XIII.
Vielä vähän Aunolan ukosta ja Paltsu-herrasta.
Toiselta matkalta palattuaan vietti Jaakko iloiset häät Aunolan
Matildan kanssa. Mutta heti seuraavana syksynä lähti hän "konstapulina"
Fellmanin komeaan ja suureen "Delphin"-frekattiin, joka oli parhaimpia
purjehtijoita Raahen laivastossa. Se lähti neljättä vuodeksi kulkemaan
Englannin ja Amerikan väliä.
Miehensä mentyä aikoi nuori vaimo olla entisessä paikassaan puodissa, mutta se ei käynyt päinsä; hänen täytyi tulla kotiin odottamaan muutaman pienen raahelaisen maailmaan tuloa.
Se oli poika. Hän tuli siinä kevään puhetessa ja vetten auvetessa.
* * * * *
Tähän aikaan alkoi Aunolan ukkoakin jo vanhuus vaivata. Hän tunsi ja tunnusti sen itsekin; ja ettei hän olisi varvissa nuorempien tiellä ja ansaitsematta palkkaa nostaisi, heitti hän varvin työn.
Olihan hänellä vanhanpäivän varaa.
— Jos varat loppuvat, niin tottapahan lapset ja vävy elättänevät, tuumi hän leikkisästi.
Kun sitten tuli toinen kevät ja Matildan poika vaurastui niin, että kykeni ukkoa parrasta vetämään, sai hän hänestä hauskan seuralaisen. Lapsi kiintyikin ukkoon niin kovin, että nuoren äidin kävi toisinaan aivan kateeksi.
— Älähän hätäile! Kunhan puolisen tusinaa saat, niin kyllä sitten jo raskit vaarillekin yhden luovuttaa, lohdutteli ukko. — Mutta eipä taida enää silloin vaaria ollakaan, sanoi hän samassa, muistaen vanhuutensa.
Hän vuoleskeli pojalle kaikenlaisia leikkikaluja; ukkoja, hevosia ja venheitä. Sitten iltasin oli hänellä aikamoinen touhu, kootessaan hujan hajan olevat tavarat laatikkoon.
— Järjestys täytyy kaikessa olla, oli jokaiki-iltainen neuvo naisille. — Täällä maalla se nyt menee, mutta olisittepa merellä, niin oppisitte…
Tämä aina uusiutuva neuvo kyllästytti toisinaan heitä, mutta useimmiten he nauroivat ukolle, vaikka hän tavaroita kokoillessaan oli äreän näköinen.
Kun poika kasvoi suuremmaksi ja taas uuden kevään tullen pääsi ulos, niin oli vanhalla ja varsalla hauska. Varsinkin semmoisina päivinä, jolloin päivä lämpimästi pihanurmelle hellitti, unohti ukko pitkäksi aikaa työnsä ja taipui hevoseksi, elefantiksi, kameeliksi ja vaikka miksi, pojan suureksi riemuksi.
Ukolla oli aina työtä. Hän varasi rakennuksen alustan halkoja täyteen. Tämä into johtui melkein yksinomaan siitä, että hän saisi puun pienimistä. Ovien ja lukkojen piti joka hetki olla hyvässä kunnossa, samaten koko rakennuksen. Kesällä tuoksui aina jokin paikka tärpätin sekaiselta maalilta. Siitä naisväki tahtoi olla kyllissään, kun sai vaatteitaan aina varoa. Mutta kun ukko tahtoi maalata, niin täytyihän heidän hengittää maalin katkua ja varoa vaatteitaan.
* * * * *
Kun poika oli kolmannella vuodella, vei hänen äitinsä hänet kerran rantaan. Siellä näki pikkunen laivoja. Äiti selitti hänelle, että sellaisella isä on mennyt kauvaksi.
Kotiin palattua kiipesi lapsi ukon polvelle ja hetken punottuaan hänen partaansa selitti hänelle lapsellisella kielellään, että vaarin on nyt tehtävä hänelle sellainen, jolla isä on mennyt kauvaksi. Laiva sana oli häneltä unohtunut. Vaari joutui vähän ymmälle ensin, mutta sitten asia heille kumpaisellekin selvisi, ja pojan suureksi riemuksi sanoi vaari:
— Laiva sinulle. Sen sinä olet saapa.
Sen perästä muisti poika aina laiva-sanan.
Ukko muisteli, että vintillä taitaa olla poikien vanha laiva, jota nämä ennen olivat "seelauttaneet" rannassa.
Hän kiipesi sitä hakemaan.
Siellähän se olikin rojun joukossa; mutta missä kunnossa! Keskimasto poikki ja riki aivan rikki.
Ukko kantoi sen alas. Koko päiväksi oli hänelle siinä työtä. Aina väliin piti käydä ison kaapin laatikosta etsimässä aseita, purjenuoraa y.m. Pari kertaa piti ottaa koko laatikko lattialle, niin että poikakin sai kurkistaa sinne ja imeä sisäänsä sen suloista tuoksua, joka tavaroiden mukana oli kokoontunut sinne kaiken maailman ääriltä. Eikä ukko kieltänyt häntä, vaikka hän otti sieltä jonkun esineen käteensäkin ja pyöritteli sitä.
— Menisipä joku muu noin tekemään! suhahti Matilda äidilleen ja he kumpikin naurahtivat.
Illalla oli laiva valmis. Silloin pikkumies jo nukkui. Mutta laiva oli pantava hänen vuoteensa viereen, että hän sen aamulla heti herättyään näkisi.
Mutta seuraavana päivänä oli se ukon mielestä huono. Taklinki siinä meni mukiin, mutta runko oli kömpelö ja liian leveä. Kun he muutamana päivänä sitä pojan kanssa saavissa rännin alla "seelauttivat", näki ukko, että se "makasi" keula pahasti. Se oli merisika.
— Tuolla, sinä poika rukka, kastelet vielä itsesi. Se ottaa vettä sisäänsä. Vaari tekee sinulle uuden laivan.
Ja samana päivänä rupesi hän jo sitä tekemään.
— Mitä se Janne sillä vielä…? Hän on liian kelvoton "seelauttamaan", sanoi Aunolaiska.
— Kylläpä hän siitä kasvaa. Teenpä hänelle vielä viime muiston, ennenkuin kuolen; näkee siitä sitten isompana, että oli se vaari-vainaja merimies, tuumi ukko.
Siitä oli työtä moneksi päivää. Sitä laitellessaan kertoi ukko pojalle ja Aunolaiskalle, kuinka hän kerrankin muutamassa laivassa oli tehnyt kapteenin pojalle laivan sellaisen, että sitä kaikki ihailivat.
* * * * *
Aunolan ukon laivannäpertelystä levisi pian tieto kaupungin pikkumiehille. Ukko sai uteliaita vieraita, jotka hartaasti seurasivat hänen työtään. Ja kun se alkoi valmistua, rohkeni yksi kysyä, eikö Aunola korjaisi hänenkin laivaansa: siinä on taklinki hiukan rempallaan.
Olihan Aunola ennenkin silloin tällöin tehnyt laivoja tutuille pikku pojille, kun oli sattunut muun työn välipäätä. Mutta nyt oli hänellä aikaa antautua melkein kokonaan tähän työhön.
Hänelle syntyi oma varvi, jossa oli katsojia päivät päästään kuin konsanaan "laivanlykkäjäisissä" isossa varvissa.
Mutta pojat tiesivät olla ihmisittäin. Kun vain jotakin sopimatonta tapahtui, niin ukko ärähti ja silloin oli leikki niin kaukana, että poikien piti siksi päiväksi karkkoutua pois. He eivät uskaltaneet muuta kuin lauta-aidan raosta naapuritalon pihamaalta ukkoa kurkistella.
Hyvässä sovussa ollessaan kertoi ukko pojille kummia ja kiehtovia asioita laveasta maailmasta. Silloin saivat pojat purjehtia koko maailman ympäri.
* * * * *
Vaikka "Vällmannin Paltsu" ei ollutkaan Jaakkoa työhön huolinut silloin kun hän oli ensimäisiä päiviä Raahessa, otti hän hänet mielellään merelle "Delphiniin".
Paltsu-patruuna halusi oppia tuntemaan perinpohjin työväkensä ja valvoi heidän elämäänsä silloinkin, kun he olivat ulkomailla. Hän kävi eukoilta tiedustelemassa, lähettääkö mies rahaa, vai ryyppiikö sen suuhunsa. Tämän perusteella tapahtuivat sitten palkankorotukset, joita hän toisinaan miehille antoi. Useasti sattui niinkin, että kun eukko ei saanut säännöllisesti mieheltään rahaa, Paltsu-herra rupesi huikentelevaisen holhoojaksi ja maksoi eukolle kuukausittain suurimman osan paikasta. Mies sai tyytyä satamissa jäännökseen. Kaikki tiesivät, että Paltsu-herra oli tavattoman tarkka. Säästäväisyyteen kehoitti hän työmiehiäänkin, että jäisi pahan päivän varaa.
Kerrottiin, kuinka hän kerrankin varvin tiellä oli ruvennut tarkastamaan kahden pienen pojan astioita, kun he veivät isälleen päivällistä. Toisella pojalla oli astiassa lihaperunoita. Sen nähtyään oli Paltsu tyytyväinen. Mutta kun hän aukasi toisen pojan astian, oli hän säikähdyksestä selälleen lentää, sillä astiassa oli — riisiryynipuuroa voisulan kanssa. Se oli hänen mielestään kohtuuttoman suurta tuhlausta.
— Riisiryynipuuroa ja voisilmä arkipäivänä! päivitteli hän haikeasti.
Tämän tähden olivat työmiesten vaimot hänelle vihoissaan. Ei uskaltanut vapaasti lähettää miehelleen makupaloja, sillä eihän tiennyt, millä kerralla Paltsu on tiellä ja vaatii ruuan tarkastaakseen. Hänen menettelynsä ei johtunut yksin itaruudesta. Sitä osoittaa hänen leipäjuttunsa. Hän oli jossain kulkiessaan oppinut perunaleivän valmistuksen. Se tuli halvemmaksi kuin tavallinen leipä. Tämän hyvän tahtoi hän levittää merimiestensä keskuuteen. Hän antoi muutamalle leipurille jauhosäkin ja valmisti yksissätuumin hänen kanssaan perunaleipiä. Aamulla meni hän kadulle ja kun vastaan tuli pieni poika tai tyttö, antoi hän niin monelle kuin kohtasi leivän hinnan ja käski mennä ostamaan leipurilta perunaleipää. Leipä kävi kaupaksi ja Paltsu oli tyytyväinen.
Muutamana päivänä tuli hänen luoksensa erään sukulaisen pikku poika. Hän kertoi sedälle innokkaasti Aunolan äijän varvista. Asian loppu oli se, että setä lupasi hänelle laivan, ihan täysin taklatun parkin, jonka hän itse käypi tilaamassa.
Olihan Paltsun hauska tulla tietämään, minkälainen mies Jaakko Hirsikangas on, koska aivan äsken kuuluivat muutamat "Delphinin" miehet lähettäneen rahaa kotiin.
* * * * *
Oli muuan kaunis kevät-aamu, kun "Paltsu" vääntäysi huohottaen lihavuuttaan Aunolan ovesta sisään.
Aunola näperteli jotain kyökin ikkunan edessä ja pikku Janne seisoi hänen polveaan vasten odottavan näköisenä.
Aunolaiska tahtoi viedä harvinaisen vieraan tupaan, mutta Paltsu-herra istui mieluimmin kyökissä ukon kanssa. Siinä ei auttanut Aunolan muorin päivittelemiset.
Ensimäiseksi rupesi Paltsu pikku pojan kanssa pakisemaan.
— Mikä sinun nimesi on?
— Janne.
— Tämä on vävynne poika?
— Niin on.
— Hän on meidän "Delphinissä"?
— Niin on.
— Tämähän on liian siisti, arveli Paltsu, katsellessaan hyvin puettua lasta. — Onko hän terve?
— Voi hyvänenaika, kun patruuna olisi illalla tullut, niin olisitte nähneet, millaiseksi se oli itsensä sotkenut, ehätti Aunolaiska selittämään.
— Kyllä sinusta sitten mies tulee, arveli Paltsu-herra. — Onko nuorella muorilla ikävä? tiedusteli hän sitten Matildalta veitikka silmässä.
— Ei pahastikaan.
— Etpä taida sanoa totta siinä. Mutta kyllä tulevana kesänä ikävä lähtee. Silloin "Delphin" palaa kotiin, selitti hän.
— Huolitko sinä tällaisesta? kysyi hän pikku pojalta, ojentaen hänelle suurta "rössokeri"-palaa.
Ja vähässä ajassa tuli hänestä pojan kanssa niin hyvä ystävä, että poika kantoi hänen katseltavakseen kaikki tavaransa, kiipesi hänen polvelleen ja sai yhä enemmän Paltsu-herran taskun aarteita.
— Miksi olet noin paksu? kysyi poika yht'äkkiä häneltä, kun oli aikansa katsellut Paltsu-herran pulleaa vatsaa.
— Herran tähden! huudahti Aunolaiska ja löi kätensä yhteen.
Mutta Paltsu-herra nauroi ja kysyi:
— Etkö sinäkin tahdo tulla yhtä paksuksi?
— En tahdo, se on rumaa.
— Voi tuota poikaa! Tule pois höpsimästä! sanoi Matilda ja meni ottamaan poikaa pois.
— Antakaa olla. Kas tästä saat kaikki, mitä minulla on, sanoi Paltsu ja antoi pojalle kourat täyteen "rössokerin" palasia.
Siinä pojan kanssa kujeillessaan johti hän puheen Jaakkoon, tiedusteli hänen elämäänsä ja sai sen ohessa tietää, että Jaakko oli lähettänyt suurimman osan palkastaan kotiin.
Sen kuultuaan nyökytteli hän tyytyväisenä päätään ja sanoi muutaman kehaisevan sanan Aunolan vävystä. Hän tilasi ukolta laivan ja yritti lähteä. Mutta eihän Aunolaiska häntä kahvitta hennonnut päästää.
— Juodaanko teillä kahvia joka päivä? kysäsi Paltsu.
— Monestikin päivässä se eukko sitä tahtoo, sanoi Aunola ja vilkutti silmää eukolle, joka loi ukkoon hätääntyneen katseen. He arvasivat, mihin Paltsu-herra tähtää.
Kaupungissa kerrottiin yleisesti, että Paltsu-herra muka hämärän aikaan kulkisi merimiesten talojen ikkunan alla kuuntelemassa, mistä kuuluu kahvimyllyn ritinä.
— Jaa, jaa. Teillähän lienee varaa juodakin kahvia; mutta kun sitä sellaisissakin paikoissa juodaan, missä ei ole tarpeeksi leipääkään, niin se on jo liikaa.
Sitten seurasi pitkä saarna kahvin tarpeettomuudesta ja sen turmiollisesta leviämisestä maaseudullekin.
— Sitä alkaa olla jo talonpojillakin. Mihin meidän maassamme vielä tullaan, jos kaikki rupeavat juomaan kahvia? Me teemme konkurssin, niin se käy, voivotteli Paltsu.
— Käyneekö nyt sentään niin hullusti, epäili Aunola.
— Kyllä käy. Meidän pitäisi osata säästää. Pahat päivät tulevat, eivätkä ole kaukanakaan.
— Mitä patruuna tarkoittaa? kysyi Aunola, terästäen kuuloaan.
— Tarkoitan vaan, että pahat päivät kohtaavat meidän kaupunkiamme.
Siitä kuolee kauppa ja liike…
— Aikooko patruuna veljineen lopettaa kauppa- ja laivaliikkeensä? kysyi ukko.
— Emme lopettaisi, jos vain ei tulisi pakkoa. Nyt se juuri ei vielä tunnu, mutta kymmenen, parinkymmenen vuoden perästä meidän on lopettaminen; meidän ja kaikkien muiden, jotka suurempaa liikettä harjoitamme. Me, te ja minä, emme Jumalan kiitos taida olla sitä näkemässä; mutta varma on, että pahat päivät kohtaavat niitä, jotka silloin elävät.
Paltsu-patruuna puhui vakavasti, ja Aunolan väki kuunteli häntä ihmeissään. He eivät vieläkään ymmärtäneet, mitä patruuna tarkoittaa. Ukko kysyi sen vuoksi:
— Mitä patruuna oikein tarkoittaa tuolla puheella?
— Ettekö ole kuulleet, että Saimaan kanava on valmistunut? kysyi Paltsu.
— Niinhän se kuulemma on.
— Se lopettaa meidän Savon kauppamme. Tai jos ei nyt heti sitä kokonaan lopeta, niin ainakin vähentää sen niin vähiin, ettei se tuota mitään. Savolaiset rupeavat viemään tavaraansa Viipuriin ja sinne päin laivoilla. Tänne tuovat mitä tuovat mastopuita tuodessaan. Mutta emme me enää niitäkään kauvan tarvitse.
— Eihän laivaliikettä tarvinne lopettaa? arveli ukko.
— Ei juuri vielä. Mutta jonkun ajan perästä loppuu sekin. Eikö Aunola ole kuullut höyrylaivoista puhuttavan?
— Olenhan noista vietävistä kuullut ja olenhan noita nähnytkin. Yksi niistä lemmoista upotti "Tähden", jonka mukana meidänkin poika hukkui, puhui ukko kiihtyneenä.
— So, so isä! varoitteli muori tapansa mukaan.
— Eihän sitä oikeastaan saisi suuttua, mutta vihaan minä niitä nokiruuhia, että aivan sydämeni vapisee. En tiedä mikä siihen on syynä. Ennen pojan hukkumistakin en niitä tuhannen törötorvia kärsinyt.
— Vihata niitä saattekin, te ja me kaikki. Ulkomailla alkaa jo olla niin, että ne vievät parhaimmat rahdit. Vuosikymmenen, parin perästä jääpi purjelaivoille ainoastaan rahtien jätteet. Silloin ei meidän enää kannata laivoja rakentaa. Vanhat lahovat ja uusia ei lyödä. Se on meidän kaupungissamme kaiken loppu.
— Herra Jumala! Millä täällä sitten eletään; huudahti Aunolaiska.
— Sanokaa te! Niin se käypi kuitenkin. Me elämme vanhan ja uuden ajan murroskautta; sen näemme, mitä uusi aika meiltä viepi, mutta emme tiedä, mitä se tuopi, puheli Paltsu-herra.
Painostava ahdistus täytti Aunolan väen mielen. Jokainen heistä kuvitteli sitä aikaa, jolloin ei enää olisi laivoja eikä varvia. Ennen he eivät olleet osanneet tällaista ajatellakaan. Nyt yllätti se heidät yhtäkkiä. He eivät osanneet ajatella mitään elämisen keinoa, jos nykyinen vilkas laivaliike loppuisi. Se olisi kaiken elämisen päätös. Tuntui niin kamalalta, puistatti, kun sitä ajatteli.
— Emme me vanhat sitä aikaa saane kokea. Nuoret sen näkevät. Kylläpä he huolehtinevat sitten elämisestään. Emme huoli sitä surra. Onhan meidän kaupunkimme ennenkin kokenut hyvää jos huonoakin ja kestänyt. Niin se käypi vastakin. Ja mikäpä tietää, vaikka uusi aika toisi parempaa vielä kuin on tämä nykyinen tila. Me emme vain sitä näe.
Aunolaiska oli kahvin tarjoamisen ihan unohtanut. Nyt havahtui hän ja huomasi kahvipannun.
— Tuokin mokoma kaduttaa aivan, kun tuli keitetyksikin, jos siitä vielä niin pahat ajat tulevat, sanoi hän puolittain leikillään, vaikka ei siitä ollut tosikaan kaukana.
— Antakaahan nyt kahvianne. Emme me jätä sitä ryyppimättä, kun se kerran on keitetty, sanoi Paltsu-herra.
* * * * *
Baltzar Fellman asui veljensä Johanin kanssa. Tämä oli häntä muuatta vuotta vanhempi. Hän oli yhtä lyhyt kuin Baltzarkin, mutta ei ollut niin paksu, ja yhtä vähäpuheinen kuin Baltzar puhelias. Hän kuljeskeli aina yksin kaupungilla ja karttoi kaikkien seuraa, kävi jalan joka päivä varvissa ja katseli siellä, mutta ei näyttänyt ketään näkevän. Kukaan ei tiennyt, mitä ajatuksia hän mielessään hautoi. Mutta kaikki merimiehet ja työmiehet päättivät hänen olevan hyvin oppineen, sillä veljesten palvelija kertoi hänellä olevan mahdottoman paljon kirjoja, joita hän alituiseen luki. Hänelle tuli useita sanomalehtiä, jopa englantilaisiakin, joista hän valppaasti seurasi maailman tapahtumia.
Häneltä se Baltzarkin oli saanut tiedot höyryn voittokulusta merellä ja maalla ja synkät ennustuksensa kotikaupungin kohtalosta. Olipa Johan jo kehoittanut lopettamaan koko laivaliikkeen, ennen kuin piti ruveta tappiota kärsimään. Mutta vielä jatkoivat he liikettä, vaikkakin luovuttivat siitä osia muillekin.
Kun Baltzar palasi Aunolasta, tapasi hän veljensä lukemassa juuri äsken postin tuomaa englantilaista lehteä.
— Katsopas, mitä Glasgowissa on tapahtunut! sanoi Johan ja ojensi veljelleen lehden.
— En minä tästä saa oikein selvää; mitä siinä sanotaan? sanoi Baltzar ja antoi lehden pois.
— Glasgowin telakalta on laskettu vesille noin tuhannen lästin suuruinen rautalaiva, johon pannaan niin voimakkaat koneet, että se kulkee toistakymmenen solmun nopeudella.
— Katso hirmua! huudahti Baltzar.
— Niin, sanoi Johan painavasti. Hetken perästä puheli hän;
— Olenhan sanonut, että höyry voittaa. Vielä parikymmentä vuotta, niin meidän kaupungissa ei ole yhtään laivaa. Kauppa loppuu, liike loppuu, satama maatuu ja meidän kaupunkimme on kuin vanha museo.
— Voi, voi ihmisraukkoja! Millä he sitten täällä elävät? sanoi Baltzar surkeasti ja heilutti lihavaa ruumistaan.
— Olisimme vain nuorempia, niin saisimme me eloa! Mutta ei kannata enää yrittää. Ei ole monta vuotta enää elämää jälellä, sanoi Johan synkeänä.
— Kuulehan! sanoi Baltzar vilkkaasti. — Olen monta kertaa ajatellut, että meiltä kun ei jää liikkeen jatkajaa, niin meidän pitäisi jollain tavalla muuten hyödyttää tätä kaupunkiamme. Voisimmehan tehdä jonkinlaisen lahjoituksen, josta olisi pysyväistä hyötyä. Muistaisivathan ihmiset sitten meitä vanhoja poikiakin.
— Sitäpä sopii ajatella; ei olekaan hulluin tuuma, sanoi Johan. — Nyt lähden kävelemään, sanoi hän sitten ja poistui.
Hän meni rantaan päin. Kulki pää kumarruksissa, katse katuun kiinnitettynä, näkemättä ja tervehtimättä ketään. Sitten pysähtyi hän rantaan laiturin partaalle ja tuijotti veteen. Rannalla olevat pikku pojat siirtyivät arkana etemmäksi.
— "Vällmannin kapteeni" tuijottaa, suhisivat he.
— Hän on niin oppinut, että hän pääsisi vaikka sotalaivan kapteeniksi, pihisivät pojat hiljaa.
Mutta kapteeni seisoi nyt tavallista kauvemmin ja tuijotti veteen, mikä läikkyi laituria vastaan; hän mietti veljensä ehdotusta, miten parhaiten voisi syntymäkaupunkiaan hyödyttää.
Sitten lähti hän varviin.
Hänen mentyään juoksivat pojat rantaan ja katsoivat veteen, mistä kuulsi heleä hiekkapohja.
— Mitähän se katsoi? kyselivät he toisiltaan.
Sehän käypi joka aamu tässä seisomassa, selittivät toiset.
Mutta se ei anna milloinkaan "rössokeria".
— Paltsupa antaa.
Samaan aikaan istui Baltzar Fellman konttoorissaan ja kirjoitti
"Delphinin" kapteenille kirjettä, missä hän käski nostaa "konstapuli"
Jaakko Hirsikankaan palkkaa.
* * * * *
Aunolan ukon ei tarvinnut nähdä merielämän loppumista, sillä muutama päivä tämän perästä lähti hän isiensä luo. Se tapahtui hyvin mutkattomasti ja yksinkertaisesti.
Koko edellisen päivän — se olikin lauantai — oli hän työn touhussa. Illalla oli hän saunassa ja pani levolle aikaisin, valittamatta vähääkään sairautta. Mutta sitten sunnuntai-aamuna — ei hän varahin herännytkään, vaan — nukkui sitä pitkää unta, josta enkeli Gabriel torvellaan valveille puhaltaa.
Sitten pääsi hän puistikkoiseen hautuumaahan, syvään hiljaisuuteen ja rauhaan, toveriksi niille monille muille merikarhuille, jotka meri oli säästänyt vaikka he sen pinnalla olivat eläneet suurimman osan ikäänsä.
Haudalle hankki eukko yksinkertaisen rautaristin, jossa oli valkoiseksi maalattu pelti, mihin oli mustilla kirjaimilla merkitty:
"Tässä lepää
Merimies
JUKKA AUNOLA
s. 1782 k. 1861
Odottaen ijankaikkista
kirkastumistaan."
Pään puoleen istutti eukko tuomipensaan samana keväimenä. Siitä puusta oli ukko aina pitänyt; ja vielä viime iltanakin oli hän istuessaan pihaikkunan edessä ihaillut tuomensa tuuhevuutta.
Eukon istuttama pensas rupesi hyvin kasvamaan, ja muutaman vuoden perästä varisti se keväällä kukillaan haudan aivan valkoiseksi…
Siitä on kulunut jo kauvan. Tuomi on kasvanut suureksi puuksi, versoen juuresta uusia, kukkia kantavia haaroja, jotka sulkevat hautaristin sisäänsä. Samaten on käynyt myöskin kaupungin asukkaille: Vanha merimiespolvi on painunut "odottamaan ijankaikkista kirkastumistaan", ja uudet vesat ovat nousseet heidän tilalleen.
Syksy-myrskyt ja kevätsateet ovat liottaneet maalin ja kirjoituksen hautarististä ja vuosikymmenet haihduttaneet Aunolan ukon elämän nuorempien mielestä, niin että tuskin kenkään tietää, kuka sen suuren tuomipensaan alla lepää. Mutta vaikka ajan karkea käsi onkin tämän tehnyt, niin ei ukko siitä huoli, vaan odottaa meritoveriensa kanssa sitä "ijankaikkista kirkastumista", johon hän eläessään vahvasti luotti.