X.
Ensi matkalla.
Eivät ainoastaan rannalle jääneet kyyneliä vuodattaneet, vaan sitä tekivät myöskin miehet veneessä. Toiset heistä saivat estetyksi sen näkymästä, mutta oli joukossa sellaisiakin, joitten silmät olivat kyynelsumussa.
Kolakka merituuli alkoi selvitellä Kankaan Antin humalaista päätä. Hän istui teljolla veneen laidalla ja valeli merivedellä poltteista otsaansa. Aivot alkoivat toimia selvemmin, ja mieleen tuli apeita ajatuksia… Hän muisti, että lapset jäivät aamulla kotiin, kun hän lähti kaupungilla käväsemään. Tarkoitus oli palata vielä syömään ja tavaroita noutamaan. Vaimo lupasi laittaa juhla-aterian, ja lapset varoittivat vielä ikkunasta, ettei isä viipyisi kauvan… Ruoka on tainnut jäähtyä, ja lapset… saavat he isää odottaa. Hän tapasi kaupungilla hyviä tovereita eikä muistanutkaan palata. Aika kului kapakoissa, ja toverit toimittivat hänet rantaan… Hän katseli siinä ympärilleen ja näki veneessä omat tavaransa…Vaimo oli ne kulettanut sillä aikaa kun hän itse juopotteli… Antin mieli kävi yhä apeammaksi. Hän ei muistanut, sanoiko hän hyvästikään vaimolleen, vai jättikö hän hänet niinkuin vieraan ihmisen rannalle itkemään… Hänen mieltään viilsi niin kipeästi, että katkerat nyyhkytykset alkoivat häntä puistattaa.
Hiljaisina olivat kaikki muutkin. Perämies istui ruorissa ja soutajat kiskoivat tasaisessa tahdissa. Vanha Kari penkoi koriaan ja Vaalan ukko, "seelimaakari", leikkasi uutta tupakkaa suuhunsa. Jaakko istui aivan kokassa ja katsoi vakaisena veneen vanavettä… Joku alotti taasen laulun, johon melkein kaikki yhtyivät:
"Kuule sinä merimies, minä kirjoitan sinun ties. Sinun ties on onnetoin ja muista verratoin.
Sinä nuoren ikäsi,
iloiset päiväsi,
kulutat yksinäs,
näet harvoin ystäväs.
Et unta silmään saa,
kun kuuluu huuto taas:
Nyt sukkelana vaan,
te, pojat, reivaamaan!"
Sillä ilma yltyypi
ja aallot vyöryypi.
Niin reippahasti taas
te, pojat, reivatkaas!
Harvoin saat lautoja,
kun menet hautahan.
Tuoll' pahain kalain kidas
on sinun kirkkomaas.
"Ei ole siellä sulla ystävää yhtäkään, ken heittäisi haudan päälle muistoksi kukkaisen."
Kun laulu loppui, olivat he lähellä laivaa. Perämies huudahti:
— Hei, pojat! ja kohotti kättään. Silloin raikui reipas hurraa-huuto alukselle tervehdykseksi. Se kohotti koko paljon miesten painunutta mieli-alaa.
Vene laskettiin laivan sivuun ja miehet kiipesivät kannelle. Siinä oli heidän kotinsa, jossa heidän oli määrä viettää monet vuodet. He kiertelivät ympäri laivaa ja kurkistelivat laidan yli mereen.
Sitten ryhtyivät he nostamaan tavaroitaan kannelle ja sijoittamaan niitä "skanssiin". Juhlapuku heitettiin pois, ja jokainen pukeutui työtamineisiin: siniseen puseroon, pien tahraamiin housuihin ja raskaisiin merisaappaisiin.
Kokki rupesi illallista keittämään, ja muun miehistön komensi perämies työhön. Sitä olikin paljon. Varvin kaivosta piti vesisäiliöt soutaa vettä täyteen ja joitakin venelasteja oli noudettava keittopuita.
Työssä reipastui miesten mieli, ja lähtö-ikävä alkoi haihtua.
* * * * *
Saapui ilta. Tuuleskeli navakasti ja meri kävi. Perämies lähti yöksi kaupunkiin. Miehistön piti jäädä laivaan "konstapulin" kanssa. Perämies, nimeltään Anders Hultman, oli vielä nuori, ensi kertaa tällä paikalla. Hän oli vakavaluontoinen, ja miehistö piti häntä muutenkin kelpo miehenä.
Kankaan Antti istui laivan syrjällä, jalat ulos päin ja katsoi, kun perämies veti veneessä purjeita ylös. Äkkiä juoksi hän veneen kohdalle ja pyysi lupaa päästä kotona käymään. Hänen teki hartaasti mieli nähdä vielä vaimo ja lapset, heittää hyvästit selvillä päin… Toiset kuuntelivat uteliaana, mitä perämies tekee. Hän vain pudisti päätään ja sanoi:
— Kankaanpää on vieläkin sekaisin aamullisesta ryyppimisestä. Kyllä se riittää.
Antti aukaisi huulensa selittääkseen mieli-alaansa, mutta kun oli niin paljon muita miehiä ympärillä, ei hän puhunutkaan mitään, vaan siirtyi syrjemmälle.
Perämies irroitti veneensä ja käänsi sen tuuleen. Kateellisin silmin katsoivat miehet hänen menoaan.
Taivas oli vaan yhä pilvessä, meri myllersi synkkänä ja tuuli valitti taklaasissa.
Vanhemmat miehet menivät "skanssiin" nukkumaan. Ainoastaan nuorempia jäi enää kannelle. Mukana oli neljä ensi reissun poikaa: Jaakko, Kamutta, Luoto ja Mattila. He katselivat oudostellen kamalan korkeita mastoja ja lukuisia köysiä. Tottuneemmat toverit selittivät heille eri kohtia köysistössä ja kertoivat seikkailuistaan. Samalla kehottivat he poikia menemään mastoon. Sillä heti kun kapteeni tulee laivaan, täytyy heidän käydä ylhäällä.
Kankaan Antti oli jo ihan selvä. Hän rupesi poikia opastamaan. Hän kiipesi kuin orava märssykoriin ja huusi sieltä, että jokainen voi ensi yrityksellä sinne tulla. Pojat alkoivat kiivetä vantteja ylös, hiljaa ja varoen. Lujalle se otti, varsinkin Mattilan, joka oli vasta maalta tullut. Hän ryömi vantteja pitkin kuin mato. Puttinkivanteille hänkin pääsi niinkuin toisetkin. Siinä he kaikin pysähtyivät miettimään, uskaltaako puttinkivantteja pitkin, vai meneekö koiranreijästä. Kaikki muut, paitsi Jaakko, valitsivat koiranreijän, sillä tuntui kamalalta heittäytyä selkä alaspäin puttinkivanteille.
— Sinusta tulee pian merimies, kehasi Kankaan Antti Jaakkoa, kun he sitten kaikin seisoivat märssykorissa.
Siitä alkoi Antti mennä ison raa'an pärttiä pitkin raa'an nokkaan. Luoto ja Mattila jäivät märssykoriin, mutta Jaakko ja Kamutta seurasivat. Sieltä tulivat he takaisin ja alkoivat kiivetä pramsaalingeille. Sitä ylemmäksi ei Kamutta enää lähtenyt, vaan jäi siihen istumaan. Antti ja Jaakko menivät puuvenprammille asti.
— Kun kerran on lähdetty, niin mennään perille asti, sanoi Jaakko ja alkoi touvia pitkin kiivetä toppiin.
Kannella olevat alkoivat hänelle hurrata… Palatessaan pysähtyi hän Kamutan luo pramsaalingille. Siinä istuen katselivat he kuohuvaa merta ja pilvi-ilman hämärässä olevaa kaupunkia. Sinne ei enää pääse, tiesivät he, vaan tuonne on mentävä aavalle merelle, joka myllersi Kraaselin takana mustana ja valkoisena pilvisen illan hämärässä.
— Tällaistako tämä onkin, sanoi Jaakko hiukan ylpeänä, tultuaan kannelle.
— Sitten sen vasta tiedät, kun olemme merellä, naurahti Kankaan Antti, joka alakuloisena seisoi laivan parrasta vasten ja katseli kaupunkiin päin.
* * * * *
Aamu valkeni kirkkaana.
Jo aikaisin tulivat kapteeni ja perämies kaupungista. Laiva oli lähtövalmis; levitettiin purjeet ja nostettiin ankkurit.
Pian olivat he aavalla merellä, ja kotiranta jäi.
Päästyään rantavesistä, saivat he kääntää piilivinniin ja lähteä navakassa länsipohjoisessa merenkurkkua kohti, jossa he tiesivät saavansa peräntakaisen, jos vain tuuli piti suuntansa.
Kapteeni Kanniainen, tuikea ja lihava merikarhu, seisoi peräkannella ja komensi nostamaan purjeita toisen toisensa perään, kunnes joka repale oli levällään.
Mastot taipuivat, taakit ja köydet pingottuivat, vesi alkoi kohista koskena kokassa.
* * * * *
Kaikki miehet olivat kannella. Useampien silmät seurasivat kauvaksi haipuvaa kotikaupungin kirkontornia. Kapteeni ja perämies kävelivät ja juttelivat peräkannella. Vanha Kari oli ruorissa.
Kapteeni Kanniainen oli karaistu merimies, kuljettanut jo kauvan kotikaupunkinsa laivoja. Nykyinen parkki "Aalto" oli melkein uusi ja hyvässä maineessa. Kapteeni tahtoi matkan alussa koetella sen kuntoa ja siksi hän heti lähtiessä panetti kaikki "seelit" auki. Siitä he perämiehen kanssa juttelivat.
Kaikki miehet olivat työssä. Kokki keitti herneitä pehmeäksi. "Timperi" näperteli "täkillä", ja "seelimaakari", vanha Vaalan ukko, veti "pakan" alta poikien kanssa purjevaatepakkoja esiin. Hän oli pieni ja sangen musta ukon käppyrä. Kerrottiin, että hänen tapanaan oli aina lämpimille vesille päästyä tervata ruumiinsa ylt'yleensä ja sitten paahdattaa pintaansa päivänpaisteessa. Muuten oli hän hauska ukko, harvasanainen, mutta silti innokas juttelemaan. Hän neuvoi mielellään ensi reissun poikia ja kertoi heille monia seikkailuitaan. Toisinaan ne olivat niin hullunkurisia, että pojat tahtoivat nauruunsa pakahtua. Mutta ukon naama pysyi muitten nauraessakin totisena. Totuuden nimessä on myöskin sanottava, että tuskin toista parempaa valehtelijaa eli hänen aikanaan.
"Timperin" kanssa oli toimessa muuan Rusin Samppa, jolle kerrottiin Odessassa kerran kuumana kesäpäivänä käyneen niin hullusti, että hän maista palatessaan kaatoi juovuspäissään pikipytyn kannelle ja lankesi siihen selälleen. Siinä pysyi hän sitten niin kauvan, kunnes toverit hänen tilansa huomasivat ja tulivat pelastamaan.
Maa alkoi häipyä näkyvistä. Silloin tuli kapteeni kannelle ja komensi:
— Pojat vanteille! Hirsikangas ja Kamutta isoon mastoon, Mattila ja
Luoto keulamastoon! Teidän jokaisen pitää käydä märssykorissa.
He olivat siellä jo eilen illalla käyneet, joten se nyt kävi melko reippaasti.
Kapteeni Kanniainen oli merimiesten mielestä pahankurinen ja ilkeä. Hän antoi väelle huonoa ruokaa ja teetätti ankarasti työtä. Mutta kun merimiehiä oli runsaasti tarjolla, ja laivanvarustajat pitivät hänestä, sai hän aina niinkuin muutkin, täyden miehistön. Hän oli sellainen kapteeni, että hän teki matkat paljon nopeammin kuin kukaan toinen; hän ei säästänyt purjeita eikä mastoja; muuten piti hän laivan hyvässä kunnossa. Harvoin sentään repi myrsky häneltä purjeita, vaikka hän oli sangen hidas niitä vähentämään. Sen johdosta sanoivatkin merimiehet hänen myyneen sielunsa pirulle. Siihen puheeseen antoi aihetta sekin, että hän kuului vapaamuurareihin; Englannissa tai missä lie heihin liittynyt. Kaiken lisäksi oli hän vähäpuheinen, eikä koskaan seurustellut tuttavallisesti miesten kanssa. Hän käski ja häntä oli toteltava.
Kaikkien kapteenien tapana oli heti matkan alussa totuttaa ensi reissun poikia merityöhön. Mutta kukaan ei liene ollut niin ankara siinäkään kuin Kanniainen. Poikien oli joka päivä käytävä mastossa harjoittelemassa kaikkea työtä. Useinkin, alkumatkasta ihan syyttä suotta komensi kapteeni reivaamaan purjeita saadakseen pojat siihen harjaantumaan. Mutta tästä oli se seuraus, että pojat aivan pian kykenivät menemään sinne, minne milloinkin miestä tarvittiin ja tekemään pahallakin ilmalla matruusin työn. Ensi reissun tehtyään pääsivät he täydelle palkalle, ja heitä otettiin kilvan merelle.
Muutaman tunnin perästä komensi kapteeni pojat taasen ylös. Nyt täytyi heidän käydä alimmaisten raakain nokalla. Päivällisaikaan ei ollut pitkästi. Siihen mennessä piti jokaisen tehtävänsä tehdä, jos vain aikoi syödä. Se, joka siihen asti ei kerkeäisi alas, ei saisi ruokaa ennen iltaa.
Kaikki muut, paitsi Mattila, kerkesivät alas ennen syöntiä. Kun ruualle huudettiin, yritti hänkin tulla raa'an tyveltä vanteille. Mutta silloin kapteeni kielsi sen jyrkästi. Mattila-paran täytyi jäädä miettimään, mennäkö, vai ei. Päätä huimasi, mutta mennä täytyi. Vihdoin uskalsi hän mennä pärtin päälle ja alkaa hivutella raa'an nokkaan.
Vielä samana päivänä täytyi poikien käydä saalingilla asti.
Ja kun kolmantena päivänä päästiin Itämerelle väljemmille vesille, komensi kapteeni pojat tekemään puuvenprammia kiinni. Kankaan Antti sai mennä heille opastajaksi.
Antti meni juoksujalkaa vantteja ylös. Jaakko seurasi hänen kintereillään. Hän koetti panna parhaansa näyttääkseen mastossa oikealta merimieheltä. Yht'aikaa pääsivät he perille ja rupesivat työhön, toiset olivat tulossa vasta puolivälissä.
Kaikki muut pääsivät oikealla ajalla ylös, paitsi Mattila, jonka päätä rupesi pyörryttämään. Hän jäi valkoisena kasvoiltaan vapisemaan pramvanttein puoliväliin. Kapteeni kiroili alhaalta hänelle ja aikoi ampua hänet kuin variksen ja sitten hirttää ison raa'an nokkaan. Mattila-parka ei uskaltanut ylös eikä alas, kun kuolema uhkasi häntä kumpaisellakin suunnalla.
Toiset tekivät puuvenprammin kiinni ja sitten auki, ja palasivat tyytyväisenä alas.
— Tulehan mukaan! Ei se ukko sentään hirtä, vaikka se uhkaa, sanoi
Kankaan Antti Mattilalle, joka nolona vapisi pramvanteilla.
Kun he pääsivät kannelle, meni kapteeni Mattilan eteen, polki jalkaa, karjui ja kiroili hirmuisesti.'
— Sinä p—u saisit ruveta kokiksi, mutta et sinä siksi kykene. Minä teen sinusta laivakarhun. Timperi saa tehdä täkille häkin, johon sinut pannaan ja ruokitaan, pauhasi kapteeni.
* * * * *
Muutaman päivän päästä tultiin Tanskan vesille. Lähestyttiin Collen'in saarta. Tässä tapahtui aina "raakaaminen". Joku miehistä pukeutui Collen ukoksi, pitkään tappurapartaan ja viittaan. Hänellä oli ämpärissä tervan rapaa ja muuta moskaa ja puinen veitsi vyöllä. Hän tiedusteli, onko laivassa "raakattavia". Kysyttiin ensi reissun miehiltä, taipuvatko he maissa antamaan koko miehistölle ryypyt, vai ei. Jos oli sellaisia äkäpäitä, jotka ryyppyä eivät luvanneet, he joutuivat Collen ukon "raakattavaksi". Siinä ei auttanut rimpuileminen, sillä ylivoiman edessä oli jokaisen alistuttava. Tapa oli vuosikymmeniä vanha ja niin syvälle syöpynyt, ettei siinä usein auttanut kapteeninkaan kielto.
Oli raikas aamu. Collen'in saari oli näkösällä. Mennä rynkytettiin vastahankaan tyyrpurin halsseilla pohjoislänsipohjoiseen.
Ensi reissun pojat näkivät, että muulla miehistöllä oli jotain salaista keskenään; Rusin Samppa oli kadonnut jonnekin laittautumaan Collen ukoksi. Kapteeni ja perämies olivat myöskin tulleet kannelle leikkiä katsomaan. Mutta ensi reissun miehet olivat yhteisesti päättäneet, etteivät he taivu ryyppyjä antamaan eikä "raakattavaksi".
Silloin ilmestyi Collen ukko kannelle. Hänellä oli vyötäröille ulottuva parta ja pitkä, vettä valuva tukka. Yllään oli hänellä purjevaatekauhtana vyötettynä köydellä; vyöllä oli pitkä puuveitsi ja kädessä vanha pikipytty, täynnä ilkeää moskaa.
— Onko tässä laivassa "raakattavia"? kysyi hän juhlallisesti.
Kaikki väki kerääntyi ukon ympärille. Ensi reissun pojat vain pysyivät työssään. Jaakko sieppasi kaiken varalta rautaisen piikin käteensä ja päätti, että vasta viime tingassa hän taipuu toisten leikkikaluksi.
— Miten on, pojat, annatteko maissa ryypyt, vai "raakataanko?" huusi pojille Vaalan ukko.
— Ei tule kumpaisestakaan mitään! karjasi Jaakko, joka oli hypännyt reelingille isonmaston vanttien viereen istumaan.
— Sitten ukko "raakaamaan"! Saippuapensseli valmiiksi! huusivat miehet.
Kolme neljä heistä juoksi Jaakkoa kohti. Mutta hän näytti heille piikkiä ja uhkasi halkaista kallon jokaiselta, joka vain käy häneen käsiksi.
Eiväthän miehet säikähtäneet, vaan kävivät häntä kiinni ottamaan. Lepistö-niminen, aika veikale, tarttui häntä jalkaan ja rupesi vetämään alas. Mutta silloin iski Jaakko hänen käteensä, että käsi retkahti hervottomaksi. Hän oli osansa saanut ja huusi, että kalvonen meni rikki. Toiset säpsähtivät, ja Jaakko kohosi muutamia tikkaita ylemmäksi.
— Odotahan siellä! huusi hänelle Kankaan Antti.
Kapteeni siveli mielihyvästä partaansa, sillä leikistä näytti tulevan jännittävämpi kuin tavallisesti.
Tällä aikaa olivat toiset miehet menneet vantteja vartioimaan, etteivät muut ensi reissun pojat päässeet ylös.
Kamutta joutui ensimäisenä kiinni, ja tappeli vimmatusti, kun häntä vietiin Collen ukon eteen. Ylivoima voitti hänet, ja ukko siveli hänen kasvonsa pensselillään perinpohjin, säästämättä silmiä ja suutakaan. Sen tehtyään ajoi hän puuveitsellä Kamutan kasvot. Toiset pitivät kiinni, ja Kamutta vannoi ja kiroili tappavansa Collen ukon, kun irti pääsee. Mutta irtipäästyään oli hänellä kiire kasvojaan pesemään. Sillä aikaa saatiin Mattila kiinni. Hän taipui lupaamaan ryypyt ja säästyi "raakaamisesta". Viimeksi joutui Luoto kiinni ja hänelle kävi niinkuin Kamutallekin.
Jaakko oli vielä "raakaamatta". Hän istui vanteilla, ja kaikki kokoontuivat hänen alleen.
— Lupaa ryypyt ja tule alas! kehotti häntä Kankaan Antti.
— En koskaan, vastasi Jaakko jyrkästi.
— Et sinä ole sen parempi kuin muutkaan. "Raakattavaksi" joudut lopulta kuitenkin, ilkkui Lepistö käsi siteessä.
— Sinuthan minä jo "raakasin" ja teen saman jokaiselle, joka vain koskemaan tulee, uhkasi Jaakko.
— Saat sinne nälkään kuolla, jos et taivu. Ennen et alas pääse, huusi
Lepistö.
Vaalan ukko puheli hiljaa miehille:
— Mitä siinä muuta kuin toiset menevät tyypurin vantteja märsrangin yli ja toiset paapurin puolelta vastaan. Silloin ei pelasta miestä mikään.
Tehtiin niin.
Mutta Jaakko huomasi miesten aikeen. Hän kapasi märssykoriin ennenkuin tyypurin puolelta kiipeävät miehet kerkesivät perille.
— Syyttäköön itseään jokainen, jos huonosti käy, uhkasi hän sieltä ja jatkoi vihan vimmassa:
— Minä olen vapaa mies, enkä taivu koskaan ketään juottamaan, enkä liioin anna itseäni sotkea.
— Pojat, varokaa päätänne! Hän näyttää olevan vihassa! huusi kapteeni.
— Yksi jo sairastaa; varokaa, ettei kenellekään toiselle käy samoin.
— Ei vaaraa, kapteeni! kuului huuto vanteilta. — Ei hän ole parempi jäämään "raakaamatta" kuin toisetkaan.
Miehet alkoivat lähetä joka puolelta märssykoria. Jaakko seisoi valmiina iskemään jokaista, joka vain tekee hänelle väkivaltaa. Hän oli suutuksissaan, sillä leikki tuntui hänestä tyhmältä, siinä kun väkivallalla vapautta rajoitettiin. Hän ei ajatellutkaan taipua.
Jatkola, suuri ja voimakas mies, pisti ensimäisenä päänsä koiranreijästä ja tarttui Jaakkoa jalkaan.
Silloin iski Jaakko häntä hartioihin, että häneltä salpautui henki ja hän jäi vanteille retkottamaan. Jaakko sai häntä niskasta kiinni, ettei hän päässyt putoamaan. Puttinkivanteilla näkyi muutamia käsiä ja päitä. He koettivat kurkottaa Jaakkoon. Hän näppäsi muutamien kynsille ja ne heltisivät. Sitten käski hän toisia auttamaan Jatkolaa, ettei tämä putoaisi.
Kaikki näkivät, että Jaakko oli suutuksissaan ja etteivät he häntä alas saa, hänellä kun on niin hyvä ase ja hyvä puolustuspaikka. He laskeutuivat alas ja veivät mennessään Jatkolan, joka kannella alkoi pian hengittää.
Collen ukko istui ja odotti. Miehet kokoontuivat hänen ympärilleen. Kaikki olivat neuvottomia mitä tehdä. Olisi häpeä antaa yhden miehen voittaa koko väestön, mutta kenenkään mieli ei tehnyt mennä noutamaan Jaakkoa alas, kun näkivät miten Lepistölle ja Jatkolalle kävi. Collen ukko ei voinut kovin kauvan odottaa; eikä hänelläkään ollut halua Jaakkoa "raakata", kun näkyi olevan niin tulinen mies; ei tiedä, mitä tekisi jälestä päin… Hän lähti vehkeineen sinne, mistä oli tullutkin, ja muut miehet hajaantuivat kiroillen ja uhkauksia syytäen töihinsä.
Samassa käski kokki eineelle.
Kapteeni ja perämies menivät kajuuttaan. Kapteenia nauratti Jaakon menettely ja mennessään viittasi hän Jaakkoa alas.
Mutta Jaakko ei lähtenyt ennenkuin näki Rusin Sampan olevan tavallisissa vaatteissaan.
Sitten vasta kapusi hän kannelle ja jäi "raakaamatta".
Hänen arvonsa kohosi paljon tämän tapahtuman kautta.
Kun he muutaman päivän perästä menivät Pohjanmerellä, olivat Lepistö ja Jatkola hänen kanssaan yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin ja kehuivat Jaakon sisua. Mutta Jaakko lupasi vapaaehtoisesti kaikille ryypyt, että vanha tapa tulisi edelleenkin voimassa pidetyksi, vaikkakin jalommalla tavalla.
Hyvässä tuulessa menivät he jonkun ajan perästä Gibraltarin läpi
Välimerelle, tuodakseen Odessasta nisulastin Englantiin.