänestä välittävän. Ennen hän oli alituiseen heillä käynyt, mutta nyt näki häntä harvoin, vielä harvemmin sai puhutella. Kihloistaan hän ei ollut mitään puhunut. Liekö tuonutkaan?
Kesän tultua, kun tytöt muuttivat aittoihinsa nukkumaan, kiihtyi Leenan ikävä ja toivo entistä enemmän. Olihan Jaakko viime kesänä hänen aitassaan käynyt. Mutta vaikka hän kuinka hartaasti valoisina kevätöinä odotti, ei Jaakkoa kuulunut. Se hänelle selvisi, ettei tuo toinen poika merkinnyt hänelle enää mitään. Jaakko oli hänelle kaikki kaikessa.
* * * * *
Oli kaunis kevätkesän aamu; järvi läikkyi iloisesti ja metsä humisi aamutuulessa.
Jaakko oli lähellä rantaa korjaamassa pellon aitaa. Sen vieritse kulki maantie; tien takaa alkoi metsä. Sieltä kuului naapurin lehmänkellon kalke, joka eteni sydänmaalle päin. Sitten alkoi kuulua laulua. Hän tunsi sen Leenan ääneksi. Kellon kalke eteni ja laulu loppui. Jaakko teki työtään ja silmäili väliin kimaltelevaa järveä. Kaunis se oli lehtevine rantoineen. Hiljaista ja rauhallista oli seutu; niin hiljaista, että ihan painosti.
Siinä taaskin tuli hänen mieleensä talvinen kaupunki-matka. Hän ajatteli, että miltähän mahtaisi nyt kaupunki näyttää? Minkälaisen vaikutuksen tekisi kesällä meri, joka on niin laaja, ettei toista rantaa erota. Veistämöllä käy varmaan kiire työ. Talvella tekeillä olleet laivat lasketaan vesille. Miten se tapahtuu? Siitä hänellä ei ollut selvää käsitystä.
Vaikka hän oli kotonaan, niin yllätti hänet ikävä. Hän halusi hartaasti päästä näkemään merta, kaupunkia, laivaveistämöä, ihmisiä ja vilkasta elämää.
Hänestä tuntui, ettei häntä kukaan kotona kaipaa; ehkä äiti kaipaisi, jos hän lähtisi. Isä ei hänestä paljoa välitä. Vanhemman veljen kanssa suunnittelee hän kaikki; sitä hän suosii, mutta kaikkien muitten täytyy hänen kärtyisyyttään kärsiä; niin äidinkin, jolla ei koskaan ole ollut sanan valtaa talon asioihin, niin myös hänen. Mutta rupeaako hän sitä kaiken ikänsä tekemään?
Hänen työnsä oli melkein lopussa; vielä oli muuan vitsas kierrettävä seipäisiin, vielä muuan aidas pantava. Silloin näki hän Leenan palaavan tietä pitkin lehmiä viemästä. Leena huomasi hänet ja pysähtyi… Hän hymyili iloisesti odottaen Jaakon jotain sanovan; mutta tämä ei keksinyt mitä sanoisi. Hänestä tuntui koko tyttö niin ilmanaikuiselta. Hän ei nähnyt enää hänessä mitään sellaista, mikä olisi tehnyt hänet muita tyttöjä miellyttävämmäksi… Hänen mieleensä tuli kihlat, jotka hän oli Leenaa varten tuonut. Ne olivat vieläkin hänen kätkössään vaateaitassa. Olkoot siellä!
Kun Jaakko ei puhunut mitään, kysyi Leena iloisesti:
— Mitä poika miettii?
— Enpä mitään erikoista.
— Mitä sinulle on oikeastaan tapahtunut? Kun…
— Miksi?
— Kun sinä olet muuttunut erilaiseksi kuin olit ennen… Et käy enää meilläkään koskaan.
— Eihän tuota tule käydyksi…
— Kävithän ennen…
— Niin…
— Taisitpa jättää kihlasi sinne kaupungin tytöille, kun ei ole kuulunut, että täällä olisit niitä kenellekään tarjonnut ja kun olet muuttunut niin hiljaiseksi ja ikävöivän näköiseksi… sanoi Leena kiusottelevasti. Mutta Jaakko kuuli, että hänen äänensä värähteli kiihkeästä liikutuksesta.
— Kukapa noista täällä huolisikaan, sanoi hän välinpitämättömästi.
— Oletko tarjonnut?
— Tarjosinhan noita kerran, mutta ei ollut silkin ottajaa.
— Eihän niitä sinulla silloin ollutkaan.
Jaakko tunsi, mihin tyttö tähtää. Mutta se herätti hänessä kyllästymistä. Hän sanoi:
— Ei ole nytkään sen enempää. Millä minä olisin saanut sellaiset, että ne olisivat kelvanneet.
Leenan ilakoiva hymy kuoleutui hänen huulilleen. Hän näki selvästi, ettei hän enää ole Jaakolle se, mikä oli ollut.
Hetken seisoi hän siinä neuvotonna ja katsoi miten Jaakko hänestä välittämättä korjasi aitaa. Kun hän tunsi, ettei heillä ole mitään puhuttavaa, lähti hän kävelemään tietä pitkin ja koetti laulaa hyräillä. Mutta päästyään Jaakon näkyvistä hyrskähti hän itkemään.
Vaan Jaakko tunsi, että nyt on hänen suhteensa tyttöön aivan selvillä. Se tuntui vapauttavalta, ja hänen mielessään kangasteli kuvia kaukaisen seudun tytöistä, jotka astuvat keveästi ja ovat niin viekottelevan näköisiä.
* * * * *
Oltiin syksyssä. Ensimäiset kuurayöt olivat olleet ja niitä seurasi sitten kirkkaita päiviä, jolloin syksyn monivärinen loisto puissa ja maassa silmiä ilahdutti.
Peltojen kellertävillä sängillä seisoi ruiskuhilaita ja ohra oli koottu suuriin aumoihin. Riihiä puitiin paraaltaan. Hirsikankaan talossa puitiin kaikki vilja heti syksyllä, eikä jätetty sitä talven alle niinkuin monessa paikassa Savossa tehdään.
Jaakko ja Matti ja heidän kumppaninaan yksi piioista puivat riihen joka päivä. Heillä ei ollutkaan enää monta jälellä.
Eräänä iltapäivänä kun he olivat päässeet riihestä ja saaneet saunatuksi, ehdotti Jaakko veljelleen, että he vetäisivät jälellä olevat viljat riihen viereen, ettei niitä tarvitsisi enää joka päivä pellolta noutaa.
Sinä iltana vedättivätkin he viljan riihen eteen.
Samana iltana lämmitti Jaakko riihet, sillä isä oli veneellä lähtenyt järventakaisissa taloissa käymään. Kun hän oli saanut ne lämmitetyksi, katsoi hän, ettei valkeanvaaraa ole ja sulki luukut ja oven.
Mutta sillä aikaa, kun talon väki asettelihe nukkumaan, tapahtui toisessa riihessä jotakin. Kun lyhteet parsilla rupesivat kuivumaan, solahti niistä yksi, jonka Matti ahtaessaan oli muitten päälle viskannut, sieltä alas kuumalle kiukaalle. Siinä se kuivui ja kuumeni, kunnes siitä alkoi säkeniä sinkoilla. Viimein leimahti se ilmi tuleen ja liekin kielekkeet alkoivat nuoleskella parsilla olevia lyhteitä… Aivan pian leimahti tuleen koko riihi, vapisten suurena ja kirkkaana soihtuna pimeätä syksy-yotä. Palavasta riihestä tarttuivat punaiset liekit sen vieressä olevaan vilja-aumaankin.
Talossa herättiin vasta sitten, kun ei enää voitu mitään tehdä riihen ja vilja-auman pelastamiseksi. Hirsikankaan ja naapuritalojen yö-unestaan heränneen väen täytyi vain olla toimetonna katsojajoukkona näkemässä, miten liekit rätisivät ja kaameasti valaisivat sysimustan metsän.
— Eipä sille enää mitään mahda. Paras on lähteä nukkumaan, sanoi
Latolan isäntä.
Tuulta ei käynyt mistään ja asuinrakennukset olivat niin etäällä, etteivät ne vähimmässäkään vaarassa olleet.
Mutta Hirsikankaan Matti-isäntä seisoi silmät harrallaan tuleen tuijottaen ja laski, kuinka suuri vahinko hänelle palossa tuli. Riihi ei niinkään harmittanut, sillä metsähän oli vieressä, ettei uuden rakentamisessa suurtakaan huolta ollut. Mutta häntä harmitti viljan palaminen. Siinä meni useita hevoskuormia jyviä, jotka hän oli ajatellut viedä Raaheen. Jyvät olivat hyvässä hinnassa, sillä enimmältä osalta oli tullut huono vuosi. Nyt ne menivät ilmanedestä. Se harmitti häntä, joka ei edes napin kadottamista tahtonut jaksaa suuttumatta kestää… Hän mietti, kenen hän syylliseksi tähän tuhoon tuomitseisi? Hänen vihansa kohdistui Jaakkoon. Sillä hänhän oli ollut riihtä lämmittämässä ja hänen toimestaanhan oli vilja riihen viereen vedetty.
Hurjasti kiroten alkoi hän vihaansa purkaa. Hän syytti Jaakkoa huolettomaksi vetelykseksi, joka oli tämän vahingon aikaansaanut.
Mutta Jaakko tunsi olevansa tuhoon syytön ja rupesi puolustamaan itseään. Siitä kimpastui hänen isänsä kokonaan ja menetti kaiken malttinsa.
— Sen vietävän vetelys! Olisi ollut parempi, ettei sinua olisi syntynytkään. Monesta tuhosta ja mieliharmista olisin säästynyt. Pakene pois minun silmieni edestä! Mene, mene, ennenkuin hävität ja poltat koko talon!
Matti ymmärsi sanovansa liikaa, mutta hän ei voinut hillitä hurjaa vihaansa, vaan antoi sen ryöppyävän raju-ilman lailla purkautua Jaakkoon.
Jaakko seisoi siinä kalpeana. Isä ei vielä koskaan ennen ollut käskenyt häntä kotoa pois. Nyt kuuli hän sen. Hän kyllä ymmärsi, että kun isä tyyntyy, niin hän ehkä katuu sanojaan, mutta sittenkin kävi isän vihan purkaus häneen liian kipeästi.
Hän tunsi, että nyt ei häntä enää mikään sido kotiseutuun; ja se toinen seutu häntä kiehtoo ja kutsuu.
* * * * *
Kun aamulla Hirsikankaan väki tulipalo-yön jälkeen heräsi, oli yksi vuode tyhjä.
Jaakko oli kadonnut eikä kukaan osannut aavistaa, minne hän oli mennyt.
Se vain kaikkia ihmetytti, ettei talon hiljainen emäntä, joka oli kiintynyt Jaakkoon enemmän kuin muihin lapsiinsa, hänen lähdöstään suuriakaan näyttänyt välittävän.
— Hän on tottunut hiljaa kaikki kantamaan, ajatteli vanha ruotilaismuori.