XV.
Isä ja poika.
Tähän aikaan, kun "Delphin" tuli kotiin, oli puute, hätä ja kurjuus Suomessa suurimmillaan. Olivat nuo kamalan kuuluisat nälkävuodet, jolloin ihmiset lähtivät nälkäkuolemaa pakoon. Mutta saavuttihan se pakenevan, ja moni sai kamppailla kuoleman kanssa oudoilla teillä, metsätaipalilla ja löytää viimeisen leposijansa vieraan seudun mullassa, yhteishaudassa, jonne kymmeniä nälän ja taudin tappamia joutui toisilleen toveriksi. Varsinkin sisämaassa, pitkien taipalien takana, oli puute ja kurjuus kamala. Sieltä pakenivat ihmiset kyläkunnittain vauraampiin rantamaihin ja rannikkokaupunkeihin, joita vaikea aika ei niin pahoin kolhinut kuin ylimaita.
Raahessa, samaten kuin useissa muissakaan rantakaupungeissa, ei ollut aivan huutavaa hätää. Tarmokkaat porvarit ja laivanvarustajat antoivat väestölle työtä ja ansiota ja kuljettivat omilla laivoillaan viljaa ulkomailta. Tänä aikana oli asia kääntynyt niin päin, että kaupungeista vedettiin viljaa maalle; ennen oli ollut päinvastoin. — Suurin osa merimiehiä oli matkoilla ja he eivät tienneet kovasta ajasta muuta kuin mitä omaistensa kirjeistä näkivät ja kuulivat palattuaan kerrottavan.
* * * * *
Jaakko Hirsikangas jäi loppukesäksi kotiin ja oli kotona vielä talvenkin. Hän kulki varvin työssä, sillä uusia laivoja aina vain rakennettiin.
Muutamana aamuna kun hän oli varviin menossa, näki hän eräässä kadunkulmassa pienen, kuivan äijän käppyrän seisoskelevan. Hän ei tahtonut silmiään uskoa, sillä niin odottamaton oli kohtaaminen. Siinä oli ihan ilmielävänä hänen isänsä.
Monenlaiset ajatukset risteilivät Jaakon päässä. Hänen mieleensä tuli riihen palo ja isänsä kiivas kiukku, jonka vallassa hän käski poikansa poistua silmiensä nähtäviltä. Vihaa ja katkeruutta hän ei tuntenut isäänsä kohtaan, sillä aika, lähemmäs kymmenkunnan vuotta, oli ehtinyt vihan tunteen haihduttaa. Mutta ei hän juuri isäänsä kaivannut. Mieluimmin olisi hän huomaamatta mennyt sivu, vaan sekään ei käynyt päinsä, kun ukko oli kerennyt jo hänet tuntea. Jaakko lähti hänen luokseen; olihan hauska kuulla kotiseudun asioista, kuulla miten äiti ja muu väki voi. Hän ei ollut sen perästä kuin kotoa lähti heistä mitään tietoja saanut.
He tervehtivät toisiaan kylmästi ja kiihkotta, aivankuin eilen olisivat eronneet. Ukko oli entisenlainen, kuiva ja tyytymätön elämään; marisi kaiken menevän takaisin päin, kun nyt tuli niin ankara aikakin. Vanhentunut hänkin oli silminnähtävästi; oli saanut kuivan yskän, ja rinta oli entisestään alemmaksi painunut. — Jaakko sai tietää, että kotona voivat kaikki hyvin; ahtaasta ajasta huolimatta oli syötävää tarpeeksi asti. Kova puute oli yleensä sielläkin; köyhemmät talollisetkin olivat lähteneet kerjuulle. — Ukko kertoi myös, että hän oli päättänyt luopua isännyydestä, antaa talonsa Matille ja ruveta emännän kanssa elatukselle; mutta ei ollut vielä sitä tehnyt, teki mieli hiukan miettiä.
Sitten kyseli hän Jaakon elämää, ja kuultuaan hänelle hyvin käyneen nyökkäsi hän tyytyväisenä päätään. Soihan hän sen hyvän omalle pojalleen.
Hetken juteltuaan päätti Jaakko jättää varviin menon siltä päivältä ja pyysi isäänsä kotiinsa. Ukko taipuikin tulemaan.
Matkalla valitti hän vaivojaan ja huoliaan. Oli kerran ihmeeksi tyytymätön Mattiinkin, vanhimpaan poikaansa, joka oli jo naimisissa Latolan Leenan kanssa ja oli muutaman vuoden totutellut ominpäinsä isännöimään. — Rukiit olivat näinä vuosina olleet kamalan kalliita. Viime vuonna oli Matti rahan persolla myynyt jyvät niin tarkoin, että nyt alkoi olla itsellä puute. Tänä kesänä ei ollut toivoakaan saada viljaa, sillä keväthalla oli kaiken kaatanut. Siemen oli kyllä itsellä ja osaksi syötävääkin, mutta kaiken varalta olisi hankittava lisää. Ukko oli raivauttanut suuren kasken ja aikoi kaiken uhallakin koettaa ensi kesänä saada runsaasti jyviä; sillä eihän toki nyt aina kato tulle. Hän oli tullut kolmella hevosella hakemaan Raahesta jyviä, mutta kaupungin porvarit eivät olleet halukkaita niitä etempimatkalaisille antamaan. Oli hän tuonut tullessaan myöskin voita, nahkoja ja talia, mutta tavarat olivat vielä myömättä. Kunhan saisi jyviä joltakin kauppiaalta, niin hänelle luovuttaisi tavaransakin.
He tulivat Aunolalle.
Aunolan muori otti ukon hiukan kylmästi vastaan, sillä hän oli ollut kyllissään kaiken aikaa sellaiselle äijälle, joka oli ajanut poikansa pois, puhumatta perinnöstä mitään. Matildalle uhkasi hän löylyyttävänsä ukkoa ennenkuin hän heiltä lähtee. Matilda kielsi häntä ja passasi ukkoa kuin piispaa pappilassa.
Ukko olikin oloonsa sangen tyytyväinen ja lupasi olla yötäkin.
Sitten päivemmällä lähti Jaakko hänen kanssaan Fellmanin veljesten puheille, että ukko saisi näiltä ostetuksi haluamansa jyvät. Asia onnistuikin hyvin, ja seuraavana aamuna aikoi ukko lähteä kotiin.
* * * * *
Illalla istuivat Aunolan väki ja Hirsikankaan Matti-vaari Aunolan tuvassa. Kaikki olivat tyytyväisiä. Ukko puheli kotiseudun kuulumisia ja mainitsi jossain yhteydessä kehuvasti Matti-poikaansa.
— Ei se ole parempi kuin tämäkään poikanne, sanoi Aunolaiska tarkoittaen Jaakkoa.
— Miten lienee… Matti on kova työmies ja tottelevainen… Hyvä mies.
— Työmies Jaakkokin on. Noin nuorena pääsi jo viime reissulla "konstapuliksi". Siksi ei kelvoton kelpaa.
— Onko siinä toimessa hyvä palkka? kysäsi ukko.
— Toista sataa sai Jaakko kuussa; siinä on jo palkkaa.
— Onpa kyllä… Vai tuli siitä semmoinenkin mies, sanoi ukko hyvillään.
— Mies siitä on tullut. Ja siksi te teitte aivan väärin, kun panitte Jaakon tyhjänä niin isosta talosta lähtemään, sanoi Aunolaiska korottaen ääntään.
— Voi tuota äitiä! päivitteli Matilda.
— Ole sinä hiljaa ja anna meidän puhua! sanoi Aunolaiska ja jatkoi: —
Ettekö tehneet väärin?
— Enpä häntä tiedä, arveli ukko.
— Nyt te aijotte antaa talonne Matti-pojalle. Oletteko ajatellut antaa
Jaakolle mitään? kysyi Aunolaiska tiukkana.
Matilda lähti toiseen huoneeseen, sillä häntä hävetti, kun äiti otti tuollaisen asian puheeksi. Mennessään sanoi hän:
— Eihän Jaakko tarvitse mitään. Meillähän on jo säästössäkin.
— Nyt ei olekaan kysymys siitä, tarvitseeko vai ei; nyt puhutaan siitä, mikä on oikein ja mikä on väärin… Niin, oletteko aikonut antaa Jaakolle mitään?
— Enpä häntä ole ajatellut, kun se hänen kotoa lähtönsä oli niin äkkinäistä… Enhän ole tiennyt, minkälainen mies hänestä on tullutkaan.
— Niin, ajatelkaahan nyt mikä on oikein ja mikä väärin. Jos teette oikein, niin teidän on hyvä olla; mutta jos teette lapsianne kohtaan vääryyttä, niin kyllä sen tunnette. Senkin puolesta pitää teidän miettiä… Kun olette jo noin vanhakin…
Sitten piti Aunolaiska vielä pitkän saarnan puheliaiden kaupunkilaismuijien tapaan. Ukko koetti sanoa jotakin väliin, mutta hänen huomautuksensa hukkuivat kuin pisara virtaan Aunolaiskan runsaaseen sanatulvaan.
Jaakko istui ja keikutti tuolilla itseään kuunnellen vanhusten puhetta. — Ukolle ei ole ollenkaan liiaksi, vaikka hänkin on kerran löylyytettävänä oikean kielevän kaupunkilaismuijan kynsissä, mietti hän.
Sitten taasen kääntyi puhe muihin asioihin. Syötiin illallinen ja juteltiin. Sitä vain Jaakko ihmetteli, että isä ei suuttunut ja lähtenyt pois, kun Aunolaiska häntä rökitti. Matti-vaari oli niin miettivän näköinen koko illan.
* * * * *
Aamulla sitten, kun Jaakko oli työhön lähdössä ja aikoi heittää hyvästit isälleen, sanoi tämä harvakseen hiukan epäröiden:
— Kuulehan… tuota… että eikö sinun sopisi olla vielä poissa työstä, että…
— Aijotteko te vielä jäädä kaupunkiin?
— Enhän minä enää… Mutta minä ajattelin nyt yön aikana, että kun sinustakin nyt kerran on tullut tuommoinenkin mies, ja kun olet minun poikani, ja minä alan olla jo näin vanha ja työhön kykenemätön, niin eiköhän olisi parasta, että tekisimme jonkinlaisen selvityksen, että kukin saisitte osanne. Enhän sinua tahdo ilman jättää enempää kuin toisiakaan… Minä rupean elatukselle… On sitten samantekevää kuka teistä maan ottaa… vaikkapa sinäkin… Niin eikö sinun sopisi nyt lähteä kotiin… tehtäisiin asia valmiiksi.
— Se oli hyvä päätös, isäntä! Nyt te teette oikean teon! sanoi
Aunolaiska hilpeästi.
— Niinhän tuo lienee, tuumi ukko.
Jaakko lähti samana päivänä isänsä mukana synnyinseudullaan käymään.
* * * * *
Kun hän muutaman viikon perästä palasi, tiesi hän milloin hyvänsä kykenevänsä lunastamaan muilta perillisiltä Matildan syntymätalon.