IX.
Merelle.
— Lähde nyt Jaakko sinäkin!
— Enpä viitsi.
— Tule nyt! kehoitti vielä ovella Matilda.
— Lähde pois! kehoitti Matildan velikin.
— En viitsi, sanoi Jaakko ja heittäytyi sohvalle kyljelleen. Heidän mentyään kavahti hän pystyyn ja meni ikkunasta katsomaan. Hänen mielensä teki nyt mennä heidän peräänsä, ottaa Matilda syliinsä ja kantaa hänet sisälle ja selittää hänelle kaikki, mitä hän tunsi. Kun hän lakkasi heitä näkemästä, istui hän sohvalle ja puristeli nyrkkejään. Tämä oli erilaista, kuin ennen kotona Latolan Leenan tähden. Leena haihtui hänen mielestään, mutta Matilda ei koskaan unohdu. Häntä täytyy hänen aina muistaa, tahtoi hän sitä tahi ei, joko rakastaa tai vihata, riippuen siitä, miten asia lopulta kehittyy.
Tämä tapahtui Aunolan kyökissä kesäpäivän iltana. Aurinko oli jo alennut kadun takana olevan talon harjan tasalle ja valaisi kirkkaan iloiseksi kyökin.
Aunolaiska oli saanut Kalle-poikansa kotiin. Oli iloa ja riemua näinä päivinä. Täksi illaksi olivat kotiutuneet merimiehet hommanneet komeat tulotanssit. Sinne lähtivät Matilda ja hänen veljensä!
Ukko ja Aunolaiska olivat perunamaataan kitkemässä. Jaakko jäi yksin kyökkiin.
Hänen ei haluttanut lähteä. Mitäpä hän siellä… kun Matilda toisten kanssa liehuu. Sitä hän kuitenkin tekee, vaikka hänkin on mukana. Tekee niin kipeää, varsinkin se, kun hän Launosen kanssa tanssii ja käypi vilvoittelemassa.
Nämä ajatukset häntä vaivasivat, kun hän siinä istui.
Näitä asioita hautoen oli hän viime viikkoina vetäytynyt nuorten joukosta erilleen jurottamaan.
* * * * *
Ne viikot olivat iloisia viikkoja kaupungissa. Laivoja tuli ja toisia lähti. Silloin saivat pikkukaupungin asukkaat kuulla kaukaisten maiden asioita, maistella etelänmaiden hedelmiä ja poltella ulkomaan tupakkaa. Ja myöskin nähdä merkillisiä kaukaisten maiden eläimiä, strutsin munia ja vieläpä villien ruumiin verhojakin.
Pidettiin iloisia tulotansseja ja surunsekaisia lähtötansseja. Oli häitä ja kuuliaisia, kun meriläiset valitsivat kaupungin tyttäristä itselleen vaimon, jättääkseen hänet lyhyen ajan perästä yksin muistelemaan alkuunsa loppunutta onnen aikaa. Mutta olihan tiedossa, että kun mies muutaman vuoden perästä palaa, on nuorella vaimolla näyttää hänelle pieni poika tai tyttö, joka isän poissa ollessa on tähän maailmaan tullut.
Oli kesäinen sunnuntai-aamu. Pikkukaupungin yllä väreili lämmin ilma ja taivas oli kuultavan kirkas. Juhlatunnelma ja pyhäinen rauha oli laskeutunut taivaasta alas. Se tuntui hienoisessa tuulen väreilyssä ja lämpöisessä päivänpaisteessa; sitä heijasti tyven meri ja rauhaisat rannat. Se täytti myöskin ihmisten sydämet ja teki heidät raukeiksi ja rauhallisiksi. Pikku talojen pihanurmella paistattivat päivää viikon työtä tehneet miehet; rauhallisina, paitahihasillaan he lepäilivät. Se oli todellista lepoa, sellaista, mikä vaikuttaa sieluun ja ruumiiseen, mitä voi tuntea ainoastaan sellainen ihminen, joka on koko viikon tehnyt ahkerasti työtä. Laiskurit ja ajantuhlarit eivät sitä tunne, sillä heidän ruumiinsa ei lepoa kaipaa ja heidän sielunsa on rauhaton. Mutta niitä ei liene ollut monta koko kaupungissa.
Pyhäinen rauha oli myöskin Aunolassa. Ukko ja hänen äsken mereltä palannut poikansa makasivat tuomipensaan kalveessa. Jaakko oli siinä lähellä lauta-aidan varjossa ja kuunteli, kun Kalle kertoi ukolle viime matkalla heille sattunutta onnettomuutta Pohjanmerellä. Se oli vienyt yhden miehen…
Silloin kajahti tyvenen ilman halki kellon kumahdus. Alettiin ensi soittoa kirkkoon. Aunolaiska tuli kiirehtimään miehiä.
Matilda jäi kotiin päivällistä laittamaan. Kun nyt poika oli ensimäistä pyhää tulonsa jälkeen kotona, niin eihän sopinut ilman juhla-ateriaa olla.
Poikansa kanssa vanhukset lähtivät. Jaakko tuli portille ja katsoi heidän peräänsä. Melkein joka talon portista pujahteli ihmisiä kadulle ja he lähtivät hiljalleen kulkemaan kirkkoa kohti. Tuttavat nyökäyttivät tervehdyksiä toisilleen ja liittyivät yhteen matkaan. Naisilla oli virsikirja kädessään; useimmat miehet olivat ilman sitä. Kaikkien olennosta kuvastui pyhäinen hartaus. Kirkkoon menevien joukossa oli useita sellaisia, jotka vasta olivat mereltä palanneet, ja hartain, juhlallisin mielin kulkivat he tuttuun kotikaupungin temppeliin, johon liittyivät monet nuoruuden ajan valoisat muistot.
Jaakko seisoi ja katsoi päivänpaisteiselle kadulle niin kauvan, kunnes viimeiset menijät katosivat kirkkoon johtavalle poikkikadulle.
Hänen mielialansa oli herkkä ja kaipaava.
Hän lähti sisään, missä Matilda oli. Tämä hymyili iloisesti ja lupasi keittää makean kahvin. Mutta Jaakko oli tavallista vähäpuheisempi ollen omissa mietteissään. Se johtui siitä, että hän muutamana päivänä luuli tulleensa näkemään, ettei Matilda välitä hänestä muualla kuin ainoastaan kotona. Asia oli näin: Eräänä iltana edellisellä viikolla oli hän työstä palattuaan lähtenyt kaupungille. Hänen matkansa oli kulkenut Rantakadulle. Siellä olivat Launonen ja Matilda tulleet häntä vastaan. He juttelivat niin hartaasti, etteivät havainneet häntä ennenkuin aivan lähellä. Hänet huomattuaan karahti Matilda punaiseksi ja Launonen naurahti niin merkillisesti. Tämän tapahtuman yhdisti hän tansseissa ja monissa muissa tilaisuuksissa näkemiinsä seikkoihin. Olihan Launonen liian paljon Matildan kanssa, ollaksensa aivan vieras. Sen hän kyllä ymmärsi, etteihän Matildalla ollut mitään velvollisuuksia häntä kohtaan, sillä eihän hän ollut sanallakaan hänelle rakkaudesta puhunut. Launosen kanssa oli Matilda ollut tuttava jo kauvan. Mutta kun ukko ei Launosta sietänyt, niin olivat koettaneet olla salaa yksistä tuumin. Launonen oli hänet voittanut ja pitää Matildan. Hänen on väistyttävä.
Hetken istuttuaan vetäsi hän takin päälleen miettien lähteä kaupungille. Tytön kanssa kahdenkesken oli olo liian tukalaa. Mitäpä hän ilakoi toisen oman kanssa. Jos hän jää, niin pian Matilda saapi taasen hänet asian unohtamaan, ja hän rupeaa luulottelemaan tytön hänestä pitävän.
— Minne sinä lähdet? kysyi Matilda.
— Menenpähän vähän kävelemään.
— Oletko sinä kauvan? Kahvi joutuu tuossa paikassa.
— En tiedä, vastasi Jaakko tylysti ja painoi oven kiinni.
Kun hän käveli katua pitkin rantaan, oli hänen mielessään epämääräinen tunto siitä, että hän ovea kiinni painaessaan oli nähnyt Matildan kasvoilla tuskallisen pettymyksen ilmeen. Se häntä kiusasi.
* * * * *
Hän vietti koko päivän ulkona, kuljeskeli rannoilla ja makaili puitten varjossa.
Ennen hän ei vielä ollut käynyt Pitkänkarin takarannalla. Nyt lähti hän joutessaan sinne. Hän haki syvempää yksinäisyyttä ja rauhaa kuin mitä likempänä kaupunkia sai, saadakseen miettiä, mitä tekisi.
Lahden yli johti silta Pitkällekarille. Siitä alkoi kapea ja suora polku, tuuhean kuusikon läpi. Kun hän pääsi niemen poikki polun päähän, aukeni hänen eteensä saareton ja avara meri, joka aivan tyvenenä kimalteli puolenpäivän auringon paahteessa. Ranta oli kivikoista ja karua. Hän istui muutamalle kivelle lähelle vedenrajaa. Hänen takanaan oli tumman viheriä kuusikko ja edessään sinertävä ulappa. Hän antoi katseensa liidellä aavaa selkää aina sinne, missä meri ja taivas yhtyivät. Hiljaisena kuin erämaa lepäsi meren rannaton ja kimalteleva pinta. Se tuoksui voimakasta tuoksuaan ja läikkyi hiljalleen rantaa vasten, vaikka olikin aivan tyven. Rauha ja yksinäisyys aivan huumasi hänet. Ei koskaan ennen hän ollut merta noin suuremmoisena nähnyt. Levossaankin se oli voimakas ja pelottava. Sen hiljaisuus oli äärettömän totinen niinkuin ijankaikkisuus, jonne se ajatukset johtaa. Sitä katsoessaan unohti hän huolensa. Rajattoman voimakkaasta, väkevätuoksuisesta merestä imi hän itseensä sen suurta voimaa, mikä huolet vaimentaa. Hän katsoi taivaanrantaa ja ajatteli: Tuonne minä menen. Kun sinne pääsen, en näe muuta kuin rannattoman ulapan ja sen yli kaartuvan taivaan. Silloin pienen tyttölapsen tuottama mielenapeus haihtuu.
Siinä istuessaan päätti hän sinä iltana mennä merimieshuoneelle ja ottaa pestin parin viikon perästä lähtevään laivaan.
* * * * *
Soitettiin iltakirkkoon.
Taasen kulkivat pienen kaupungin asukkaat päivän lämmittämiä katuja valkoiseen ja viileään Herran huoneeseen. Se oli vanhan, puistikkoisen ja jo täyteen haudatun kalmiston keskellä.
Jaakko oli käynyt päivällisellä kotona ja lähtenyt uudelleen kaupungille, mennäkseen sitten illalla merimieshuoneelle pestin ottoon. Vanhan tavan mukaan tapahtui tämä toimitus vasta iltakirkon jälkeen.
Odottaessaan kulki Jaakkokin kirkkoon.
Kun hän tuli sinne, oli se väkeä täynnänsä. Entisiä raahelaisia ei sovi syyttää siitä, etteivät he kirkkoaan käyttäneet.
Korkeista, pyöreäkaarisista ikkunoista virtasi ilta-auringon punertava ja lämpöinen valo; sen säteet välkkyivät valkoisen saarnatuolin runsaskoristeisissa kultauksissa ja monissa katosta riippuvissa kristallikruunuissa. Valkoisessa laessa riippui viheriäksi maalattu kirkonlaiva. Se johdatti ajatukset meren myrskyihin ja muihin elämän vaaroihin ja korkeimman kapteenin puoleen apua anomaan.
Alhaalla penkeissä istui harras väki. Siinä oli monenlaista ihmistä: Vanhoja merenkulkijoita, jotka olivat asettuneet kotiinsa odottamaan viimeistä matkaansa. Oli myös äsken mereltä tulleita, jotka jälleennäkemisen ilolla antoivat katseensa liidellä pitkin valkoisen temppelin seiniä ja kattoja. Oli joukossa myös sellaisiakin, jotka aivan ensi päivinä olivat aikeissa lähteä monen vuoden matkalle. He istuivat vakavina miettien, että he voivat ehkä olla viime kertaa tässä huoneessa.
Muutamia ikkunoita oli auki ja niistä leyhki kesä-illan leppoisa ilma sisään ja kuului lintujen liverrys.
Jaakko istui seinän vieressä olevalla penkillä ikkunan alla ja katsoi noita tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä.
Häneenkin tarttui harras, ihmeellisen valoisa ja rauhoittava tunnelma.
Urut alkoivat soida ja täysistä sydämistä kaikui kaunis suvivirsi kantautuen avonaisista ikkunoista kesä-illan loisteeseen. Se johdatti ajatukset ihmeelliseen, päivänpaisteiseen Itämaahan, missä kasvoivat Saaronin liljat ja tuoksuivat Libanonin ruusut ja missä syntyi se ruusu, jonka tuoksu ja kauneus on kestänyt vuosituhansia antaen armoa ja lohdutusta miljoonille ihmisille. Ja sitten kaikui herkän tunteen kannattamana tuolle ruusulle pyyntö:
"Maan meren anna kantaa runsaasti lahjojas, tarpeemme meille antaa Sun siunauksestas! Suo suloisuutta maistaa myös sielun sanassas, ain' armos sille paistaa, niin on se autuas."
Loppuvärssyn aikana astui sanaa selittämään kaikille tuttu vanha pastori, joka aina alotti saarnansa tällä merkillisellä rukouksella: "Kirkas tuli ja leimaus, sytytä meihin palava rakkaus!"
Suvi-illan houkuttelemana eksyi hän varsinaisesta tekstistään ja rupesi puhumaan suloisesta suvesta, johtuen siitä selittämään sitä suvea, mikä kestää ijankaikkisesti.
Mieli herkkänä ja täysinäisenä sekä avartunein katsein solui ihmisvirta jumalanpalveluksen loputtua varjoisasta ja valkoisesta temppelistä ilta-auringon kullassa lepäävään kirkkotarhaan. Siitä hajautui väki pikkukaupungin kaduille, vieden sieluissaan valoisan hohteen koteihinsa.
* * * * *
Tuulen värettä ei käynyt. Meri kimalteli sileänä ja lämpimänä. Illan aurinko loisti kirkkaana lähellä rantaa olevan Fantin saaren yli. Merimieshuoneen seinustalla istui päivänpaisteessa joukko merimiehiä tarinoiden ja poltellen. Katolle nostettu lippu riippui velttona tangossaan. Se oli merkkinä, että merimiesten pestaus oli alkanut. Kirkosta päästyään tuli Jaakkokin tänne. Siihen istui hän miesten joukkoon ja kuunteli heidän jutteluaan. Puhe kosketteli merelle lähtöä, laivaa, kapteenia, muita päälliköitä ja palkkaa. Palkkaa ei kukaan moittinut. Laiva oli myöskin uusi ja hyvä purjehtimaan. Mutta kapteenista puhuttiin paljon. Hän oli pahankurinen ja saita, piinasi miehiä nälällä, kun ei koskaan raskinut hankkia tarpeeksi ruokaa, joka loppui aina kesken matkan.
Muutamia miehiä oli jo mennyt sisään ottamaan pestiä. He olivat niitä, joilta varat oli kaikki, joten täytyi lähteä; muuten saisi joukko puutetta kokea. Paremmin toimeentulevat eivät aikoneet ollenkaan lähteä, kuultuaan lopullisesti, kuka kapteeniksi tulee.
— Joko aiot "herneen" ["herneen"-otto = hyyrynotto: koska pääasiallisimpana ruokana merellä oli hernekeitto] ottaa? tiedusteli Jaakolta se mies, jonka viereen hän istui.
— Niinpä olen ajatellut, sanoi Jaakko. Joko siellä sisällä on ketään?
— Kyllä sinne jo muutamia hätäisempiä meni.
— Odottaisit joitakin viikkoja, että pääsisit paremman kapteenin mukaan, neuvoi mies Jaakkoa vähän ajan kuluttua ja tarjosi tupakkaa.
— Mitäpä se paljon parannee, sanoi Jaakko. Luulisihan tuota toimeen tulevan siinä missä muutkin.
— Miks'eikäs sitä nyt toimeen tule, vaikka onhan sekin monenlaista. — Lupasivathan nuo ensireissun pojillekin hyvänlaisen palkan, joten sen puolesta kannattaa lähteä.
— Aiotko sinä lähteä? tiedusteli Jaakko hetken perästä.
— Pitäisi oikeastaan lähteä, mutta eipä se eukko mielellään päästäisi.
Kohta kuulemma saapi pikkuisia; tahtoisi niin kauvan olemaan kotona.
En taida ainakaan tähän laivaan lähteä. — Sinulla sitä ei vielä ole
eukosta eikä mukuloista huolta, sanoi mies melkein kadehtien Jaakolle.
— Ei ole, sanoi Jaakko. Hän puolestaan kadehti miestä, kun muisti Matildan. Mutta siinä tuli hänen mieleensä taasen Launonenkin, joka hänen luulonsa mukaan tytön viepi. Mitäpä hänellä enää täällä tehdään, mietti hän, ja nyt kypsyi hänen aikomuksensa ottaa pesti varmaksi päätökseksi, oli kapteeni sitten minkälainen hyvänsä.
Samassa tuli sisältä miehiä. He olivat saaneet kuukauden palkan etukäteen ja muuan heistä löi rentona taskuaan osoittaakseen, että siellä on rahaa.
— Ensi reissun poikia siellä kaivattiin, sanoi miehistä yksi. — Mene,
Jaakko, ottamaan "herne", jos aiot lähteä!
Silloin Jaakko meni ottaakseen pestin Välimeren vesille lähtevään laivaan.
* * * * *
Samana iltana makaili Jaakko pihanurmikolla. Avonaisesta ikkunasta kuului vilkasta puhelua ja naurua. Aunolalle oli tullut naapurin eukkoja pyhäiltaansa viettämään.
Aikansa maattuaan ja kun ilta-aurinko painui talojen taa, että piha tuli varjoisaksi, nousi hän ja lähti sisään.
Matilda oli kahvitarjotin kädessään viekaskielisen Aholaiskan edessä, kun hän tuli. Eukko alkoi pärpättää:
— Sieltäpä uusia merimiehiä tulee. Minkälainen merimies sinä olet, kun ei "herne" janotakaan? Meidän poika lienee jo "tuuplokina" ja moni muu. Ei häntä ole sitten kotona näkynyt, kun puolenpäivän jälkeen meni "hyyrynottoon". Kari kävi äsken meillä, ja sanoi, että Jaakkokin otti "hyyryn".
Ukko ja Aunolaiska katsoivat ihmetellen ja kysyen Jaakkoon. Heitä ihmetytti, ettei hän heille ollut ilmoittanut; ei mitään puhunut nytkään illalla, kun oli kaupungilta palannut. Mutta Jaakko ei välittänyt heidän ihmettelystään. Hän katsoi Matildaa, miten tämän käsistä oli tarjotin pudota, kun Aholaiska ilmoitti hänen merelle menostaan. Tyttö karahti punaiseksi ja kiiruhti kyökkiin niin joutuin kuin kerkesi. Ihan selvään näki Jaakko hänen mielenliikutuksensa.
Maailma lehahti hänelle valoisaksi ja hän kiitteli mielessään tuota suulasta akkaa, joka oli asian puheeksi ottanut.
Sitten selitti hän iloisesti Aunolan ukolle, että hän oli ottanut pestin muka aivan ajattelematta, kun olivat muutkin sen tehneet. Siltä se nyt rupesi hänestä tuntumaan.
Koko illan oli hän puhelias ja hilpeä. Hänen oli niin hyvä olla, ettei koskaan ennen Aunolassa.
* * * * *
Oli jo aivan ilta, lämmin, kesäinen sunnuntaista. Matilda istui pihan perällä tuomipensaan alla ja sitoi piharuohosta arpaa. Hän oli alakuloinen ja raukea. Häntä kyllästytti koko maailma. Hän ei ollut osannut aavistaakkaan, että Jaakko niin aikomatta lähtisi. Nyt hän kuitenkin lähtee. Menee, eikä heidän välinsä tule sen selvemmäksi. Tietenkään ei Jaakko pidä häntä sen arvoisena, että pyytäisi vaimokseen. Olisihan hän jo sen kerennyt tehdä. Hän oli tähän asti pitänyt sitä niin varmana, ettei enää ollut epäillytkään; olipa kiusoitellutkin Jaakkoa olemalla toisten seurassa. Ja nyt hän menee merelle.
Hän ei tiennyt että Jaakko istui portailla ja katsoi häntä oven raosta.
Siitä nousi hän äkkiä ja lähti tytön luo istuen hänen viereensä.
— Mitä arvalta kysyt?
— Onhan niitä asioita, sanoi Matilda ja kehitti keskisolmua auki. Kun hän levitti arvan, oli se aivan selvä.
— Niin on kuin ajattelit, sanoi Jaakko.
He istuivat sitten hiljaa. Kumpikin tunsi, että heidän välillään tapahtuu nyt ratkaisu. Matilda näki sen Jaakon päättävästä, aransekaisesta olennosta ja hänen silmänsä loistivat onnesta. Mutta hänkin oli arka ja hänen mielensä oli herkkä. Hän sanoi hiljaa:
— Minkä vuoksi sinä niin sanan puhumatta otit hyyryn? Isäkin sitä äsken ihmetteli.
— Kenelleppäs olisin siitä ilmoitellut? Kukapa minusta välittänee, olin minä merellä tai täällä kotona? sanoi Jaakko puolittain keveästi ja katsoi salavihkaa tyttöä.
Tämä ei osannut siihen mitään sanoa.
— Kenelle minun olisi pitänyt sinun mielestäsi aikeeni ilmoittaa? kysyi
Jaakko aivan hilpeästi.
— En tiedä, sanoi tyttö hämillään. Isällekihän olisit voinut sanoa.
— Ja kenelle myös?
— Olisihan se riittänyt, kun hänelle olisit puhunut, sanoi Matilda aivan hiljaa ja tuli yhä enemmän hämilleen.
— Olisitko sinä sen tahtonut tietää?
— Sinäpä nyt kyselet.
— Sanopas! Olisitko?
— Älä kiusaa!
— Mikset sano, että saman tekevä se minulle on? Sano niin, jos vain siltä tuntuu?
— Ethän sinä puhu mitään, sanoi Jaakko ja siirtyi tyttöä lähemmäs. Hän näki hänen onnellisesti hymyilevän.
— En minä tiennyt sinun siitä välittävän. Olisinhan puhunut ja enkä vielä olisi lähtenytkään… Minusta on näyttänyt ja tuntunut, että sinä välität enemmän jonkun toisen lähdöstä kuin minun ja silti olin hiljaa.
— Ja mökötit. Voi sinua! Matilda nauroi sydämensä pohjasta.
Näin yksinkertaisesti tuli heidän välinsä selville. Kumpikaan ei puhunut rakkaudesta sanaakaan.
Mutta Jaakon mieltä kaiveli eräs asia. Hetken perästä sanoi hän:
— Olisi minun sijassani joku toinenkin luullut ja tehnyt samalla tavalla kuin minäkin.
— Miksi?
— Kun sinä olit liian paljon sen Launosen kanssa.
— Minkä minä sille tein, kun se sitä halusi. Sinä olet jurottanut jo monta kuukautta ja… ja minusta on sentään miesväki niin mieluista, etten malttanut aivan ilmankaan olla… Tahdoin vielä sinua kiusata, kun näin, että se jotakin vaikuttaa. Odotin, että milloin sinäkin heräät. Enhän nyt ruvennut sinua suoraan kosimaan, sanoi Matilda kiusotellen.
— Mitenkäs sinä maltat sitten Launosesta erilläsi pysyä, kun minä menen merelle? sanoi Jaakko.
— Pitääkö minun sitten pysyä aivan erillään?
— Pitää, sanoi Jaakko kiivaasti.
— Launonenhan menee myöskin merelle.
— Ei hän vielä lähde.
— Pelkäätkö sinä, että hän minut sinulta vie?
— Jos sinä et nyt puhu vakavasti, niin… sanoi Jaakko suuttuneena ja nousi seisomaan.
— Kuulehan nyt ja istu vielä! sanoi Matilda ja veti hänen kädestään.
Kun Jaakko istui, sanoi hän:
— Muistatko, kun tässä muutamana iltana tulimme sinua vastaan Launosen kanssa?
— Muistan.
— Arvaatko, mitä hän silloin sanoi?
— Mitä?
— Hän pyysi minua vaimokseen.
— Ja sinä.
— En tietystikään ruvennut, koska muistin, että sinäkin olet olemassa. Vaikka olihan se vaarallista niinkin tehdä, koska et ollut vielä mitään puhunut ja ei ollut tietoa, puhutkokaan.
— Sinä olet aika vekkuli, sanoi Jaakko. Heillä oli niin paljon puhumista, etteivät he huomanneet, miten ilta vaihtui valoisaksi ja varjottomaksi yöksi ja miten kaikki melu tyyntyi hiljaisuudeksi.
— Tuletteko jo sieltä nukkumaan! kuulivat he Matildan äidin porstuan ovelta hiljaa sanovan. Sitten katosi hän äänettömästi sisään.
He nousivat ja lähtivät myöskin sisään. Kun he kiipesivät portaita puolihämärässä eteisessä, kääntyi Matilda äkkiä ja tarttui Jaakkoa kaulaan ja hänen huulensa hakivat kiihkeästi suudelmaa. Sitten riistäytyi hän irti ja juoksi sisälle.
Mutta sinä iltana ei Jaakko tahtonut päästä nukkumaan. Hän valvoi vielä, kun pikku kaupungin kattojen yli ruskotti idästä aamu-auringon punertava sarastus.
* * * * *
Suuri laivavene keikkui merimieshuoneen rannassa. Se oli täynnä koreja, säkkejä ja merimiesten tavara-arkkuja. Väkeä seisoi rannalla muutamia kymmeniä. Kävi hiljainen puheen sorina, ja odotus ja suru kuvastui ihmisten kasvoista.
Oli pilvinen päivä, mutta ei satanut. Tuuleskeli ja harmajat pilvet kiisivät taivaalla ikäänkuin toisiaan ajaen; meri aaltosi ja oli synkän ja pelottavan näköinen. Tuntui aivan kuin olisi ollut syksy, vaikka oli paras kesäsydän.
Miehet siinä rannalla olivat "puuriin" lähdössä. Laiva oli ankkurissa saarten takana, jonne heidän piti soutaa. Se ei lähtenyt vielä päivään pariin, mutta siellä oli töitä, puhdistusta, ruokavarojen sijoitusta, veden-ottoa ja muuta sellaista, jonka vuoksi miesten oli oltava paikoillaan. Tämä lähtö oli kuitenkin todellinen, sillä laivaan mentyä ei sieltä saanut enää maissa käydä.
Muiden miesten joukossa oli myöskin Jaakko. Hän oli nyt ensi kertaa merelle menossa. Kolmeksi vuodeksi ja muutamaksi kuukaudeksi oli hän sitoutunut laivaan.
Heitä oli kaikkiaan kaksitoista miestä, kajuuttapoika kolmastoista. Ensimäinen perämies oli myöskin heidän kanssaan. He kaikin odottivat kapteenia.
Vihdoinkin olivat he kaikki siinä. Usea heistä oli koettanut viivyttää lähtöä, miten oli voinut. Monet olivat aivan juovuksissa koko aamupäivän kaupungin kapakoissa kierreltyään. Lähenevä eronhetki pani monen hakemaan lasista lohdutusta.
Kokolailla juovuksissa hoipertelee siinä Kankaan Antti; vaimo pitää hänen käsivarresta ja varoittelee, että hän muistaisi joukkoaan: viittä lasta ja eukkoa, eikä kaikkea ryyppäisi.
— Kyllä, kyllä; saat nähdä, että joka pennin sinulle lähetän… joka pennin, joka pennin saat, törisee Antti ja sivelee vaimonsa käsivartta.
Siitä siirtyy hän Jaakon luo, jonka vieressä Matilda seisoo. Hetken aikaa katsoo hän heitä ja alkaa laulaa loilottaa:
"Ämmät häijyt ärisee ja nauraa pahat naiset; ja nuo nuoret vaimotkin on juuri samanlaiset."
Sitten vetää hän pullon povestaan ja tarjoaa Jaakolle.
— He! Etkö ota? Häh? Eikö oikea aine kelpaa? Minkälainen mies sinä olet!… Jaa jaa, kyllä huomaan. Siinä akka paimentaa vieressä. Se on aamulla juottanut lämpimällä maidolla ja pitänyt hyvänä… Helkkari! Onhan minullakin akka, mutta minäpä en häntä tottelekaan… Äriseehän se, mutta mitä siitä. Taasen kun palaan, niin hyvänä se pitää, vaikka vähän tämmöisenä iloluontoisena lähden.
— Älä nyt, Antti, tyhjää! Eihän Matilda vielä ole mikään akka, sanoo vaimo ja koettaa vetää Anttia pois.
— Niin, niinhän se onkin. Mutta akka siitä tulee. Helkkarin sievä tuleekin… Ota vain Jaakko ryyppy.
"Mistäpä se joka likka juomattoman ottaa… — — — — —"
Vaimo saapi Antin lähtemään veneeseen, jonne tämä säkkien päälle pian nukkuu.
On rannalla myöskin vanha ja parrakas Kari niminen mies, joka aina lähtee viime reissulle. "Kun tämän matkan teen, niin sitten en enää lähde", sanoo hän joka kerta, mutta sentään hän menee uudelleen. Häntä vanha eukkonsa varoittaa suojelemaan itseään kylmältä, ettei kolotus pahenisi.
Äidit, puolisot ja morsiamet ovat siinä hätääntyneen näköisinä ja koettavat salata mielenliikutustaan.
Matilda puhuu hiljaa Jaakolle. Hän selittää panneensa koriin päällimmäiseksi pannukakkuja ja muuta hyvää. Pohjalla on useita pareja villasukkia ja lankaa, neuloja, sakset ja muita ompelutarpeita, että saapi korjata, mitä rikki kuluu.
— Osaatko sinä? kysyy hän naurussa suin, vaikka silmistä kuvastuu suuri tuska.
— Pitää opetella, sanoo Jaakko ja hymyilee.
Matilda selittää vielä muutakin. Suu puhuu jokapäiväisiä asioita, jotka kyllä osoittavat huolenpitoa ja rakkautta. Mutta sydän on pakahtua. Hän ei voi enempää kuin toisetkaan naiset selittää sanoin, miltä tuntuu, kun pitää päästää rakkaimpansa kolmeksi, neljäksi vuodeksi, eikä tiedä vaikka hänet nyt viimeistä kertaa näkisi. Silmä pyrkii kosteaksi ja huulet vavahtelevat.
Mutta Kankaan Antti ei tiedä surusta. Hän herää, koettaa nousta istumaan ja loilottaa juopuneen veltolla äänellä:
"Tämä poika Raahesta ei tappelua pelkää; raudasta on niskasuoni, teräksestä selkä-ä-ää…"
Vaimo seisoo rannalla ja katsoo huolestuneena häntä. Vesiä pyörii hänen silmissään, kun täytyy tällä tavalla erota.
— Koettakaa te pitää Antista huolta, pyytää hän Karia.
— Aikainen mies. Tottapa itsestään huolehtii, sanoo tämä.
— Se on selvillään niin hyvä, mutta taasen saivat sen narratuksi aivan lähdön edellä, vaikka se eilen lupasi, ettei maistakaan… Koettakaa katsoa ja varottaa sitä satamissa, pyytää vaimo.
— Kyllä koetan, jos se vain auttaa, sanoi Kari.
Kapteeni ja perämies ajoivat "redarin" kanssa rantaan. He juttelivat hetken, sitten "redari" kättelee perämiestä. Kapteeni jää vielä maihin. Nyt on lähtöhetki. Vaihdetaan kädenpuristuksia ja hiljaisia sanoja. Sitten kiiruhtavat miehet veneeseen, joka heilahtaa aina, kun toinen toisensa perään siihen astuu… Vene päästetään irti ja työnnetään rannasta. Airot lasketaan sivuun ja keula kääntyy ulappaa kohti. Aallot lyövät sen laitaan ja voimakkain vedoin alkaa se rannasta loitota.
Silloin vuotavat rannalle jääneiden silmistä kyyneleet; sydäntä kouristaa nähdessä omaisensa etääntyvän; vielä hänet näkee, mutta ei enää ylety koskemaan.
Veneessä alottaa joku laulun:
"Ei ollut mun majani mantereell'…" — —
Toisetkin yhtyvät lauluun. Siihen sulautuu heidän yhteinen kaihonsa ja katkera erontunne kotirannan jättämisestä.
Laulu jatkuu ja vene etenee. Fantin saaren nokalla nostavat soutajat aironsa pystyyn ja hurraavat kolme kertaa rannalla oleville hyvästiksi. Nämä vastaavat siihen samalla tavalla. Vielä kerran kuuluu veneestä hurraa-huuto, niin haikeasti ja viiltävästi. Sitten katoaa vene Fantin suojaan.
Rannalle jääneet lähtevät kulkemaan kaupunkiin…
Nyt oli heidän vuoronsa surra; huomenna toisten. Kesässä kerkeää lähteä ja tulla kymmeniä laivoja. Suru ja ilo vuorottelevat pienessä kaupungissa.