II.
Äiti kun tunsi, että isällä on vielä toivoa jaloistaan, niin lievisi mieli ja rupesi ajattelekaan miten sitä lähdettäisiin eteenpäin. Ajatteli aamulla lähteä Koskelan emännältä tahtomaan suoloja, ja pyytämään isälle käsitöitä, edes verkon kudelmia, joista voisi jotakin ansaita, ja kun kuulevat isän onnettomuuden, niin armahtaessaan ehkä antavat jotakin apua. Eihän nyt Jumala liene heitä kironnut aivan suulleen kuolemaan, eihän köyhyyteen ole oma syymme, kohtalo on kietonut. Ei, ei toki Jumala salli meitä niin onnettomiksi, että nälkään kuolemaan, ajatteli äiti, ja tuntui mielessä selviävän, että isän onnettomuus on sallittu sen tähden, että ihmisten armeliaisuus johtuu sen kautta heidän kaikkein hyväkseen. Mitä enemmän sitä ajatteli, niin mielessä valkesi kuni päivä, että niin se on, että tapahtuma, joka ihmisen silmään näyttää äärettömän pahalta, sen on Jumala viisaudessaan määrännyt hyvän juureksi ja kääntää sanomattomaksi hyväksi. Kiitetty olkoon Jumala, huokasi äiti, ja tunsi tehneensä syntiä kun illalla oli niin synkkä ja toivoton kohtaloonsa. Mutta uskoi, että anteeksi antava Jumala antaa sen hänelle anteeksi. Ei tuntunut nukuttavan, niin nousi ylös, pani puita takalle, sytytti ne palamaan ja sen tulen valossa rupesi paikkaamaan töppösiään, että kun päivä alkaisi liketä, niin lähtisi Koskelaan.
Kaikki nukkuivat. Isäkin nukkui aivan henkihieverinä eikä Vanninkaan valitusta kuulunut, niin tuntui kuni rauhan enkeli olisi piirittänyt sen majan. Ja kun äiti sai paikanneeksi tamineensa, niin tunsi itsessään väsymyksen tapaista raukeutta. Köllistyi vuoteelleen ja nukkui samassa. Herasi vasta kun päivä valjenneena kohta tunkeutui pirttiin läpi jäisien akkunoitten.
Säikähtyen heräsi äiti ja toimittautui niin sukkelaan kuin taisi lähtemään Koskelaan. Mielessä oli yhä vaan Jumalan ihmeellinen johto, miten pahat asiat kääntyvät juuri parhaimmaksi hyväksi. Ovathan he kumpanenkin olleet ikänsä kelpo ihmisiä, palveluksessakin alkuaan ollessaan nuhteettomasti kaikin puolin käyttäytyivät — sen tietävät kaikki ihmiset. Nyt jos on köyhäksi jouduttu tämmöisinä aikoina lapsijoukon kanssa kinnaroidessamme ja kylmään metsään mökkiä tehdessämme, ei ole oma syymme; kyllä kait olemme kaikki voimamme panneet polaan, sen tietävät kaikki ihmiset, ja kun nyt tuommoisen tapauksen hyvä Isä salli, että tuon ainoan perheen tuen piti tulla jalattomaksi, niin eivät suinkaan voi olla auttamatta kellä pikkusenkaan lienee millä auttaa; ja onhan niillä Koskelaisillakin edes suoloja, joita kuormittaisin tuovat kerralla. Ja suoloja kun saataisiin, niin voisihan Jumala antaa metsästä edes yhden riekon päiväksi ja pyhäksi edes jäniksen. Eihän tuo sekään suurta koloa metsän haltian karjaan tekisi. Niitten ja suolain turvin menisimme talvesta yli, ja kesään kun pääsisimme niin sitkeä olisi kesänen kuolija.
Näissä mietteissään laittautua kahmerehti äiti matkatamineihinsa. Kenkiä ei ollut, niin pani kolmet paikkaset sukat päällekkäin ja niitten päälle pitkävillaiset turkkitöppöset, katsahti vielä orrelle isän töppösiin; panisiko vielä ne, ettei kävisi kuten isän jaloille, mutta paksulle ja lämpymälle se tuntui; oikein mukavalle tuntui lattialla kävellessä, kun jaloissa tuntui niin vahvalta, tilavalta ja lämpymältä. Monta kerrosta pani äiti alusvaatteita, joiden päälle pani isän päällyksettömän mustaksi pinttyneen rajettuneen turkin, ja sitoi siiman palasella kiinni. No lämpymälle ja muhkealleppa tuo nyt tuntuu. Ei luulisi olevan pakkasella tekemistä minun kanssani, ajatteli äiti uunin korvalta, turvakoita ottaissaan ja pujottaissaan kaksia turvakoita päällekkäin. Ja asetellessaan käsiinsä katsahti vielä nukkuvata joukkoa, katsahti halkokokoa: No ompa noita halkoja pirtissä, että saavat tulen takkaan, ajatteli ja alkoi työntyä ulos. Mutta oven oli kylmänyt kiinni, että kolme kertaa piti polvillaan rysäyttää ennenkun pääsi irti, ja suuren jyräyksen synnyttikin kun viimein aukesi, ja kaikki heräsivät siitä jyräyksestä ja hyppäsivät istuilleen. Vaan kun näkivät olevan äitin ulos menemässä ja näkivät oven täydeltä tunkeutuvan pirttiin valkeaa pakkasen usvaa, joka mylläköiden alkoi vieriä perään, niin paiskautuivat pitkäkseen, vetäsivät peitteet korviinsa ja kätkeytyivät kokonaan peittoihinsa.
Äiti ulos tultuaan jysäytti oven lujasti kiinni, otti kodan nurkkaa vasten pystyssä olevat kuurottuneet suksensa, turvakollaan pyyhki niitten pohjista kuuraa, heitti ne hangelle rinnakkain, astui jalkansa niitten päälle, vaan varpaallisiin piti kahden käden pakata noita suuria töppösen kärkiä sopimaan, mutta sopi ne kuitenkin, ja niin lähti hiihtämään. Suksenpohjat olivat karkeassa jäässä ja kahisivat lumessa, kuin säilärauta. Ja raskaalta ja tukalalta tuntui niitten vetäminen. Mutta siitä ei äiti huolinut, vaan vaston vihaista pakkasviima nilakkata ojenti matkansa Koskelata kohti. Syvään vajosi talvisessa pakkasvidissä äitin sukset, leveälle ulos suksen jäleltä työnti suuret töppöset pehmeän lumen ja katkeamaton raito näkyi leveän ladun sivulla äitin luutaisen sauvakon syviä askelia.