XI.
Pikainen kotonakäynti.
"Aalto" kävi Odessassa. Nisulastissa pääsi se onnellisesti Välimerelle. Mutta Balearien eteläpuolella yllätti sen äkkinäinen myrsky, joka tuhosi sen hylyksi. Muuan englantilainen höyrylaiva toi miehistön Englantiin. Osa heistä otti pestin ulkolaisiin laivoihin. Päällystö ja osa miehistöäkin pyrki kotiin; he saapuivat Raaheen syksyllä. Palaavien: joukossa oli Jaakko ja toiset ensi reissun miehet.
* * * * *
Oli varhainen aamu.
Kapteeni Kanniainen oli menossa Sovion veljesten konttoriin. Perämiehen ja miehistön oli myöskin määrä tulla sinne tilille.
Heti Englantiin päästyään oli kapteeni antanut merivahinkoselityksen ja sähköttänyt isännistölle onnettomuudesta.
Hän käveli hitaasti katua pitkin ja mietti, millähän tavalla Matti-patruuna ottaa hänet vastaan. Hänellä oli puhdas omatunto, sillä hän oli täyttänyt velvollisuutensa viimeiseen asti. Ei häntä juuri pelottanut, mutta kuitenkin oli hän hiukan levoton, sillä hän tunsi Matti-patruunan ja tiesi, että hänen läheisyydessään voi maallakin nousta myrsky.
Sataa tihuutti, ja syksyn tuntu oli ilmassa. Katukivitys oli märkä ja kadut autioita. Hän oli vasta eilen illalla tullut kaupunkiin ja katseli hiljaisella ilolla tuttuja taloja ja puistikoita. Kaikki oli kotoista. Hän tunsi joka kivenkin talojen kivijalassa, sillä ennen lapsena oli hän toisten poikain kanssa kellarin luukkuja ja ilmareikiä niissä kaivellut… Karaistunut merikarhu tunsi mielensä heltyvän…
Etempää kadunkulmasta pujahti muuan kulkija näkösälle. Kapteeni tunsi hänet heti; sehän oli Björkqvistin Epu. Mutta paljon oli hän vanhentunut sitten viime näkemän… jalka oli kankea ja raskas, askelet lyhyet ja hitaasti eestyi taival.
— Mahtaneeko äijä tuntea? Pitää koettaa, ajatteli kapteeni ja yritti mennä äänettömänä ohi.
Mutta pari askelta astuttuaan pyörähti Epu äkkiä ja tarttui hänen takkiinsa.
— Ohhoh! Kovinpa olet ylpistynyt, kun et vanhoja tuttaviasi tunne… Kyllä kannattaakin, kun seilaa laivansa vesisankkiin, puhui Epu loukkaantuneena ja läähätti väsymyksestä.
— Terve, terve! Ei se ylpeyttä ollut… Koetin vain, että tunnetteko te minut… Vielähän Epu-vaari elää entisellään, puheli kapteeni ja puristi äijän kättä.
— Mikäs pahan tappaa… Etteikö tuo nyt ylpeyttä ollut? sanoi Epu epäillen ja katsoi tutkivasti hämärtävillä silmillään.
— Ei ollut, uskokaa pois! vakuutti kapteeni.
— Johan ajattelinkin, että olisiko oman kaupungin poika ja vielä naapurin poika niin pilalle mennyt…
— Miten olette jaksaneet? .. Terveenä vain ja…?
— Eipä tahdo olla enää hääviä… jalat kangistuvat, henkeä ahdistaa, vanhuus tulee ja maa vetää puoleensa… Loppu on käsissä; kohta Epu-parka lusikkansa ja pikarinsa jättää.
— Mistä te nyt tuleskelette?
— Sieltä vanhasta helvetistäni… Kävin Erkkilällä aamunaukuilla… Siellä on turkasen paljon poikia, niin rikkaita nyt syksyllä, niinkuin ymmärrät… niillä on tuhannen hyvää rommia… No etkö sinä aijo tuloryyppyjä antaakaan?
— Eihän minulla tässä ole. Ja ei ole aikaa minnekään lähteä, kun pitää joutua konttoriin… Mutta tulkaa illalla meille! Älkää nyt tänä päivänä menkö enää Erkkilälle, että olette kunnossa, kun tulette… Se meidän mamma on niin…
— Se taitaa pitää sinut kovassa kurissa?
— Aivan tarpeeksi lujalla. Mutta hyvähän se on…
— Hyvinkin hyvä… Kunpa minunkin eukkovainajani olisi ollut sellainen!
— Teillä on tallella entinen luonto… ja muistatte hauskoja juttuja?
— Luonto on entinen, vaikka ruumiista ei ole paljoa jälellä.
— Pitää lähteä…
— No älähän vielä! .. Kuulehan! Miten teille oikein siellä
"Metelhaavissa" kävi?
— Puhutaan siitä illalla.
— Sinä menet konttoriin!
— Niin.
— Varohan päätäsi! Siellä on Matti pahalla päällä. Kartanolta kuului kamala noituminen, kun siitä sivu tulin, kertoi Epu.
Sitten hän lähti hiljalleen hissuttamaan. Kapteeni Kanniainen katsoi taakseen. — Ei ole Epusta paljoa jälellä, ajatteli hän.
* * * * *
"Aallon" miehet seisoskelivat Sovion portilla, kun kapteeni tuli. He kertoivat, että kun olivat konttoriin yrittäneet, oli Matti-patruuna kiroillen keppi kädessä ajanut heidät ulos… Perämies istui eteisessä kapteenia odottaen.
— Tulkaa vaan sisälle! kehotti kapteeni ja meni edellä konttoriin.
Matti-patruuna istui pöydän edessä ja nähtyään tulijat, heristi hän nyrkkiään; Kaima-koira hänen jalkainsa vieressä irvisteli ja murisi kumeasti.
— Sieltäkö te perkeleen laivanupottajat tulette… Palkkaa perimään tietenkin… Ette saa penniäkään… Teidän pitää maksaa laiva minulle! ärjyi hän.
— Herra Patruuna, puhumallahan asiat selvenevät. Minä tulin sitä varten…
— Puhu pukille!… Sinä juuri heitit minun laivani.
— Englannissa annoin meriselityksen. Se on oikeaksi todistettu. Siitä näette, etten minä eikä miehistö ole syypäät… Miehiltä jäi palkka tänne, ja me tulimme sitä nostamaan, puhui kapteeni Kanniainen hätäilemättä.
— Vielä te perkeleet palkkaa… Menkää ulos ja joutuin! Älkääkä tulko yksikään sorkka minun nähtävilleni!
— Pitäisihän siinä palkkaa olla, kun hukutitte laivan, sanoi
Henrik-velikin, joka tähän asti oli ollut hiljaa.
— Onko niin, ettei patruuna maksa miehille palkkaa? kysyi kapteeni.
— En penniäkään.
— Silloin maksan minä heille sen omistani. Tulkaa, miehet, iltapäivällä meille, sanoi kapteeni.
— Millä sinä maksat?… Köyhä kuin kirkon rotta, ärjyi Matti-patruuna.
— Köyhä olen, mutta rehellinen. Menkää miehet kotiin ja tulkaa iltapäivällä meille! sanoi kapteeni ylpeästi.
Miehet alkoivat poistua, mutta silloin karjasi Matti-patruuna:
— Seis! ja ärjyi kapteenille: Sinäkö minun miehiäni komennat? Et olekaan nyt laivassa! Istukaa miehet!
Miehet istuivat ja odottivat. Matti-patruuna haki tilikirjan ja alkoi luetella, mitä mikin on saapa.
— Onko niin? karjasi hän sitten. Miesjoukosta kuului hyväksymisen murina.
— Vanhimmalle ensin, sanoi patruuna ja käski Vaalan ukon eteensä.
Sitten sai Kari.
Vaalan ukko tuli paikalleen ja luki rahojaan, ihmetteli ja luki uudestaan. Sitten hän sanoi:
— Herra patruuna! Taisi tulla erehdys… Tässä on rahaa kaksinkerroin.
— Niin on minullakin, sanoi Karikin.
— Olkoon vaan, sanoi Matti-patruuna lyhyesti ja maksoi edelleen kaksinkerroin kaikille.
— Mitä sinä taasen hulluttelet! hätäili Henrik hämmästyneenä.
— Ole hiljaa ja painu hiiteen! murahti Matti-patruuna.
Henrik luikki joutuin toisiin huoneisiin.
Mutta kapteeni hymyili miehille, ja miehet hänelle. Taisi
Matti-patruunankin jämeröillä kasvoilla väreillä leppeä ilme.
Taivas oli seestynyt ulkonakin, ja samassa pilkahti aurinko paistamaan… Pilviä ja myrskyä seurasi kirkas syksypäivä.
* * * * *
Syksykesällä oli varvissa valmistunut uusi laiva. Se oli Fredrik Sovion lähemmäs neljänsadan lästin suuruinen "Ino"-fregatti. Siihen pestattiin miehistö saman viikon lopulla, jonka alkupäivinä "Aallon" miehet olivat koteutuneet.
Kävi niin, että "Inon" kapteeni sairastui juuri muuatta päivää ennen lähtöä. Sentähden tarjottiin päällikön paikkaa Kanniaiselle. Hän oli päättänyt olla talven kotona ja keväällä lähteä johonkin Matti Sovion laivaan, mutta tarjous ja hyvä palkka viekotteli hänet rupeamaan "Inon" päälliköksi.
Jaakko Hirsikangas oli kahden vaiheilla, ottaako pesti, vai ollako talvi varvin työssä. Jos hän jäisi kotiin, niin voisi olla mahdollista, että hän menisi jo talven kuluessa naimisiin. Sitä tahtoi Matilda; mutta Jaakko ajatteli, ettei hänellä vielä ole varoja niin paljon, että voisi kunnolleen perheestä huolehtia. Varvin työssä ansaitsisi niin niukasti, että hädintuskin sillä eläisi; säästöä ei karttuisi ollenkaan. Hän tahtoi tulla omillaan toimeen heti alunpitäin. Merellä ansaitsi enemmän talven aikana, ja sitten palatessa voi perustaa kodin. Voisihan kyllä mennä naimisiinkin, mutta vajaassa viikossa — jos hän "Inoon" lähtee — ei sitä kerkeäisi.
Aunolan ukko hyväksyi hänen tuumansa, vaikka naisväki koetti inttää vastaan.
Muutaman päivän kotona oltuaan ottikin Jaakko pestin "Inoon".
Oli niin kiire lähtö, että heti pestatessa tehtiin merimiesvala.
Aamulla aikaisin oli mentävä "puuriin".
"Ino" meni Ouluun noutamaan sekalastia, jonka se veisi Englantiin, ja rupeaisi kulkemaan sitten Amerikan ja Englannin väliä.