XVI.
Parinkymmenen vuoden perästä.
Parikymmentä vuotta on ihmis-elämässä pitkä harppaus. Keski-ikäisestä se tekee vanhuksen, nuoresta keski-ikäisen; lapsen se muuttaa nuorukaiseksi ja vanhuksen se pyyhkäisee elävien joukosta nurmen alle.
Silloin, kun Jaakko tuli "Delphinillä" toiselta merimatkaltaan, olivat hän ja Matilda vielä nuoria. Mutta nyt, jolloin kertomuksemme siirtyy ajassa parisenkymmentä vuotta eteenpäin ja lähenee loppuaan, oli se aika tehnyt Jaakosta täysi-ikäisen miehen, joka oli kerennyt kokea myrskyä jos päiväpaistettakin. Melkein koko ajan oli hän, niinkuin ennen Aunolan ukkokin, ollut kotoa poissa. Tuskin karttuisi kolmea kokonaista vuotta, jos pantaisiin yhteen kaikki ne päivät, mitkä hän oli kahdessakymmenessä vuodessa kotonaan ollut.
Muilta Matildan sisaruksilta oli hän lunastanut itselleen Aunolan ukon talon. Kuollessaan oli ukko jättänyt sievoisen omaisuuden, josta jokaiselle perilliselle oli karttunut osa. Sen lisäksi oli Jaakko kotoaankin saanut perintönsä, joten hän oli pikkuvarakas mies.
Parikymmentä vuotta ei ollut myöskään kulunut jättämättä jälkeä Matildaankin. Hänestä oli tullut pyylevä ja arvokkaan näköinen merimiehen emäntä, nopeakielinen, päättäväinen ja itsetietoinen, joka kykeni pitämään kurissa kuutta lastaan ja tarpeen vaatiessa myöskin miestään, silloin kun tämä oli kotona käymässä.
Aunolaiska oli päässyt ukon viereen hautuumaahan, sen saman tuomen alle, minkä hän oli istuttanut. Siitä oli kasvanut tuuhea pensas, mikä voi antaa viileän varjon kahdellekin nurmen alla nukkujalle.
Ja Janne, joka oli "Vällmannin Paltsun" polvella kiikkunut, oli mennyt ensi merimatkalleen, polkemaan vaarinsa ja isänsä polkuja. Ukon tekemä laiva oli jäänyt nuorempien "seelautettavaksi". Niitähän oli tullut se määrä, minkä ukko oli ennustanut.
* * * * *
Parinkymmenen vuoden aika oli jättänyt hävittävän jälkensä myöskin kaupunkiin kokonaisuudessaan. Raahe oli nyt niinkuin kuiva kivi tulvaveden jättämän virran rannalla. Liike, joka ennen oli virrannut poikki maan rantakaupunkeihin, oli suunnattu nyt pitkin maata kulkemaan. Saimaan kanava oli synnyttänyt muita pienempiä kanavia latvavesille ja imi niiden kautta kaiken Savon liikkeen etelään. — Höyry, vanhojen raahelaisten pelkäämä peikko, oli ruvennut maallakin rytyyttämään. Länsirannikolle rakennettiin Pohjanmaan rautatie, joka ylpeästi jätti Raahen kolmisen peninkulman päähän itsestään. Se vei viimeisenkin tulevaisuuden toivon, sillä Pohjanmaan sisäpitäjätkin hylkäsivät nyt Raahen ja antoivat liikkeensä suuntautua etelään ja pohjoiseen.
Olihan Raahella vielä merensä; mutta sekään ei enää kyennyt antamaan muuta kuin — kaloja. Sielläkin raivosi höyry täydellä voimalla. Se alensi rahdit ja totutti liikemiehet vaatimaan nopeata ja täsmällistä tavaran kuletusta. Siihen eivät raahelaiset laivat enää pystyneet, niiden kulku kun oli ilmoista riippuvainen. Höyry ja rauta voittivat tuulen ja järjestivät liikenteen maallakin. Se oli Raahen vilkkaan elämän loppu. Muutamat laivanvarustajaliikkeet menivät vararikkoon ja suuret vakavaraiset liikkeet lopettivat toimintansa, ennenkuin kerkesivät kärsiä suurempia tappioita.
Varvi jäi autioksi. Tapulit, joitten päällä oli monta laivaa tehty, purettiin ja mahtavat väenpirtit jätettiin kylmilleen. Laivat myytiin, mikä ulkomaille, mikä Ahvenanmaalle. Väki sai palata hiljaiseen kotikaupunkiin. Toiset merimiehet ottivat hyyryn ulkolaisiin laivoihin, englantilaisiin, norjalaisiin ja mikä mihinkin, jatkaen siten merielämää. Toiset asettuivat kotiin, ruveten kalastajiksi ja maata viljelemään. Entiset porvarien suuret pellot kaupungin likellä myytiin heille pieninä palasina.
* * * * *
Muuan laivoista, jossa Jaakko Hirsikangas oli "konstapulina", myytiin ahvenanmaalaiselle. Laivalla oli lasti Helsinkiin. Kun sinne päästiin, tuli laivaan toinen päällikkö ja toinen miehistö. Entiset saivat lähteä pyrkimään Pohjanmaalle. Eihän mitään estettä ollut sinne päästessä; höyrylaivallahan sinne mentiin pitkin Pohjanlahtea. Mutta minkälainen tulo se oli! Ei enää lippua Kraaselissa, eikä kaupunkia kuohuksissaan. Höyrypurtilolla tultiin aina Tervahoville asti. — Kotiinpalaavat näkivät ihmeekseen varvin autiona. Heidän ei tehnyt mielensä iloisesti hurraamaan. Vaiti oli myöskin vastassa oleva kansa. Höyrylaiva yksin uskalsi päästää käheän, korvia särkevän huudon. Muuan vanha, Aunolan tapainen merikarhu murisi väen joukosta: "Vielä se piru kehtaa!"
* * * * *
Oli muuan kesä-ilta.
Monta viikkoa ei ollut kulunut siitä, jolloin Jaakko Hirsikangas oli palannut mereltä.
Hänen talonsa, Aunolan ukon entinen, oli sisältä melkein samassa kunnossa kuin ennenkin. Tapeeteilla vain oli peitetty muinoin liitujauhoilla valkaistut seinät. Joka huoneessa oli sama kalusto kuin ennenkin; laivankuva oli vanhassa paikassaan tuvan seinällä ja sitä vastapäätä toisella seinällä riippui ristiinnaulitun lempeä kuva.
Ulkopuolena olivat muutokset suuremmat. Tuohikatto oli tuomittu revittäväksi ja sijaan oli pantu pärekatto. Seinät oli laudoitettu ja maalattu keltaiseksi. Katu oli kivetty ja pihatuomi oli kasvanut korkeutta ja versonut uusia haaroja.
Jaakko oli juuri tullut rannasta venettä tervaamasta. Hän oli ajatellut ruveta kalastajaksi ja oli sitä varten hankkinut veneen ja joitakin verkkoja.
Lapset olivat ulkona; isommat olivat rannassa ja pienemmät olivat menneet naapurin lehmiä noutamaan.
Jaakko istui portaalla mietteissään ja tyytymättömän näköisenä.
Matilda raotti kyökin ovea. Sitten hänkin tuli käsitöineen portaille.
— Meillä aikoi tulla käymään tänä iltana Kankaan Antti, sanoi Jaakko ja vilkaisi hyvinvoipaan vaimoonsa, joka istui siinä kukoistavana ja hymyilevänä. Näytti kuin vuodet olisivat hyppineet hänen ylitsensä, jättämättä minkäänlaista jälkeä hänen ulkomuotoonsa. Hän oli entinen iloinen Matilda, oli tullut vain pyöreämmäksi ja arvokkaamman näköiseksi.
— Mitä hän meille tulee? kysyi hän, laski työnsä helmaansa ja odotti vastausta.
Jaakko mietti ennenkuin vastasi. Sitten sanoi hän epäröiden:
— Meillä oli vähän aikomusta, että jos tuota lähtisimme yksin matkoin… merelle.
— Mihin laivaan?
— Siitä nyt ei ole vielä tietoa… Jos menisimme Liverpooliin ja sieltä sitten ottaisimme hyyryn johonkin ulkolaiseen…
— Siitä ei tule kerrassaan mitään… Kaikkea tässä nyt kuulee! Pyh! sanoi Matilda hyvin halveksiva väre äänessään niinkuin ainakin sellaiselle, joka esittää aivan hullua tuumaa.
— Miksei?
— Siksei. Onhan hulluutta lähteä syyttä pakotta sinne retuuttamaan.
— Mutta ei tämäkään täällä vetele.
— Miksei vetele?
— Kun ei ole mitään työtä eikä ansiota. Saan vain sinua paimentaa…
— Kuka sinun on käskenyt minua paimentamaan? Mene työhön, niin ei tule aika pitkäksi!
— Ei ole mitään sen määräistä työtä, jota kannattaisi tehdä…
— Kyllä tekevä työtä löytää. Mutta taitaa jo miestä kyllästyttää tämä rauhallinen elämä. Tekee mieli mennä sinne maailman rantoja koluamaan… Mitä sinä minua vastuksiksesi otitkaan ja lapsia laitoit, kun et meidän kanssa olisi ollenkaan? Mene ja älä tule takaisinkaan! kivahti Matilda suuttuneena ja kyyneleet kihahtivat hänen silmiinsä.
— So, so! Eihän tuosta nyt tuommoista elämää…
— Parikymmentä vuotta olet siellä ollut. Kotona olet ollut vain käymäseltään, sen verran vain, että olet lähtiessä muistanut minne palaat. Minä olen saanut lasten kanssa täällä olla niinkuin ei miestä olisikaan. Ja nyt vielä aijot, vaikka minä luulin, että se meno on jo loppunut… Eiväthän lapsetkaan tiedä, että heillä isää on olemassakaan…
— Tiesitpä sinäkin sen, vaikka ukko oli aina menossa!
— Mutta sinun menosi pitää tähän loppua!
— Eihän sitä tiedä… Enhän minä muuten, vaan kun tuntuu täällä aika hukkaan kuluvan… Kun ei saa työtä minkäänlaista…
— Mikset sitä saa… Pyydä kalaa, tai osta maata, tai tee mitä hyvänsä. Mutta mennä et saa! Jos lähdet sinne maailman rantoja kiertämään, niin pysy siellä! Minun luokseni sinulla ei sitten ole asiaa, sanoi Matilda, keikautti päätään ja lähti kyökkiin. Mennessään löi hän oven kiukkuisesti kiinni.
Jaakko jäi istumaan ja ihmettelemään hänen kiukkuaan. Hän alkoi vihellellä. — Hän oli eukkoonsa hiukan tyytymätön, kun se tuommoisen elämän nosti ja tahtoi vallan viedä; mutta samalla oli hän hyvinkin tyytyväinen siitä samasta syystä.
Häntä tosiaankin oli kotona olo alkanut kyllästyttää, kun ei ollut mitään säännöllistä työtä. Olihan syynä myöskin se, että hän kaipasi sitä elämää, jota oli parikymmentä vuotta elänyt. Tämä nykyinen tuntui liian rauhalliselta ja hiljaiselta. — Mutta kunhan siihenkin tottuu… Kun on tuommoinen eukkokin, mietti hän, eikä saanut päätetyksi, mitä Kankaan Antille sanoo, kun hän tulee.
* * * * *
Illalla tuli Antti vaimonsa kanssa.
Jaakko oli kartanolla.
— Mitä tuumaat? kysyi Antti heti.
— Taitaa puhaltaa aivan vastaan, sanoi Jaakko. — Eukko löi maahan koko aikeen.
— Niin on meilläkin, nauroi Antti. — Mutta mitä me heistä. Muuten taitaa leipä oheta, jos emme lähde. Ei täällä perhanassa saa enää mitään työtä… Sinullehan se ei haittaa tee, kun sinulla on varoja, että voit jotain hommata; saat edes kalanpyydykset… Mutta minulla on eri asia. Kohta loppuvat viime reissun rahat… Lähdetään! Sanokoot eukot mitä hyvänsä.
— Kyllähän niitäkin on kuultava. Minun ei luvattu enää kotiin palata, jos vain lähden, nauroi Jaakko.
— Vai otti niin kovalle…
Miesten jutellessa oli Antin vaimo mennyt sisään.
Hän oli rasittuneen näköinen. Heillä oli paljon lapsia, ja se asia oli Antilta monta kertaa unohtunut satamissa. Palkka oli jäänyt sinne ja vaimo oli saanut tulla toimeen lasten kanssa miten oli voinut.
Kun miehet kerkesivät siitä sisään, ryöpsähti heitä vastaan sellainen sanaryöppy, että he eivät kerenneet muuta kuin kuunnella. Matilda soitti pää-ääntä ja Antin vaimo auttoi häntä. Siinä saarnassa oli kovuutta ja hyvyyttä niin runsaasti, että Jaakko päätti jo luopua matkasta. Mutta kuitenkin sanoi hän vielä:
— Laitapas minulle sitten työtä, jossa jotakin ansaitsen!
— Mitäs minä aikaisille miehille osaan neuvoa. Tottapahan itse jotain keksinette.
— Siinäpä se on.
— Siinä se on. Jos nyt sentään tahdot merelle päästä, niin rakennuta oma jahti! Tottahan sillä jotakin ansaitset. Saathan talvet olla kotona.
— Sinä sitten kapteeniksi mukaan, sanoi Jaakko leikillään. — Siihen komentoon en suostu.
— Jos olet minuun niin kyllästynyt, niin en tahdo jalallani laivaasi astua. Eikä sinunkaan tarvitse kesällä kertaakaan täällä käydä; kunhan vain pysyt talvet sitten kotona.
— Se ei ole hulluin tuuma. Jos vain olisi varoja, niin heti teettäisin jahdin, sanoi Antti ihan tosissaan.
— Eipä olisikaan hulluinta, myönsi Jaakko. — Mutta se tulee niin tuhannen kalliiksi.
— On kai meillä sen verran varoja, sanoi Matilda ja katsoi jännittyneenä Jaakon kasvojen ilmettä.
Jaakko mietti hetken. Sitten sanoi hän Antille:
— Rupea sinä kumppaniksi!
— Millä rahalla minä rupean. Olen köyhä kuin kirkon rotta.
— Kyllä sinullakin olisi, kun vain olisit osannut pitää, sanoi Antin vaimo. Äänessä oli puoleksi kehumista ja puoleksi moittimista.
— Kyllä olisi, kun vain… sanoi Antti mielissään.
— Jos et rahaa yritykseen panisikaan; sinä rupeaisit merimieheksi… Maksaisin sellaisen palkan kuin kannattaisi… Saisit jo heti työtä… Aivan huomen aamulla menen joltakin porvarilta kysymään rakennuspuiden jätteitä… Niitä näkyy varvissa olevan paljon jälellä… On siellä vielä joku tapulikin, valmiit kelkat, pasa ja kaikki mitä tarvitsee… Timpereitä on myöskin… Tänä kesänä saamme jahdin jo valmiiksi… Jaakko puhui innostuneesti. Asia tuntui aivan mahdolliselta.
Matilda oli ylpeän näköinen. Hän oli keksinyt sellaista, johon miehiset miehetkin innostuivat.
Merelle lähtö jätettiin niin kauvaksi kun saadaan selville, tuleeko jahdin rakentamisesta mitään. Sitten, jos siitä tosi tulee, jää ulkomaille lähtö kokonaan.
Kankaan Antin vaimon kärsineet kasvot kirkastuivat ja hänen sammuksissa olevat silmänsä saivat uuden loisteen. Hän ajatteli sitä mahdollisuutta, että Antti antaa tästä lähtien täyden palkan perheelleen… nälkä pakenee ja hyvinvointi tulee sijaan… Ehkä heidänkin elämänsä pääsee vielä kohoamaan.
Se ilta oli iloinen. Miehet pohtivat asiaa puolelta, jos toiseltakin.
Mitä enemmän sitä mietti, sitä todellisemmalta se rupesi tuntumaan.
Vasta puoli-yön aikana lähtivät Kankaan Antti ja hänen vaimonsa pois.
* * * * *
Samana kesänä, syksypuolella, tuli Jaakon jahti valmiiksi. Nimekseen sai se "Matilda", eikä aivan syyttä.
Ennen meren jäätymistä teki "Matilda" joitakin matkoja rannikkokaupunkien välillä.
Kun Jaakko ja Antti tulivat sinä syksynä viimeiseltä matkaltaan, kuulivat he, että Björkqvistin Epukin oli maallisen matkansa päättänyt. Hänet oli tavattu kuolleena kamaristaan… Jaakko muisti, että osaksi oli Epunkin syytä siihen, että hänestäkin tuli merimies. Epun sanat: "Vielä sinäkin ehkä tämän puun latvassa kiikut" olivat antaneet hänelle yllykettä merelle pyrkimään. Eipä hänellä ollut katumista vaikka Epun ennustus olikin toteutunut…
Niin kauvan, kunnes "Matilda" joutui hylyksi, kuljetti Jaakko sitä. Kumppaninaan oli hänellä sitten myöhemmin omat poikansa. Toisinaan otettiin se oikeakin Matilda mukaan. Silloin saatiin hyvää kahvia ja tavallista makeampia aterioita.
Muutamat toisetkin varakkaammat merimiehet rakensivat samallaiset jahdit.
Siihen hupenikin aikoinaan niin mahtava Raahen laivasto.
* * * * *
Ja nyt ei liene enää jälellä niitäkään.
Varvi on myöskin tyhjä; ruoho on kasvanut entisten tapulien paikalle. Yhdessä kohti on vielä jälellä mahtava läjä pitkiä mastopuita, nekin harmaita, ilmansyömiä.
Eivät enää rai'u kaupungin lahdella iloiset hurraa-huudot niinkuin ennen merimiesten palatessa. Merimieshuoneen rannassa ei kukaan enää kyyneleitä vuodata… Mutta meri kimaltelee vielä niinkuin ennenkin, ja vanha, kaunis Raahe sen rannalla on entisen kaltainen, ainoastaan hiljaisempi… Se elää entisillä muistoillaan… Vielä siellä elää kuitenkin entinen merimieshenki, sillä tuskin löytynee sitä maailman merta, missä ei vielä nytkin tapaisi joitakin raahelaisia merimiehiä — vaikkakin vieraissa laivoissa.
Ja merimieshuone. Se on museona, jossa on nähtävyyksiä maailman kaikilta ääriltä: strutsin munia, lämpimien maiden lintuja, villien ruumiinverhoja, kiinalaisia päivänvarjostimia ja paljon muuta. Ne kaikki ovat entisten merimiesten tuomia, samaten kuin museossa olevat lukuisat fregatit, parkit, prikit ja kuunarit ovat heidän tekemiään.
Ja nämä vanhat merikarhut.
Heistä on suurin osa jo mennyt sinne, minne Aunolan ukkokin. Ainoastaan muutamia on elossa, vanhoina ja lujina kuin tervaskannot; he surevat entisen uljaan merielämän loppumista ja uskovat, että kun vielä eläisivät entiset "patruunat", niin Raahekin eläisi.
Mutta iäksi ovat poistuneet "Vällmannin Paltsu" ja "kapteeni". Ennen lähtöään muistivat he kotikaupunkiaan lahjoittamalla osan laivoistaan ja niiden tuloista vasta kaupunkiin perustettavaa oppilaitosta varten. Heidän lahjoituksestaan on kertynyt miljoonarahasto, jolla on rakennettu kaunis koulurakennus varviin menevän tien viereen Paavonperän mäelle, siihen, mistä alkaa "Fellmanin puistikkokatu" johtaen rautatieasemalle.
Sovion veljekset saivat nähdä Raahen suuruuden lopun. Ennen kaiken katoamista poistui toki tulinen Matti-patruuna jättäen Henrik-veljelle suuren omaisuutensa. Tämä eleli sitten rauhallista vanhanpojan elämää kitsaana ja säästeliäänä. Katkeralla mielikarvaudella näki hän synnyinkaupunkinsa kohtalon. Saadakseen elämän alkuun, katsoi hän viisaammaksi ruveta hieromaan sovintoa uuden ajan voimien kanssa. Hän lahjoitti kaupungille huomattavan rahasumman, jolla saatiin aikaan rautatie höyryveturineen. Sekin on siis palavan kotiseuturakkauden aikaansaama. Sitä pitkin jyrräävät nyt junat Raaheen ja kiljahtelevat iloisesti mennessään kaupungin ohi Lapaluotoon, missä niiden kuormat puretaan suuriin höyrylaivoihin.
Aseman vieressä, rautatien toisella puolella, on puistikkoinen hautuumaa. Siellä lepäävät he kaikki: Aunolan eukko ja ukko, jonka yksinkertaisen elämänva'on aika on luonut umpeen, siellä on Björkqvistin Epu, "Vällmannin" ja Sovion veljekset, joiden kotiseuturakkautta osoittavat muistomerkit koulu ja asema lyövät kauniisti kättä toisilleen "Fellmanin puistikkokatua" pitkin.
Kukaan ei tiedä, mitä he sanoisivat, jos he sinne turpeen alle kuulisivat junan jyminän ja veturin kiljahdukset… Mahtaisi Aunolan äijä vetää tuuheat kulmansa ryppyyn.
Mutta aika rientää ja järkähtämättä makaavat siellä pohjalaiset merimiehet ja porvarit odottamassa, — kuten Aunolan ukon haudalla sanottiin — "ijankaikkista kirkastumista".