XIV.
Kotiin tulo.
Kävi hienoinen tuulen henki. Ulapalla, saarien ulkopuolella, jymisivät kohtalaisen korkeat aallot, ottaen siellä täällä harjalleen valkoista vaahtoa; meri kimalteli kirkkaana; aurinko paistoi länsi-etelästä, mistä tuulikin puhalsi.
Eerikkilä, entinen merimies, nykyisin luotsi, istui Kraaselin majakkatornissa puolenpäivän jälkeen. Hän tähysteli autiolle merelle. Ihan silmiin koski veden kimallus aurinkoon päin katsoessa. Sieltä antoi hän katseensa liukua maan puolelle. Siellä oli lahti jotenkin tyven. Sen rannalla oli kaupunki, josta hän oli tänne vuorolleen aamulla tullut. Mutta siitä ei näkynyt muuta saarien yli kuin hoikka kirkontorni ja sen vierellä kellotapuli, jonka ikkunat välkkyivät auringon paisteessa. Varvista päin kohosi pikipolttimon korkea torni, joka syöksi mustaa savua kirkkaaseen ilmaan.
Vanhaa Eerikkilää raukaisi meren kohina, päivän paiste ja yksinäisyys. Hän pisti piippuunsa tupakkaa ja oikaisi komeronsa penkille hetkeksi pitkäkseen. Vanhuus jo alkoi vaivata ja jalkoja kolotti. Toista olisi olla kotona, kyhniä siellä kaikenlaista pikkutyötä. Monta kertaa oli Eerikkilä aikonut heittää toimensa, mutta aina kesän tultua tuli lähdetyksi tänne. Vaikka eihän se olisi niin pakollista ollut, sillä olihan hänellä siksi varoja, että olisi jo voinut huolettomia vanhuuden päiviä viettää. Mutta Eerikkilään oli elämän varrella tarttunut hiukkasen ahneuden syntiä. Onhan hyvä, että raha säästyy ja elelee palkalla; eihän tiedä, kuinka kauvan vielä pitää elää ja vaikkapa säästöt tulisikin tarvituksi ennenkuin elämä loppuu.
Hän nousi taasen katsomaan merelle. Hänen tottunut silmänsä havaitsi kaukana pienen pisteen. Siinä samassa oli raukeus pois pyyhälletty, eikä tuntunut kolotustakaan. Hän otti hyllyltä kiikarin. Ja aivan oikein! Siellä oli laiva tulossa. Mutta se oli niin etäällä, ettei vielä selvään erottanut, tuleeko se kaupunkiin, vai meneekö sivu. Tunnin, toistakin piti hän sitä silmällä. Sitten näki hän, että tulija suuntasi kaupunkiin johtavalle väylälle. Silloin vetäisi hän kiiruusti lipun tankoon. Tuulen henki tarttui siihen ja se hulmahti iloisesti elämään.
Sitä katsoessaan meni Eerikkilän suu hymyyn: Hän oli näkevinään, mitä hänen tekonsa saapi aikaan kaupungissa. Ensin huomaa sen kirkontapulissa palovartia. Hän ilmoittaa siitä sivukulkijoille. Silloin syntyy elämää ja liikettä.
Eerikkilä katsoi uudelleen kiikarilla. Nyt hän jo tunsikin tulijan. Sehän oli "Delphin", aivan entisellään. Tasaisessa tuulessa läheni se aika nopeasti. Hän muistutteli mieleensä, ketä miehiä siinä olikaan. Muistikinhan hän ne melkein kaikki. Kyllä ovat äijäparat nälkiintyneitä. Sellaisen kapteenin, kitupiikin kanssa he ovatkin olleet. Hyi! Homehtunutta ja toukkaista leipää ovat saaneet purra monta vuotta. Kun leivän syrjää on pöytään kopistanut, niin niitä on aivan tippunut. Ja entäs se liha! Se on melkein itsestään liikkunut. Ja herneet! Hyi! Mutta mitäpäs siitä. Kapteeni on saanut halvalla sellaista ruokaa. Pistänyt rahan jäännöksen taskuunsa. Senhän olisi tehnyt moni muu. Itseään ei Eerikkilä pitänyt ollenkaan parempana, sillä jos hänellä olisi ollut semmoinen tilaisuus, niin pikemmin olisi hän sitä käyttänyt kuin käyttämättä jättänyt. Vaikka eihän se oikein ole. Kaukana siitä! Mutta kun ihminen on kerran ihminen, niin ei saa tuomita.
Mutta sitten vetäytyi Eerikkilän suu taasen hymyyn. Kylläpä eukot nyt koettavatkin ukkoja hyvänä pitää. Varsinkin nuoret. Hän oli näkevinään, miten pikku taloissa oli iloinen touhu. Onhan nyt jo kaupungissakin joku tuntenut laivan… Ketäs siinä taasen tuleekaan?… Se ja se… Nuoria miehiä melkein kaikki… Kylläpä muijat liehuvat… Pesevät ja puhdistavat, keittävät ja paistavat. Laittavat itsensä niin helkkarin nätiksi. Ja sitten rantaan… Sieltä kotiin… Ja sitten siellä… Eerikkilä muisteli nuoruuden aikaa ja melkein kadehti tulijoita.
* * * * *
Tapahtuikin niinkuin hän mietiskeli.
Ukko Pellikka, palovartia, istui kellotapulissa vahtikamarissaan. Melkein heti, kun Kraaselin torniin kohosi lippu, huomasi hän sen, samoin myöskin laivan. Kiikarilla tunsi hän sen "Delphiniksi", joka oli ollut neljättä vuotta matkalla. Hän katseli vahtikoppinsa ikkunasta alas kadulle, näkyikö ketään kulkijaa, että saisi ilmoittaa laivan tulon. Siinä sivussa piti hän silmällä kirkonkelloa. Samassa osoittikin se viittä. Pellikka otti rautatangon, aukaisi seinässä olevan luukun ja löi sen edessä riippuvaan kolmirautaan viisi heleätä lyöntiä. Se kaikui yli kaupungin. Kaduilla kulkevat merimiehet vetivät taskustaan kellonsa, nähdäkseen, käykö se oikeassa. Pellikan lyönneistä kantautui ääni aina varviin asti. Siellä pysähtyivät miehet työssään kuunnellakseen "kirkonkellon" lyöntiä.
Mutta Pellikka ei sulkenutkaan luukkua, vaan jäi kurkistelemaan kadulle. Hän toivoi, että saisi ensimäisenä ilmoittaa laivan tulon, mikä olikin oikeus ja kohtuus. Vanhaa Pellikkaa harmitti aina sangen kovasti, jos vain joku kaupungissa sattui ennen häntä huomaamaan laivan tulon. Hänen täältä korkeudesta oli niin mukava antaa sytyttävä tieto ja katsella, mihin liikkeeseen kaupunki joutuu.
Eipä aikaakaan, niin hän näkee kadulla tulevan nais-ihmisen. Kuka hän lienee? Jo hän tuntee tulijan. Sehän on Matilda, naapurin tyttö. Hän on menossa apteekkiin noutamaan Aunolaiskalle sydämenvahvistustippoja, kun "järtskotit" yhä vaivaavat. Jopa sattui sopivasti! Saan ilmoittaa, että mies on tulossa. Saan sanoa, että jo tänä iltana saat sen viereesi. Pellikka ihan innosta vapisee. Ja kun Matilda kerkeää hänen alapuolelleen tapulin juureen, huutaa hän täysin keuhkoin:
— Hoi, ho-hoi! Matilda hoi!
Tämä pysähtyy kuuntelemaan ja kohottaa katseensa.
— "Delphin" tulee! kuuluu ylhäältä.
Matilda on katuun lysähtää. Kuuliko hän oikein? Sydän rupeaa lyömään kiihkeästi, ja polvet notkahtelevat. Ääretön riemu täyttää hänen mielensä.
Kun hän siitä selvenee, on hänen ensimäinen ajatuksensa mennä tapuliin näkemään varmuudella se asia, minkä hän kuuli.
Nopeasti rientää hän tapuliin, juoksee portaita, ohi kellojen, aina Pellikan komeron ovelle, jonka ukko on aukaissut kuullessaan kolinan portailta.
— Onko se "Delphin"? kysyy hän hengästyneenä rientäen ikkunaan.
— Katso itse! Mutta eihän nyt sellaista hätää, ei, ei! Vielä ne viipyvät monta tuntia, ennenkuin ankkuriin pääsevät.
— Missä se tulee?
— Tuolla. Katso minun kättäni pitkin merelle! sanoo Pellikka ja ohjaa
Matildaa hartioista oikealle suunnalle.
— Tuoko! huudahtaa Matilda. Mistä sen tuntee, onko se "Delphin", vai joku muu? kysyy hän pettyneenä.
— Etkö näe. Luulisihan tuon nyt tuntevan, kun Jaakkokin seisoo fokkaraakan nokalla ja heiluttaa lakkiaan, virnistelee ukko.
— Te olette, kun viitsitte narrata, sanoo Matilda pettyneenä.
— Katsopas tällä! sanoo Pellikka ja ojentaa hänelle kiikarin.
Matilda katsoo. Mutta eihän hän tunne muuta kuin että se on laiva.
— Onko se todella "Delphin"?
— On se, sanoo ukko mahtavasti.
— Mistä te sen tunnette?
— Tunnenpa hyvinkin. Enhän kehtaisi tällä tavoin narrata. Ymmärräthän sen. Mene vain laittamaan Jaakolle illallista! Hänellä on nälkä.
Matilda lähti rientämään alas jyrkkiä portaita.
— Sanohan muillekin, että tietävät! huutaa hänen jälkeensä Pellikka.
Sitten asettui hän taasen katsomaan luukusta. Ja aina, kun joku tuttava käveli päivänpaisteisella kadulla tapulin juurella, huusi hän:
— Hoi, ho-hoi! "Delphin" tulee!
Pian on tapulissa kuin markkinat. Portaat jymisevät tulijain ja menijäin alla. Kaikki katsovat merelle, missä komea laiva levitetyin purjein lähenee. Jokaiselle selittää Pellikka mielellään:
— Kun minä satuin vilkaisemaan merelle, niin näin Kraaselissa "flakun". Silloin oli kello justiinsa viisi. Sitten minä aloin kiikaroida ja heti tunsin, että sieltä tulee "Delphin". Sitten sattui Aunolan tyttö tästä alta menemään, niin minä sille huusin, — sen mies kun on "Delphinissä" — että "Delphin" tulee. Se tahtoi siihen paikkaan tupertua. He heh! Se juoksi tänne ja luuli, etten minä muka laivaa tuntisi. Minä sanoin hänelle, että juokse vain joutuin puuroa keittämään! Uskoi se ja lähti; meni kuin noidan nuoli, he heh!
Vihdoin loppui ihmisten tulva tapulissa. Jo aikoja oli Pellikka sulkenut vahtikoppinsa oven. Ihmiset pääsivät ainoastaan kelloihin asti ja sieltä luukuista merelle katsomaan. Pellikan kammiossa oli muutamia ukkoja ja hänelle tuttuja pikku poikia. He pitivät silmällä laivan tuloa; sen saattoikin jo paljaalla silmällä helposti tuntea. Oli jo ilta. Aurinko oli melkein laskullaan ja loi välkkyvään mereen punertavan juovan, mikä näytti ulottuvan auringosta rantaan asti.
Yhä lähemmäksi tuli laiva. Aavaa, silmänkantamatonta ulappaa laski se pullistunein purjein. Se toi riemua ja onnea moneen taloon kaupungissa; sen ohessa toi se makeita pisketeitä, savipiippuja, silkkihuiveja ja paljon muuta. Ihmekö olikaan, jos sitä katsottiinkin. Nyt oli se kohta perillä. Tapulissa olevat näkivät sen pääsevän Raskan "redille". Se teki komean kaaren, purjeet rupesivat lepattamaan ja ankkurit laskettiin. Se oli perillä.
Sitten reivattiin purjeet. Se tuli alastomaksi. Kaupungista ajoivat varvin tietä lääkäri, redari ja tullarit Maivaperään. Hetken perästä laskettiin laivasta kapteenin vene sivuun ja se lähti noutamaan herroja laivantarkastukseen.
Siinä viipyi kappaleen aikaa.
Sitten laskettiin suuri laivavene veteen. Siihen alkoivat miehet kantaa arkkujaan ja säkkejään. Pian irtautui vene laivasta ja lähti hyvää vauhtia kaupungin rantaa kohti, missä laituri oli väkeä mustanaan.
* * * * *
Päästyään tapulista kadulle, lähti Matilda kiireesti kotiin. Vaikka apteekki oli kirkon vieressä, ei hän muistanut asiaansa.
Kotiin palatessaan tuli hänen mieleensä, että mitähän, jos laivalla olisi tapahtunut jokin onnettomuus; jos se olisi kohdannut Jaakkoa! Pohjanmerikin on aina myrskyinen, ja heidän Englannista lähdettyään ei kukaan ole voinut heistä tietoa saada. Hän tunsi suurta tuskaa ajatellessaan tätä mahdollisuutta.
Kotinsa portille päästyään tyyntyi hän ja sai pahat ajatukset karkoitetuksi. Juoksujalkaa kiiruhti hän sisään.
— "Delphin" tulee. On jo lähellä. Kävin tapulissa, puhui hän huoneeseen rynnättyään.
— Voi hyvänen aika! Nytkö se tulee! alkoi Aunolaiska päivitellä.
Lattialla leikki poika. Hänet Matilda otti syliinsä ja loruili onnellisena:
— Isä tulee. Ymmärrätkö, että isä tulee. Sinä et ole sitä vielä nähnyt, eikä hän sinua… Saapa nähdä, tunnetteko toisenne? Vai rupeatko huutamaan, kun isä ottaa sinut syliinsä? Isä on semmoinen suuri mies, partasuu… Saat vetää sitä parrasta… Voi, kun meillä on lysti! Minä panen päällesi pyhäpuvun.
— Aivanhan sinä olet hupsu. Sehän kerkeää sotkea vaatteensa moneenkin kertaan, ennenkuin isä tulee. Mutta missä on pullo?
— Voi herran tähden! En minä muistanut koko tippoja, kun kuulin, että
Jaakko tulee…
— Semmoista se on! Lähti noutamaan, eikä tuonutkaan.
— Ihmekö tuo.
— Ihme se on, kun noin mieli menee. Aivanhan sinä olet sekaisin päästäsi, kun panet pojan puhtaalle sängynpeitteelle.
— On teidänkin päänne sekaisin ollut, kun isä ennen on mereltä palannut.
— En minä noin hupsuna sentään. Minä rupesin laittamaan ruokaa, puhdistamaan huoneita ja kävin pyytämässä Erkkiläiskää saunaansa lämmittämään. Siitä ukko piti. Ja luulen, että niin tekee Jaakkokin. Ei hän loruilemisesta välitä, vaan hän tahtoo jotakin suuhun pantavaa.
— Kyllä me Jannen kanssa sen teemme. Emmekö teekin? Mummu saa ottaa Jannen, että äiti saa ruveta isälle keittämään ja hakea puhtaat vaatteet.
— Missä asti laiva tuli? kysyi Aunolaiska.
— Siellä se merellä tuli. Kaukana oli vielä.
— No eivät he sitten kerkeä ennenkuin iltayöstä kotiin, sanoi
Aunolaiska. — Onpa sitten aikaa laittaa vaikka mitä.
Äiti ja tytär rupesivat tuliseen touhuun. He alkoivat tuulettaa ja puhdistaa joka paikkaa talossa, sillä kodin piti olla puhtaan ja siistin, kun mies monen vuoden matkalta tulee. He pölyyttivät katot ja seinät, pesivät lattiat ja muuttivat ikkunoihin uudet verhot.
— Minkä liinan panen tähän "klahvun" päälle? kysyi Matilda ja nosti kaksi suurta, monikierteistä simpukan kuorta tuolille. Kuoret oli ukko ennen meriltä palatessaan tuonut. Ne, samaten kuin kaksi hollantilaisesta posliinista tehtyä koiraa, olivat peilin kahta puolta piirongin päällä.
— Anna hyvä ihminen nyt sen "klahvun" päällystän olla! Särjet vielä ne ukon tuomat koirat ja simpukat, kun olet niin kiihdyksissä, sanoi Aunolaiska ja tuli itse piirongin päällystää puhdistamaan. Kaikki, mikä muistutti ukkoa, oli hänestä niin pyhää, että hän varjeli sitä kuin silmäteräänsä.
— Ala jo joutua rantaan! Kyllä minä saan täällä työt tehdyksi, kehoitti hän Matildaa.
Kaikki olikin jo kunnossa. Puhtaus tuoksui kilpaa ruokien kanssa. Tuvassa piirongin päällä irvistelivät posliinikoirat tyytyväisinä, ja monikierteisissä simpukoissa ei ollut pölyn hiventä. Pihan puoleisella seinällä purjehti laiva täysin purjein päivänpaisteessa. Kadunpuolisista ikkunoista paistoi aurinko. Laiva oli korkokuva, puusta tehty ja maalattu; se oli pantu kehyksiin ja lasin alle. Kadun puolisella seinällä oli lempeässä kesä-illan varjossa ristiinnaulitun kuva. Hän oli punaisessa purppuravaipassa, ruoko kädessä, orjantappurakruunu päässä; veripisarat tipahtelivat hänen päästään vaipalle. Mutta hänen kärsivät kasvonsa olivat lempeät ja hän katsoi hyväksyen äidin ja tyttären iloista touhua. Hänkin näytti ikäänkuin kehoittavan, kiirehtivän Matildaa: Riennä, tyttäreni häntä vastaan, jota olet hartaasti päivällä ja yöllä muistellut! Mielelläni suon sinulle tämän illan riemut.
* * * * *
Merimieshuoneen rannassa oli paljon väkeä. Jokaisen kasvoilla oli jännittyneen odotuksen ilme. Kaikkien katseet oli suunnattuna merelle, joka lepäsi melkein tyvenenä kesäisen illan kuulakkaassa valossa. Fantin saari sulki näköalan, ettei nähnyt sinne, minne jokaisen oli halu. Veneitä vilisi lahdella; toiset olivat lähteneet "Delphinin" miehistöä vastaan, toiset pyöriskelivät huvikseen lahden sileällä pinnalla, josta kuvastuivat hymyilevät rannat.
Rannalla olijain kesken vallitsi iloinen mieliala. Kokkapuheet ja sanansutkaukset sinkoilivat, nauru helähteli, silmät loistivat ja huulet herkästi värähtelivät onnekkaassa hymyssä. Siinä oli niitä, jotka odottivat omaistaan, oli siinä paljon niitä, jotka huvikseen olivat tulleet katsomaan merimiesten tuloa.
Tyttöset olivat kesäpuvussa; ja monen sydän sykähteli tavallista nopeammin; silmät halusivat nähdä mielitiettyä, jota ne olivat monta vuotta ikävöineet. Nuoret vaimot, joiden miehet olivat tulossa, eivät tienneet, olisivatko itkeneet vai nauraneet. Kumpikin oli yhtä lähellä. Sydän oli onnea täynnä; jos sitä olisi ollut enempi, niin se olisi pakahtunut.
Nyt pujahti ison laivaveneen keula Fantin nokan suojasta. Miehet nostivat airot pystyyn ja iloinen, kolminkertainen hurraahuuto raikui. Lehtevät rannat kaiuttivat sen moninkertaiseksi ja siihen yhtyi rannalla seisova väkijoukko.
Kolmella airoparilla, voimakkain vedoin, saapui vene rantaan ja liukui laituriin kiinni. Syntyi iloinen hälinä. Miehet hyppivät veneestä maalle, tunsivat lujan kotirannan jalkainsa alla, omaistensa, ystäviensä ja tuttaviensa lujia kädenpuristuksia. Mies kohtasi vaimonsa, isä lapsensa, sulhanen morsiamensa ja kaikki rajattoman suuren onnen hetken, jolloin täysin sydämin riemuitsee elämästä.
Mereltä tulleet katselivat ihmeissään väkijoukkoa; oli siinä tuttuja, tuntemattomiakin; he katsoivat kaupunkia ja rantaa. Kaikki oli tuttua ja kuitenkin tavallaan uutta. Heidän silmänsä olivat tottuneet toisellaisiin oloihin, näköaloihin ja luontoon. Jokaisen silmäin edessä oli ollut rajaton meri ja satamissa suuret kaupungit. Mielikuvituksessaan olivat he säilyttäneet kotikaupungin kuvaa, mutta se oli ajanoloon hiukan muuttunut, tullut suuremmaksi ja saanut jokaisen sielussa siihen sopivia lisäpiirteitä, joita ei todellisuudessa ollut. Nyt täytyi ne karistaa pois ja katsoa kotikaupunkia sellaisenaan kuin se siinä kesä-illan valossa oli. Se oli oikea, todellinen synnyinpaikka, pienuudessaankin rajattoman rakas, sellainen sopukka, mitä ei missään maailman äärillä tapaa.
Mutta tulleilla oli kiire kotiin. Raskaat vaatesäkit ja arkut pantiin merimieshuoneen alakertaan. Mukaan otettiin vain keveä kantamus, missä olivat kotiväen merituliaiset. Pian hajautui väkijoukko rannasta kaupungin pieniin taloihin.
Matilda riensi miehineen joutuin. He eivät paljon puhuneet, vaan arastelivat hiukan toisiaan ja tunsivat, että täydellinen ilo ei sanoja löydä; sitä saattaa vain elää.
— Sinä olet vähän muuttunut, sanoi Matilda.
— Miten päin?
— Olet miehistynyt. Et ole enää poikasen näköinen.
— Sinä olet myös muuttunut.
— Olenko?
— Olet tullut niin… komean ja arvokkaan näköiseksi, että oikein pelottaa.
— Älä sinä. — Mitä sinulla on siinä korissa?
— Sinulle tuliaisia.
— Mitä? Sanopas!
— En sano, ennenkuin kotona.
— Onpa minullakin sinulle tuliaisia.
— Mitä?
— Kotona näet, sanoi Matilda ja hänen silmänsä loistivat.
He olivatkin jo kotiportilla. Sitten pihalla ja pian eteisessä.
Aunolaiska löi kätensä yhteen, taputteli ja hyväili Jaakkoa.
* * * * *
— Tahdotko nähdä, mitä olet minulta saanut? kysyi Matilda, kun he olivat hiukan tyyntyneet.
Hän vei Jaakon kamariin.
— Tuossa se on! sanoi hän onnesta ylpeänä ja osoitti sänkyyn, missä poika nukkui. — Älä herätä häntä! sanoi hän ja meni hillitsemään, kun Jaakko yritti ottaa poikaa syliinsä.
— Anna herätä! sanoi toinen ja pyrki lapsen luo.
— Se säikähtää.
— Eihän se ole sitten mieskään, jos se omaa isäänsä säikähtää.
Hän otti lapsen syliinsä ja toi sen tupaan. Tämä on siis hänen poikansa. Noin suuri, ja hän ei ole ennen sitä nähnyt.
Mutta poika ei pitänyt ollenkaan siitä, että hänen untansa häirittiin. Hän alkoi huutaa tavattomasti, huomatessaan olevansa oudon miehen sylissä.
— Mihin minä tämän panen? hätäili isä, pitäen kömpelösti lasta sylissään.
— Pane mihin tahdot ja tyynnytä se nyt, kun herätitkin, sanoi Matilda.
Isän täytyi antaa lapsi äidille, joka torui onnellisena heitä kumpaakin.
Aunolaiska seisoi ovella, ja vaikka aurinko jo oli laskenut, loisti lämmin päivänpaiste hänen kasvoistaan katsoessaan noita kolmea… Posliinikoirat näyttivät ilosta irvistelevän piirongin päällä ja puuttui vain, että ne olisivat haukkuneet. Kuulakka kesäyön valo täytti puhtaan huoneen ja ristiinnaulittu seinällä katsoi lempeästi täydellistä iloa — nuoren isän ja äidin iloa.