IV.
Harhailemassa.
Muutamana pimeänä syksy-iltana lähestyi Jaakko Raahea. Hän ei tahtonut enää yöpyä ennen kaupunkia, vaikka alkoi jo olla pimeä, kun hän sivuutti viimeiset maalaistalot läheisessä Palonkylässä.
Koko matkan oli hän kulkenut jalkaisin, laukussa jonkun verran evästä ja kukkarossaan jonkun verran rahaa. Näillä varoilla oli hänen äitinsä hänet kotoa lähtiessä varustanut.
Silloin yöllä, tulipalon jälkeen, oli hän ennen lähtöään mennyt äitinsä puheille. Isä oli ollut vielä riihen raunioilla. — Äiti oli ensin vastustanut hänen menoaan, mutta nähdessään, että Jaakko lähtee, kielsi hän tai käski, oli hän varustanut hänelle eväslaukun ja antanut hänelle säästörahansa. Sitten oli poika kenenkään huomaamatta kadonnut.
Oli jo pimeä ilta, kun hän pääsi tullista Kirkkokadulle, joka oli paikkapaikoin aivan pimeä. Ainoastaan siinä näki eteensä, missä valo talojen ikkunoista lankesi kadulle. Siellä täällä vilkkui hänen edessään kaukana häilyviä valopilkkuja. Ne olivat lyhtyjä, joilla jotkut kadulla kulkevat valaisivat tietään.
Muutaman talon portista tuli kadulle nainen, jolla oli lyhty kädessään. Hän joutui juuri Jaakon edellä kulkemaan. Hänen perässään pääsi Jaakko aina torille asti, jossa näki paremmin puotien ikkunoista virtaavan valotulvan vuoksi. Siellä poikkesi Jaakon edellä kulkenut nainen johonkin kauppaan. Entisestään tunsi Jaakko nyt paikat. Hän päätti mennä ensi yöksi patruuna Sovion pirttiin, jossa hän oli viime talvenakin ollut.
Torilta kääntyi hän Isollekadulle, joka johti rantaan. Tämä katu oli jotenkin valoisa, sillä sen varrella, kummallakin puolen, oli kauppapuoti melkein joka talossa. Kun hän kääntyi sinne, tuulahti häntä vastaan rannalta merituuli; sieltä kuului myös rantaa vasten vyöryvien aaltojen taukoamaton kohina. Hän tunsi tulleensa aavan veden äärelle, sillä noin raskaasti eivät hänen kotirannallaan kovallakaan tuulella aallot jymisseet. Hän tunsi outoa väristystä; yksinäisyyden tunne valtasi hänet hetkeksi. Häntä oudostutti pitkä, puolittain pimeä katu, jonka päästä kuului kumea meren pauhina, ja josta tuuli toi kirpeää meren hajua.
Siinä samassa oli hän Sovion talon portilla, josta poikkesi avaraan pihaan. Se ei ollut aivan pimeä, sillä ison rakennuksen akkunoista lankesi valo melkein pihan perälle, josta loisti myöskin kahdesta ikkunasta tuli. Ne olivat pirtin ikkunat. Pihalla häämötti paljon matkamiesten kuormia ja kärryjä.
Hän astui pirttiin, missä oli joukko miehiä, mikä syömässä evästä laukustaan, mikä juttelemassa kaupunki-asioista. He olivat kaikki maalaisia, jotka olivat tuoneet Sovion patruunan makasiineihin maalaistavaroitaan ja veivät palatessaan tavarakuorman takaisin.
Seinän vieressä pirtin perällä istui Sovion patruunan punakka renki. Hänet tunsi Jaakko viime käymiseltään; mutta renki ei näyttänyt häntä muistavan. Jaakon tulosta eivät muutkaan näyttäneet välittävän; toiset kääntyivät katsomaan, mutta useimmat eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiotaan.
Hetken istuttuaan oven vieressä, siirtyi Jaakko likelle renkiä ja kysyi arasti:
— Saako täällä olla yötä?
— Tietenkin. Pane vaan hevosesi talliin, jos sinne mahtuu. Kuormasi säilyy kartanollakin aamuun asti.
Renki luuli hänen tuoneen tavarakuorman kaupunkiin, eikä Jaakko sen pitempiin puheisiin ruvennut. Hän siirtyi syrjemmälle ja alkoi illasteli laukussaan olevilla evään jätteillä.
Vähän kerrallaan kävivät matkamiehet hevosiaan syöttämässä ja paneutuivat levolle seinäsänkyihin, joita oli joka seinällä päälletysten katonrajaan asti.
Muutamia ylimpiä sänkyjä jäi tyhjäksi ja yhteen kiipesi Jaakkokin, vei mennessään laukkunsa asetti sen jalkapäähän. Sängyssä oli olkipatja ja tyyny. Peitettä ei ollut, eikä sitä tarvinnutkaan korkealla katonrajassa.
Kaikkien asetuttua levolle, sammutti renki lampun ja meni kamariinsa.
Kauvan vielä valvoi Jaakko pimeässä ja mietti uutta, outoa tulevaisuuttaan. Mutta pitkästä kävelystään oli hän väsynyt ja vihdoin alkoi hän hengittää rauhallisesti.
* * * * *
Oli jo valkea päivä, kun hän heräsi. Pirtti oli tyhjä; kaikki olivat menneet asioilleen.
Jaakko laskeutui lattialle ja alkoi miettiä, mihin hän ryhtyisi. Oli tuollainen puolipilvinen syksypäivä, jolloin väliin aurinko revähtää äkkiä paistamaan. Hän käsitti, että työtä täytyy hänen saada ja myöskin asunto. Mutta kummankin löytäminen tuntui sangen vaikealta, paljon vaikeammalta kuin hän oli osannut kotoa lähtiessä ajatellakaan. Kenen neuvoon hän turvautuisi aivan oudolla paikkakunnalla? Kuka häntä ohjaisi ja opastaisi?
Ensin päätti hän lähteä kaupunkia katsomaan; ehkä hän matkallaan jonkun keinon pulaansa löytäisi.
Hän tuli kadulle ja lähti rantaan päin. Kadulla oli elämää ja liikettä. Kuormia, täynnä maalaistavaraa: nahkoja, voisaaveja, talia ja jyviä, vieri rantaan. Ihmeissään katsoi Jaakko katua pitkin kulkevia miehiä, joilla oli musta kiiltonahkalakki, sininen villapusero, vyötetty leveällä nahkavyöllä, jossa komeili edessä kirkas ankkuri- tai laivankuvasolki. Heidän hän arvasi olevan merimiehiä, joita hän ei ollut viime talvena nähnyt tuollaisessa pukimessa.
Hän tuli rantaan, jossa oli kymmeniä kauppiasten monikerroksisia makasiineja; useimmissa olivat ovet ja yläluukut auki. Niiden edessä purettiin maalaisten kuormat ja annettiin heidän kärryihinsä suolaa ja muuta tavaraa.
Rannassa, aivan Isonkadun kohdalla, oli laivasilta ja siinä kaksikerroksinen, tiilikattoinen merimieshuone. Jaakko meni sillalle asti. Siinä aukesi hänen eteensä aaltoileva merenlahti, mutta itse isoa merta ei näkynyt, saaret sen estivät.
Rantaan kiinnitettynä keikkui suuri laivavene, jossa oli paljon meriarkkuja ja säkkejä. Joitakin merimiehiä istui juhlapukimissaan veneessä ja rannalla seisoi toisia. He olivat merimiehiä, joitten oli määrä lähteä etemmäksi ankkuroituun laivaan ja sillä pitkälle, vuosia kestävälle matkalle; muut saapuvilla olevat olivat heidän saattajiaan, vaimojaan, morsiamiaan, isiään ja äitejään.
Kun yhä lisää kokoontui väkeä merimieshuoneen rannalle, lähti Jaakko pois. Hän tuli Rantakadulle ja lähti veistämön tielle päin. Kappaleen matkaa mentyään, näki hän tulevan vastaansa saman vanhan miehen, joka häntä oli puhutellut viime talvena. Se oli Björkqvistin Epu.
Häneltä päätti Jaakko kysyä neuvoa pulassaan.
Ukko ei näyttänyt kiinnittävän huomiotaan häneen, vaan olisi mennä köpittänyt sivu, ellei Jaakko olisi sanonut:
— Kuulkaahan!
— Mitä?
— Ettekö tunne enää minua?
— Mistä hitosta minä sinut tuntisin… No tuhannen vietävä!… Olen minä jolloinkin sinut nähnyt… Ethän vain lienekin se samainen savolaispoika, joka talvella istua kökötti sen suunnattoman suuren mastopuun tyvellä… Sehän ryökäle oletkin… Mitä sinä nyt olet tänne tuonut?… Tervaa tietystikin.
— En ole tuonut muuta kuin mitä tässä näette.
— Ettäkö olet lähtenyt kodistasi kaupunkiin? Merimieheksi? No voi sun…
— En tiedä miksi mieheksi pääsen. Lähdin vain tänne… Ettekö tietäisi neuvoa, miten saisin työtä ja asunnon?
— Missä olet yösi viettänyt, vai nytkö vasta olet kaupunkiin tullut?
— Eilen illalla tulin. Yön olin Sovion pirtissä, mutta pitäisi saada vakituisempi asunto ja työtä.
— Etkö ole suuren talon poika?
— Olenhan minä.
— Ja kodistasi tänne läksit! Voi hullua poikaa! Merelle aijot pyrkiä… etkö tiedä, etten koiraanikaan panisi merelle. Ei kukaan sinne lähtisi, joka kerran on saanut siellä käydä, jos ei olisi pakkoa. Kuule poika! Täällä mennään merelle siksi, kun muuten ei eletä… Kas sillä lailla! Etkö kuule, kuinka haikeasti laulavat! He ovat juuri lähdössä neljän vuoden reissulle. Jos rannassa kävit, niin näit suuren joukon ihmisiä. He olivat niitä saattamassa. Moni silmä nyt vettä vuotaa. Kuule, kun haikeasti hurraavat! Kyllä Epu tietää, miltä maistuu, kun kotiranta jääpi ja eukko rannalla itkee. Mutta mikäpä auttaa! Jos tahdot eukollesi ja joukollesi syötävää, niin mene merelle! Semmoista täällä on… Katsohan! Tuolla soutavat! Ajattelin mennä katsomaan heidän lähtöään, mutta enpä kerennytkään. Vaan saman tekevä se. Olen ennenkin nähnyt itkettävän ja olen itsekin itkenyt. Sinunkin täytyy se taito opetella, jos tänne jäät.
He kumpikin katsoivat merelle, jossa iso vene eteni täynnä miehiä. Se oli sama, jonka Jaakko oli äsken rannassa nähnyt. Sitä soudettiin suurta parkkia kohti, joka oli ankkuroinut saarien väliin.
— Niin, poika parka! Palaa nyt sievästi kotiisi, kun olet tämän nähnyt! Täällä on merimiehiä, jotka hartaasti vaihtaisivat elämänsä sinun kanssasi, kun vain voisivat… Niin, mitä tuumaat?
— En palaa, sanoi Jaakko ja pudisti torjuen päätään. Ettekö tiedä neuvoa, miten saisin työtä.
— Menisitkö vaikka merelle?
— Aivan kernaasti, kun johonkin pääsisin.
— Jaa, jaa! Sellaista se on aina: neuvo nuorelle miehelle hyvää, varota häntä, ja hän ei kuitenkaan usko, ennenkuin saapi koettaa. Yhtä on, jos tuota koivua neuvoisin, joka tuossa rannalla kasvaa. Pääsi tietysti sinäkin pidät, puhun mitä puhun. Niinpä siis lähde minun kanssani. Minä osaan ensimäiset askeleesi merielämän viettävillä poluilla oikeaan ohjata. Nyt mennään!
He lähtivät.
Jaakko luuli, että ukko viepi hänet sinne, mistä saisi työtä. He tulivat Isollekadulle. Ukko ei puhunut mitään. Hänen punanen nenänsä tuhisi kuuluvasti, kun Jaakko siinä hänen rinnallaan käveli.
Björkqvistin Epu oli vanha merimies ja aina kova ryyppäämään, josta hänen eukkonsa oli saanut paljon kärsiä. Eikä Epulta olisi joukolleen merisatamissa mitään säästynyt, jos ei vain laivanvarustaja olisi pidättänyt hänen palkastaan joukollekin jotain. Näin oli elämä kuitenkin kulunut. Joitakin vuosia sitten oli eukko kuollut, ja lapset olivat menneet maailmalle. Epu oli nyt yksin. Mutta siitä huolimatta — tai juuri siksi — ryyppäsi hän niinkuin ennenkin. Hän oli alituinen vieras Tuomas Erkkilän kapakassa, joka samalla oli yksinäisten merimiesten majatalo. Ryyppimisellään ei Epu enää itselleen kuluja tuottanut, sillä merimiehet hänen kapakkalaskunsa maksoivat. Epu oli mainion hyvä tarinoimaan, ja siten hän puolestaan korvasi toisten kustannukset. Hänen tarinansa aiheena oli aina meri. Milloin olivat hänen juttunsa liikuttavan kauniita, milloin taasen leikillisiä ja ivallisia. Näin Epu parka ryyppäsi ja kertoi ja oli vielä vanhanakin iloinen ja huoleton. Hän oli ihan rapajuoppo, joka ei päivääkään ollut ilman alkohoolia. Mutta nuo iloiset meripojat eivät osanneet ajatella, että tämä oli ollut aikanaan Epun elämän syvä onnettomuus. Silloin vielä, kun eukko eli, ja lapset olivat pieniä, oli Epu koettanut alkohoolista luopua, mutta ei ollut jaksanut… Vieläkin häntä puistatti, kun hän muisteli sitä aikaa. Nyt ei hän enää välittänyt mistään. Kunhan aika kuluu ja viimeinen lähtöhetki lähenee, silloin täytyy hänen astua tilille sen eteen, jonka oma on meri ja maa. Tehköön hän sitte kullekin ansion jälkeen.
Kenellekään hän ei olisi toivonut samallaista elämää, kuin itse oli elänyt. Jokaista nuorta miestä varotti hän viinasta, mutta kun hän samalla itse ryyppäsi ja otti ryypyn siltäkin, jota varotti, pitivät he hänen puheitaan leikkinä. Ja Epu antoi sen olla semmoisenaan, minkäpä hän sille teki.
Nyt johdatti hän taasen kapakkaan nuorta sydänmaan poikaa. Siinä kävellessään ajatteli hän, että kerran Jaakko kuitenkin menee kapakkaan, samahan on siis, jos hänet viepi nyt ja juottaa, kun hänellä ei ole vielä asuntoakaan — juottaa ja heittää sitten siihen; ehkä hän tämän koettuaan vasta osaa viinaa välttää. Hän tekee nyt yhdellä kertaa hänelle vastenmieliseksi tuon tuliveden, jota hän ei kuitenkaan voi välttää, kun hän merielämään antautuu.
Näin ajatteli ukko, ja Jaakko ei tiennyt, mihin mentiin.
He saapuivat Tuomas Erkkilälle. Portilla ja kartanolla seisoskeli sinipuseroisia miehiä. He ilostuivat ja tulivat Epun perässä sisään.
Se oli suuri huone, jossa oli kuluneita puupöytiä joka puolella. Siitä vei ovia toisiin huoneisiin, joissa asui merimiehiä, joilla ei vielä ollut perhettä ja omaa kotia.
Huoneessa istui pöytien ympärillä miehiä. He tarinoivat juuri äsken lähteneistä tovereistaan. Tuntui kuin olisi iloinen tuulahdus puhaltanut Epun tultua. Kaikki kääntyivät häntä katsomaan, ja eri puolilta kuului ääniä:
— Tulkaa Epu meidän pöytään!
Epu meni keskilattialle ja seisahtui siihen. Jaakko jäi oven suuhun.
Epu katseli eri puolille ja kaikki odottivat jännittyneenä, mitä hän sanoo. Sitten hän alkoi:
— Te kaikki taidatte olla merimiehiä?
— Aivan kaikki. Ei ole joukossamme yhtään "sinikäpälää" [sinikäpälä = kisälli], eikä ainuttakaan renkiä… Mikä lienee tuo tuossa oven pielessä? vastasi eräs nuori merimies ja osotti Jaakkoa.
— Siitä pojasta vastaan minä. Tule tänne poika! käski hän Jaakkoa.
Jaakko siirtyi vähän lähemmäs ujostelevana.
— Tule vain lähemmäksi! Tähän minun viereeni! komensi Epu.
Kun Jaakko seisoi hänen vieressään, jatkoi Epu:
— Tästä pojasta vastaan minä. Tahdotteko tietää, kuka hän on? Kyllä varmasti. No niin. Viime talvena kävi hän ensi kerran täällä. Hän asui silloin Pielavedellä. Niin. Isänsä ja muutamien muitten Savon ukkojen kanssa toi hän tänne mastopuun, sellaisen mahdottoman suuren jättiläisen. Vaikka hän silloin vielä ei nähnyt merta, meidän peltoamme, tavaraamme ja kunniaamme, vapaana lainehtimassa, pääsi hän kuitenkin meren makuun ja hajuun niin paljon, että hän on nyt karannut kotoaan ja seisoo tässä keskellämme. Arvaatteko nyt pojat, mikä hänestä tulee? Tuleeko hänestä renki, vai tuleeko hänestä "sinikäpälä"?
— Meripoika, meripoika Raahen mahtavaan laivastoon. Hurraa!
Iloiset meriläiset hurrasivat kolminkertaisesti Jaakon kunniaksi.
Kun heidän ilonsa asettui, sanoi Epu:
— Nyt tulen minä niitten pöytään, jotka ottavat myöskin pojan mukaan.
Kaikki tahtoivat sen tehdä. Ja kun ei muuten sovittu, kokoontuivat kaikki suurimman pöydän ympärille ja istuttivat Jaakon ja Epun joukkoonsa.
Jaakko ei tiennyt mitä ajatella. Hän koetti estellä ja sanoi, että hänen täytyy etsiä työtä. Mutta häntä lohdutettiin, ettei oikea meripoika koskaan maalla ollessaan työtä tee. Kun rahat loppuvat, ottaa hän "hyyryn" ja menee merelle. Sitäpaitsi lupasi jokainen häntä auttaa ja neuvoa, ettei hänelle hätää tulisi. Kaikki kehottivat häntä rauhassa istumaan ja ottamaan mitä annetaan. Ja he antoivatkin. Erkkilällä oli ainoastaan olutkapakka, mutta useimmilla heillä oli rommipullo povessaan ja aina väliin yksi ja toinen Jaakolle tarjosi. Kaikki olivat hänen ystäviään ja hänen huolensa haihtui kokonaan.
Epu kertoi entisiä seikkailuja, joita jokainen halukkaasti kuunteli. Sitten alkoi muuan nuorista miehistä kertoa tänä aamuna lähteneitten miesten "puuriin" [Puuriin meno = miehet menivät laivaan viimeisiä lähtövalmistuksia tekemään useinkin monta päivää ennen laivan lopullista lähtöä; ei saanut ilman lupaa enää kukaan miehistä käydä maissa.] menosta. Ensin oli rantaan kokoontunut melkein koko laivan miehistö, mutta kun aika toisia odottaissa kävi pitkäksi, olivat he lähteneet näitä kaupungista hakemaan. Haettavat olivat tulleet rantaan ja lähteneet sitten hakijoitaan hakemaan. Näin kiertelivät he toisiaan etsien kaikki kaupungin kapakat. Vihdoin kuitenkin, monen tunnin odotuksen perästä, olivat he kaikki koolla. Sitten pääsivät he lähtemään. Joku oli vielä puhunut tavallisesta "annakan" oston unohtumisesta, mutta perämies oli luvannut sen seuraavana päivänä tuoda.
Ja ennenkuin Jaakko huomasikaan, oli hän tarinoita kuullessaan ja ryyppiessään unohtanut huolensa.
Hän rupesi laulelemaan. Toiset koettivat häntä hillitä. Siitä hän suuttui ja lähti pois. Jotkut olisivat tahtoneet pidättää hänet ja toimittaa nukkumaan, mutta sitä Epu ei sallinut, vaan käski päästää hänet menemään, aikoen itse hänestä huolen pitää.
* * * * *
Aallot jymisivät rantaa vastaan ja mereltä kävi kylmän kolakka tuuli. Oudostellen kuunteli Jaakko meren jyminää, ja kylmä puistatti hänen ruumistaan. Hän ei päässyt heti selville, missä hän oli. Pää oli raskas kuin lyijymöhkäle ja korvissa suhisi… Mutta kylmä tuuli virvoitti hänet väkisinkin ja hän nousi istumaan. Ensin näki hän ruohikkokentän, jolla istui. Kun hän siirsi katseensa etemmäs, näki hän valkoharjaiset aallot, jotka ajoivat toisiaan ja murtuivat rantaa vasten, mihin jättivät vaahtoa, minkä seassa kiikkui rannan roskaa. Syksyn kolakassa iltapäivän valossa näytti meri synkältä ja raskaalta. Jaakkoa aivan puistatti.
Katseltuaan ympärilleen, tunsi hän paikan. Siinä likellä oli merimieshuone ja laivalaituri, jossa hän oli aamulla käynyt. Sitten oli hän… Siinä samassa kirkastui hänelle kaikki. Hän muisti Björkqvistin Epun ja merimiehet… Hyi! Häntä iletti ja suututti. Mutta eihän hän ollut arvannut tällaista tulevan, hän, joka ei ennen ollut vielä koskaan juovuksissa ollut; hän ei osannut varaansa pitää, kun kaikki hänelle kilvan tarjosivat. Se kaikki tapahtui niin yht'äkkiä, ettei hän vieläkään saanut selville, miten se tapahtui. Ei hän sitäkään muistanut, miten hän oli tänne rannalle tullut. Vielä enemmän ihmetytti häntä, kun hän näki kappaleen matkan päässä laukkunsa, jonka aamulla oli jättänyt Sovion pirttiin. Miten se oli tänne joutunut? Tietysti hän oli käynyt juovuspäissään sen noutamassa ja tullut sitten tänne. Nyt ei hän enää ilkeä mennä Sovion pirttiin yöksi, kun ei muista, mitä lie siellä juovuspäissään tehnyt. Hyi, kuinka häntä iletti ja kadutti kaikki! Samalla kouristi häntä pelko, kun ei vieläkään ollut tiedossaan työtä eikä asuntoa. Hän vihasi tuota äijää, Björkqvistin Epua, joka oli hänet kapakkaan vienyt ja päätti, että viimeisen kerran hän siellä kävi.
Mutta vaikka hän oli masennuksissa ja heikko, tunsi hän aivankuin hänen voimansa olisi enentynyt, kuin olisi hän vanhentunut ja viisastunut, ettei enää kaikkiin luota ja kaikkien perään lähde.
Hän nousi seisomaan; maailma musteni hänen silmissään, mutta hän ponnisti voimiaan pysyäkseen pystyssä. Hän meni rantaan ja valeli kasvojaan kylmällä merivedellä. Se vilvoitti hiukan hänen päänsä poltetta.
Syksyinen päivä alkoi kallistua iltaansa. Hänen täytyi lähteä etsimään kattoa päänsä päälle. Hän nousi rannasta Isollekadulle ja lähti kulkemaan sitä. Hänestä tuntui, että jokainen vastaan tuleva tietää® hänen seikkailunsa ja nauraa ja virnistelee hänelle.
Hän tuli Sovion talon kohdalle, mutta sinne ei hän voinut mennä. Ennen viettää hän yönsä taivasalla ennenkuin menee Sovion pirttiin. Hän käveli torille asti ja kääntyi siitä takaisin kadun toista puolta. Nälkä vaivasi häntä ja väsymys horjutti hänen jalkojaan, eikä hänellä ollut tietoa, minne menisi.
Kun hän käveli huolissaan rantaan päin, näki hän etempänä kumman näyn. Siellä seisoi muuan pieni ja paksu ukko pikkupoikien ympäröimänä, jakaen näille taskustaan lakritsapalasia. Sitten järjesti hän heidät riviin edelleen ja asettui itse taakse. Niin lähti poikarivi marssimaan ja ukko käppäsi heidän perässään ja naurusuin komensi: leuvvoi, pravvoi, leuvvoi, pravvoi! Sitä menoa hän tuli Jaakkoa vastaan poikineen ja marssitutti heitä torille asti, jossa vielä antoi heille makeisia ja laski heidät hajalleen.
Ihmeissään kääntyi Jaakkokin kulkemaan heidän jälessään.
Ukko oli Baltzar Fellman, jota yleisimmin kaupungissa sanottiin vain
Paltsu-patruunaksi.
Hän omisti veljensä Johanin kanssa suuren laivanvarustusliikkeen ja kauppapuodin. Veli toimi laivanvarustusliikkeen hoitajana ja piti huolta liikkeen ulkomaan kaupasta. Paltsu, joka oli puhelias ja leikillinen, hoiti puotikauppaa ja laajaa maalaisliikettä.
He kumpikin olivat vanhoja poikia ja asuivat yhdessä ja olivat yhteisesti koonneet suuren omaisuuden. Heidän monihaarainen liikkeensä oli kaupungin senaikaisen vilkkaan elämän synnyttäjiä. Se antoi työtä sadoille kaupungin miehille ja elätti heidän perheitään.
Mutta sentään tämänkin liikkeen johtajat, niin Paltsu-patruuna kuin Johankin, elivät yksinkertaista, työteliästä elämää. Itse valvoivat he laajoja, kaupungin ulkopuolella olevia peltojaan, kauppaliikettään ja veistämöään.
Kun Jaakko näki poikien hajaannuttua Paltsun lähtevän kävelemään takasin ja pujahtavan muutamasta portista, lähti hänkin ukon jälkeen. Tullessaan sen portin kohdalle, minne ukko katosi, huomasi hän täälläkin suuren kauppakartanon, jossa oli maalaisten hevosia ja kuormia. Hän pistäytyi pihalle ja näki tämän perällä samallaisen pirtin kuin oli Soviollakin. — Täällähän ensi yön saaneekin viettää, ajatteli hän ja meni pirttiin.
Yösijan lupasikin hänelle talon renki, joka juuri oli syömässä myöhästynyttä päivällistään. Mutta täällä hänen tulonsa herätti suurempaa huomiotakuin eilen illalla Sovion pirtissä. Se johtui siitä, että renki oli naimisissa ja asui joukkoineen pirtissä ja pirtin perässä olevassa kahdessa kamarissa. Elämä täällä oli sen vuoksi kodikkaampaa ja tulija joutui läheisempään tekemiseen asukkaiden kanssa kuin Sovion yksinäisessä pirtissä, jossa naimaton renki oli valtiaana.
Jaakko sai rengille tehdä selkoa retkestään ja tämä kun kuuli hänen olevan työtä vailla, lupasi puhua hänen puolestaan patruunalle.
Sitten illalla tulikin patruuna pirttiin. Se juuri olikin hänen tapaistaan. Melkein joka ilta kävi hän pirtissä maalaisia puhuttelemassa ja rengin lapsia polvellaan kiikuttamassa.
Nytkin istahti hän penkille maalais-isäntien joukkoon ja pian oli vilkas juttelu käymässä vuodentulosta ja ensitalvisesta puunajosta. Vaikka hän oli suuren pääoman omistaja ja satojen työmiesten isäntä, ei kukaan häntä ujostellut. Kaikkihan tunsivat Paltsun, samaten kuin hänkin tahtoi tuntea jokaisen, jonka kanssa hän pienimpäänkin tekemiseen joutui. Virtanaan herui hänen suustaan puhe, jota hän vähän väliä leikillisillä sutkauksilla höysti.
Ennenkuin renki kerkesi puhua mitään, huomasi Paltsu Jaakon.
— Mistä nuori mies on? kysyi hän ystävällisesti.
Kun hän kuuli sen, sanoi hän ihmettelevän näköisenä:
— Pielavedeltä asti. Kauvaksi jo Raahe kätensä ojentaa. Siellä päin on kaiketi vain Sovion talonpoikia. Meillä ei ole yhtään tuttavaa siellä, vaikka kyllä muualla Savossa on. Mutta mitä varten nuori mies on liikkeellä? Oletko tuonut mitään myötäväksi?
Nyt ei Jaakon auttanut muu, kuin selittää seikkailunsa.
Tätä kuunteli Paltsu-herra totisena. Ja kun Jaakko pyysi lopuksi työtä, puisti hän päätään ja alkoi puhella:
— Ne nuoret, ne nuoret ovat huimapäitä! Ei saisi vielä sinun iälläsi ilman isän suostumusta ruveta sellaisiin yrityksiin. Sinulle voi käydä samansuuntaisesti kuin minun vanhemmalle veljelleni. Hänet lähetettiin Englantiin, mutta siellä rupesi hän ominpäinsä merimieheksi muutamaan Länsi-Intiaan menevään laivaan. Täällä suljettiin hänet erehdyksessä kuumesairaalaan, mistä hänen onnistui päästä ainoastaan karkaamalla pois. Vasta monien seikkailujen perästä pääsi hän kotiin. Koeta nyt palata isäsi luo! Sovi hänen kanssaan ja tee niinkuin neljännessä käskyssä neuvotaan! Sitäpaitsi en tiedä, olisiko sinulle nyt sopivaa työtäkään. Varvin työhön sinusta ei heti ole, kun olet tottumaton ja merellekään et enää tänä vuonna pääse, sillä tänä aamuna meidän viimeisen lähtevän laivan miehet menivät "puuriin". — Tulehan nyt huomen-aamulla meidän puotiin, niin koetan varustaa sinut matkarahoilla, että pääsisit kotiisi.
Sen sanottuaan Paltsu-herra lähti. Pimeällä kartanolla kulki hän koperoimassa makasiinien ovia, ettei vain jäisi yhdenkään suulle yöksi avainta.
Mutta Jaakosta tuntui, että hänen tiensä nousee aivan pystyyn.
Huolissaan ja masentuneena kiipesi hän seinäsänkyyn nukkumaan.