III.
Koskelasta ei heltinyt apua. Ainoastaan kouran täyden sai suoloja. Mutta Koskelainen oli pyhänä kirkolla käydessään kuullut, että kuvernööri on määrännyt tässä Pajurannan pitäjässä panna neljä köyhäinhoitolata toimeen, joihin sijoitetaan kaikki työhön kykenemättömät köyhät, ja että niistä hoitoloista tulee yksi tähän Kurkelaan, toinen Ärmäskylän Tervolaan, kolmas Jupakan kylän Kinnulaan, neljäs Saukkosen kylän Pihtilään. Ja Koskelainen kehotti kaiken mokomin näitä Metsävainion asukkaita kaikkia menemään sinne Kurkelaan aivan ensitilassa, ennenkun muita kerkiää tulla niin täyteen ettei sopisi.
Tämän tiedon saatuaan kiirehti äiti kotiin eikä ikänään hänen mielensä vielä ennen ollut onnesta niin täysi kuin nyt Koskelasta palatessa. Nyt näkyi aivan selvään, että Jumala suuressa viisaudessaan oli näin laittanut. Nyt jos isä olisi terve, niin emme pääsisi siihen hoitolaan kukaan. Vaan kun nyt isä on työhön kykenemätön vaivanen ja Vanni sairas, niin ei suinkaan kukaan pääse jos ei nämä, ja luonnollisesti minä niitten hoitajaksi; ja ei suinkaan nyt poikia Niiloa ja Tanelia, tuommoisia kunnottomia raukkoja, toki eroteta vanhemmistaan. Suuri Jumala olkoon kiitetty, huokasi äiti aina väliin näitä ajatellessaan ja hiihtäessään Koskelasta kotiin kirteätä latuaan, paistaessa tammikuun uleisen päivän. Päivä oli jo jälellä puolen eikä äiti ollut syönyt mitään, ankara hiihtäminen suurenti nälän vaatimuksia ja kipeästi vihloi sydänalassa hiuka. Tämän lievittämiseksi otti niitä Koskelan emännän antamia suoloja rakeen, imi sitä ja nieli siitä syntynyttä vettä. Siitä kipein hiuka aina häpesi ja onnellinen hän oli, niin onnellinen kuin ihminen voi olla, joka suurimman onnettomuutensa on saanut vaihtaa suurimpaan onneen. Kaikki matkan varrella seisovat huurteen käärimät puutkin näyttivät katselevan lemmen hymykasvoin ja ojennellen kuuraisia kankeita käsiään onnen tervehdykseksi kulkijalle.
Kotiin tultuaan ei äiti mahtanut nostaa suksiaankaan nurkkaa vasten pystyyn, kuten aina ennen, vaan jätti hangelle pitkäkseen ja rienti pirttiin näkemään perhettään.
Kaikki näkivät jo äitin kasvoista, että hyvin on asiat; pojat juoksivat syliksi äitiin ja yhdestä suusta joutuivat sanomaan: mitä äiti toi, meillä on nälkä.
— En tuonut paljon mitään, vastasi äiti ystävällisesti ja katseli loistavin silmin lapsiinsa, riisuessaan vaatteita päältään ja pyyhkiessään hikeä otsaltaan.
— Toittepahan äiti. Meillä on nälkä, lisäsi Taneli nureksien ja piteli äitiä ikäänkuin ettei pääsisi karkuun.
— Olkoon nyt nälkä. Huomen illalla meillä ei ole enää nälkä kun meillä on rukiiset leipävänkäleet käsissä ja rasvainen lihakeitto höyryää edessä, lisäsi äiti turvallisella painolla, repostellessaan lumisia töppösiä jaloistaan irti.
Pojilla jäi suu auki ja silmät pyöristyivät renkaiksi eikä ymmärtäneet mitä se on se äitin puhe. Mutta isä oli pöydän takana jalkojaan katselemassa ja niihin kääreitä laittamassa, niin se kavahti katsomaan terävästi äitiin ja lämpymästi kysyi: Miten niin?
Äiti kohosi seisalleen töppösiään kuivaan pannakseen ja huokasi: Jumala on hyvä. Se pitää huolen luoduistaan, kunhan vaan ymmärtäisimme häneen luottaa hyvänä ja pahana päivänä. Hän on totinen ja hyvä. Eikös ole ihmeellistä, että vaikka me nyt näytämme olevan onnettomista onnettomimmat emmekä näytä päivän päähän pääsevän, niin tämä kamala onnettomuutemme on juuri onnemme perustus. Katsokaas kun nyt kruunun varoilla kuulutaan perustavan Kurkelaan hoitopaikka kaikille työhön kykenemättömille köyhille ja vaivaisille. Ja kukas sen vaivaisempi on kuin sinä, ja Vanni on sairas, jota hoitamaan minä pääsen, niin eikös ole ihmeellistä? Tämä sattuma ei ole mikään muu kuin Jumalan suuri ihmeellinen armotyö meitä kurjia kohtaan.
— Ei tuo liene toki totta, keskeytti isä ja äänestä tuntui toivon ja epätoivon sekainen värähdys.
— Kyllä se on totta, toisti äiti. Koskelainen oli ollut pyhänä kirkolla ja siellä oli niiltä kirkonkylän ylimyksiltä kuullut. Kuvernööri kuuluu käyneen määräämässä.
— Kuvernööri! ihastui isä ja kiinnitti katseensa yhä tutkivammaksi äitiin.
— Niin juuri kuvernööri kuului, juuri itse kuvernööri kuului käyneen määräämässä, toisti yhä äiti. Niitä kuului tulevan neljä hoitolata tähän Pajurannan pitäjääseen, mutta tähän Kurkelaan se Koskelainen kehotti meitä menemään.
— Vai kuvernööri itse! myhähti isä. Sinne täytyy päästä ihan huomenna, lisäsi hän, päätään punaltaen, ja ihastuksen loimo näkyi partaisissa kasvoissa.
— Kuinpa pääsisit siksikään noilla jaloillasi, mutta miten käypi sen? lisäsi äiti epätoivoisesti.
— No tämän matkan nyt minä menisin, vaikkei olisi jalkateriäkään, virkkoi ihastuneella mielellä isä, ei tule kuin nappanen peninkuorma, niin tokihan minä nyt sen päivän pitkään tallustelen, vaikka polvillani… Vai kuvernööri on semmoista toiminut.
Sairastava Vannikin virkistyi tästä puheesta, nousi istuilleen ja pyytävästi virkkoi: Minä lähden äitin kanssa. Ottaahan äiti minun.
— Ottaahan toki äiti Vannin, virkkoi herttaisesti äiti. En toki heittäisi Vannia, vaikka mikä, vakuutteli äiti ja korjaili Vannia vuoteellaan.
— Otattehan minunkin, kuiskasi Taneli, eikä muistanut enää nälästään mitään.
— Otan Tanelinkin, otetaan se toki Tanelikin, toisti äiti.
— Minäpä hiihdän suksillani ja jätän teidät kaikki, muistutti varmuudella Niilo keskustelun lopuksi.
Tänä päivänä ei ollut Metsävainion asukkaista kukaan vielä syönyt. Niilo ja Taneli olivat repineet vanhan suolakopsan ja ne tuohet liottaneet vähässä vedessä ja sen suolaveden kanssa koittaneet syödä petäjäjauhoja, vaan ei sekään ollut käynyt laatuun.
Äiti lähti käymään Telkkäpuron varrella riekon pyydyksillään, josko Jumala olisi niin armollinen että antaisi vielä edes yhden riekon viimmeiseksi atriaksi. Ja sieltäpä toikin äiti aivan sulan riekon. Tämä oli äitin mielestä taas ilmeinen viittaus Jumalan ihmeellisestä johdosta, ja koko matkan Telkkäpurolta kotiin tullessaan hän hoki: kiitetty olkoon suuri Jumala, kiitetty olkoon Jumala, taivaallinen Isä.
Nyt laitettiin puoli riekkoa kiehumaan iltaskeitoksi, toinen puoli jätettiin aamuskeitoksi. Uuni oli päässyt lämpiämästä, niin uuniin laitettiin paistumaan petäjä- ja olkijauhoista suolaveteen tehtyä taherrusta leivän sijasta käytettäväksi lintuvellin kanssa. Ja vaikka ei kukaan ollut vielä tänä päivänä syönyt, niin ei kukaan tuntenut nälkää. Huomeisen onnen toivo täytti kaikkien mielet. Niilo ja Tanelikaan eivät keiton kiehuissa puhuneet nälästään. Mieli oli Kurkelassa ja matkassa Kurkelaan ja siellä kohtaavissa lihamaljoissa ja rukiisissa leipäkämpäleissä, aivan samanlaisissa kämpäleissä kuin mitä äiti aina Sopalan paksulta emännältä sai kehruupalkoistaan ja toi kylätulijaisiksi. Niitä ajattelivat lakkaamatta pojat, että makea vesi lorahteli suuhun. Mutta vaistomaisesti meni käsi aina äitin suolakuppiin pöydälle, jossa oli äitin Koskelasta tuodut suolat; niitä aina pojat hipistivät suuhunsa, ja hypähtelivät kimmoissaan. Väliin aina isältä kyselivät yhtä ja toista Kurkelan suhteista, onko siellä mäkeä, josta voisi laskea, miten pitkiä ja jyrkkiä ne mäet ovat, onko puroa, johon voisi myllyn ja pajan tehdä, onko järveä, jossa voisi uida, onko venettä, jolla saisi meloa ja mäikäröidä kesällä järvellä, onko se vene yhtä vuotava kuin tuo meidän vene, jota pitää myötäänsä yhden hengen viskata, ja muuta senlaista. Ja kun kuulivat isältä, että kaikki on hyvin, niin suut mutuilivat ja silmät loistavina harreilivat korkeuteen, kunnes taas juohtui mieleen uusia kysymyksiä, joita taas ryhtyivät isältä kyselemään.
Äiti lauloi ennen nuorena Niskalassa piikana ollessaan talon heränneen muorin opettamia Sionin virsiä. Niitä hän lauloi kaikkia melkein samalla nuotilla kuin Niskalan muorikin. Sattuipa joukkoon virsikirjan virsiäkin; nekin saivat käydä ulos samalla nuotilla. Niitä hän lauloi askareita tehdessään kiitokseksi taivaan Jumalalle, ettei suu päässyt kiinni, ja mieli oli hellä. Ei koskaan ollut elämässään ennen tuntenut itseään niin rikkaaksi kaikesta hyvästä, kuin nyt, kaikki maljat näyttivät ylitse vuotavaisilta, savustunut pirttikin kaikkine tyhjyyksineen ja ristikkojalkaisine heiluvine pöytineen näytti varakkaalta ja miellyttävältä. Ja muhkealle tuntui mieli, laulellessa Sionin virttä ja viimmeisiä vehkajauhon tähteitä sekottaissa repaleisen kattilan laidassa kiehuvaan lintukeittoon.
* * * * *
Nyt ruvettiin laittelemaan matkavarusteita, korjailemaan vaatteita, kelkkojen jukkoja, suksen varpaallisia, sauvoja ynnä muita. Pojat kantaa mysäsivät kaikki halot pirttiin, joita oli enemmän kuin kymmenen lämmitystä.
Äiti kehotti ne panemaan hyvään pinkkaan uunin kupeelle, jotta jos tuota niinkuin tultaisiin kerran takaisin, niin on siinä valmiit halot, mistä panna tuleen. Silloin tuota ei tarvinne — sanoi hän — vehkajauhoilla keittoa suurustaa eikä liene leipänä paljas vehkajauhotaherrus. Erilainen, kokonaan erilainen lienee silloin tässä elämän alotus kuin nyt on lopetus. Saattaahan Jumala siunata elämämme hyvinkin runsaalla kädellä, koskapa nyt alkukin on näin lupaava. Jumalalle olkoon kiitos, ajatteli äiti siinä toimiessaan lähdön valmistukseksi ja alituisesti veisaillessaan sielua ylentäviä virsiään.
Pojat kun saivat kaikki halkonsa pirttiin, niin punaa uhkuvin poskin huudahti Taneli: Siinä ovat nyt kaikki oluet ja maltaat, ja voittomielisenä kopisteli lunta suurista kengistään keskelle lattiaa.
Äiti katkasi virtensä, katseli leppoisesti poikiinsa ja muistutti: Mutta siellä Kurkelassa ei saakaan niin lumikenkineen tulla huoneeseen, siellä pitääkin opetella luudalla pyyhkimään ulkona kenkänsä. Ei saa sylkeäkään lattialle.
— Sylkeäkään, huudahti Niilo.
— Ei sylkeäkään. Siellä kai on maalatut lattiatkin.
— Maalatut lattiat?… Onko kirkossa maalatut lattiat?
— Ei ole kirkossa, vaan Kurkelassa ovat, toisti äiti.
Pojat tyrmistyneenä katselivat toistensa silmiin ja väliin suuriin länttäkantaisiin ja puolikaudosta nokaksi vääntyneisiin kenkäronttosiinsa ja kuiskivat toisilleen: Paremmin kuin kirkossa, pirtti on Kurkelassa parempi ja komeampi kuin kirkko. Minkäänlainen tuossa on katto? Ei varmaan se ole näin musta kuin tässä pirtissä. Ei, punanen kai se on laki vai liekkö sininen kuin taivas, juuri niinkuin poutainen taivas?
Äiti oli jo lintuvelliä pannut Vannin kuppiin, vienyt penkille Vannin luo, nostanut Vannin istumaan ja kehotteli nyt syömään, että tervehtyisi. Sitten poistui taas paikkaamaan töppöstään.
Vannin suussa pyöri pala. Sitä yhtä palaansa se purra vätkytti kauvan, että koko ruumis liikkui puremisen mukaan; mutta kun ei mennyt alas sittenkään, niin sylki sen pois ja nihkaisten kylmähti maata ryökköiselle vuoteelleen.
Tämän näki Niilo, niin kiimasi Vannin luo ja kuiskaili korvaan: Annathan minulle lihaosastasi pikku hinareen. Annathan… Annathan kirpun silmän verran… Minä annan sinulle siellä Kurkelassa… Minä annan sinulle noin paljon, koko tuon etusormen, koko tuon peukalon suuruisen tökäleen.
Vanni hytkäytti ruumistaan ja kätisten virkkoi: Elä tule siihen!
Äiti kuuli Vannin kätinän, niin katsahti Niiloon ja kättään puistattaen virkkoi: Tule pois Niilo! Sinä et ole taattu koskemasta Vannin lihaosakipeneeseen.
— Mutta minä sitten Kurkelassa annan Vannille.
— Kurkelassa, jatkoi äiti naurahtaen ja vetää kurautteli pitkää säiettään töppöstään paikatessaan piisitulen luona.
Niilo ei poistunut, vaan istui Vannin pään pohjissa ja katseli Vannin vellikupissa pilkottavaa riekon olkaluuta, teki mieli tarttumaan siihen ja vetämään ylös, että vesi tippui kielestä, mutta ei äitin luvatta uskaltanut.
Äiti sai nyt töppösensä paikatuksi, sitoi ne yhteen ja pisti orren päähän riippumaan, katsahti siihen niitä kirjavia valkeilla, mustilla, kirjavilla, paksummilla ja hienommilla paikoilla paikatuita töppösiään, ja hyvät ne olivat, kun olivat ehyet. Sitten hiipi Vannin luo ja ikäänkuin salaa katsoi Vannin hengitystä ja kuunteli sen rinnan hiljaista ryyhitystä.
Kun kuolisit pois, lapsikulta, kuului äitin suusta hiljainen ääni.
Vannin ruumis hytkähti, kuullessaan äitin niin likellä olevan. Kielellään kostutti kuivia huuliaan, vääntäytyi istuilleen ja vointeasti virkkoi: "Terve minä olen", otti lihakipeneen kupistaan ja rupesi syödä natustelemaan. Mutta silmät vierähtelivät heikosti kiinni eikä pala mennyt suusta alas, niin Vanni kuiskasi: "Karvasta on", ja pyyskähti jälelleen vuoteeseensa.
Äitistä tuntui hyvälle kun näki Vannin niin huonoksi. "Ehkäpä tänä yönä jo Jumalan aika joutuu", virkkoi hän ja poistui muulle perheelle iltasta laittamaan.
Otti uunin hyllyltä kaksi levyä, joilla oli paistettua petäjäsilkkoa, kantoi no pöydälle, ammenti velliä neljään kuppiin, joista sai kukin nimikkonsa ja kiertyivät pöytään. Huomenna tapahtuvan Kurkelaan muuttamisen toivo teki kaikki hyväksi, se petäjä mökerökin tuntui aivan vehnäseltä, jota ammentivat aina suunsa täyteen, ja harmaan rantaveden näköistä velliä särpivät palainsa painoksi, puhellessaan kaikista niistä suhteista, mitä huomenna majan muutossa tullaan tarvitsemaan. Harmaa kissakin, joka äsken oli saanut riekon suolet ja varpaat, hyrritteli tyytyväisenä ja vetäytyi Vannin vuoteen liepeelle, johon käpäläinsä päälle kytistyi, Hiljaa raotteli vinoja silmiään, ja rinta hyrräsi.
— Ei kuole vielä Vanni kun kissa menee viereen, kuiskasi äiti, nähdessään kissan asettuvan Vannin vuoteen vierelle.
— Kumma, että sekin tietää, mukautti isä.
— Kyllä se tietää, vakuutti äiti, — kyllä niillä on elävillä omat ilmoittajansa. Tiesipähän Suuteri, meidän viimmeinen lehmämme, hävityksensä. Monta viikkoa itki että myötään, valui kyyneleet silmistä, eikä sallinut puhuttelemistakaan eikä minkäänlaista hyvittelemistä, murjotti vaan raskasmielisenä.
— Tiesipähän se teerikin syksyllä tullessaan tähän pirtin katolle, että autioksi tämä jääpi, muistutti isä.
— Kas… Todellakin, en ollut muistaakaan. Eikös ole kumma kun sekin teeri lentää lehahtaa kuin käsketty pirtin harjalle… Kyllä ne käy ennustukset vaikka minkä asian edellä kun niistä vaan osaa ottaa vaarin.
— Mutta kuoleman tapausten edellä ne kerran metso ja koppelo tulivat Sirolan pirtin harjalle. Heti kuoli isäntä ja emäntä vähän jälkeen; ei päässyt vuosi umpeen ennenkun olivat kumpikin maan povessa, vaikka ukko vainaa päätteli, kun nähtiin ne linnut pirtin harjalla eräänä usmapäivänä, että ne sumussa ovat eksyneet, jaaritteli isä.
— Hym… Eksyneet?
— Niin se ukko tuumaili. Mutta osasivatpahan sitten lähteä sinne päin missä heidän varsinainen kotonsa oli. Kussa vaan humahtivat lentoon, niin paikalla oikasivat matkansa Huhtarovaa kohti, vaikka sumu oli kuin seinä.
— Kyllä ne toki Jumalan luontokappaleet tietävät tiensä… Mutta saattaisihan olla meillekin kuolemaksi se teeren ennustus, huomautti äiti. Saattaahan käydä niin ettemme koskaan enää tule tähän takaisin.
— Hyvin mahdollista.
— Mutta mihin joutuu tuo kissa, jos ei tultaisi takaisin, muistutti
Tahvo kun ei muutakaan osannut säistää siihen puheeseen.
Sen kuuli Vanni että kissasta oli puhe, niin veti viereensä ja kätki peittojensa sisään.
Muuta ja toista, yhä puhelivat huomeisesta majanmuutosta, ennustuksista, tapahtumista ja sattuvista seikoista, kunnes tuli takalla riittyi aivan valkoisen untuvan peittämäksi ja otavan sarvetkin olivat suoraan etelää kohti. Silloin kallistuivat yönsä lepoon ja hyvälle tuntui tieto, että huomenna ollaan Kurkelassa valtion turvissa, jossa ei elatuksen murhe paina mieliä. Oi kiitos Jumalan, huokasi äiti, uneen vaipuessaan, muistellessaan huomeniltaista onnea.
Kissa käykyili liitin jaloissa huomisaamuna, kun takalla kiehuvasta keitosta haisi vereksen linnunlihan haju. Jaloissa se vaan pyöri, kohotteli selkäänsä, pitkät virkakarvat poskissa harallaan, ystävällisesti katsella pauruili äitin käsiin ja harmaan kirjava häntä mutkitteli ilmassa, Äiti ymmärsi kissan kielen, mutta ei ollut mitään mitä antaisi niin kääntyi isään ja virkkoi: Sinä saat tappaa tuon kissan. On jo vanhakin ja saammehan me kissan kun tarvitsemme.
— Voi, voi minun mirrini. Ettehän isä tapa minun mirriäni, vaikeroi Vanni, kuultuaan äitin esityksen, nousi vuoteellaan istualleen ja silmät pyöri hätäisesti. Heikon näköisesti nojasi selkänsä seinään ja kun isä ei virkkanut mitään, niin rukoilevasti lisäsi: Ettehän isä tapa mirriä. Ettehän… Ettehän… Minä otan mukaani Kurkelaan ja annan sille ruokaa.
Äiti näki Vannin hädän kissansa puolesta, niin liepsahti Vannin luokse, taputti kuihtuneeseen kasvoon ja hymyillen virkkoi: Ei tapeta, ei tapeta. Eihän toki Vannin mirriä tapeta.
Mutta Vanni ei uskonut tätä, luuli äitin narraavan ja pyyteli yhäkin, että ettehän, isä, tapa mirriä… ettehän. Ei tapeta, ei, kuului isän vakava ääni, niin Vannin kasvoihin levisi vakava turvallisuus ja rienti lattialta ottamaan kissaa syliinsä, kantaakseen sen vuoteelleen. Mutta pää ei pitänyt pystyssä. Vaan kun kuuristui kissaa ottamaan syliinsä, niin pyörtyä kytjähti lattialle, josta äiti kantoi vuoteelleen, nosti kissankin siihen Vannille mieliksi. Vanni kääräsi kissan kainaloonsa ja hyvälle tuntui nyt olo, vaikka korvat kihisi vielä äskeisestä pyörtymisen huumauksesta ja pirtti näytti silmissä pyörivän kuin kerinlaudat kerinkannassa.
Äiti kun näki Vannin niin mleluisesti viihtyvän, siirtyi kohentamaan tulta takassa, puristi suonikkaaseen käteensä petäjäjauhoja vakasta ja varisti niitä hiljalleen kiehuvaan pataan, hämmenti siitä kapustalla ja aina lisäsi jauhoja, kunnes näki sen sakenevan velliksi, kasvot lientyivät mieluiseen hymyyn ja mieli oli Kurkelassa.
Taneli seisoi äitin vieressä totisin kasvoin ja ruskeilla suurilla silmillään turvallisen näköisesti katseli äitin silmiin ja myllyilevään vellipataan ja taas äitin silmiin ja keittopataan. Näkyi ajattelevan mitä hän sanoisi jatkoksi äitin puheeseen kun näki äitin olevan niin harvinaisen virkeällä puhetuulella. Viimein totisesti virkkoi: Sielläpä Kurkelassa kuuluu olevan mäkiäkin, joista saapi laskea hujautella.
— On siellä mäkiä.
— Onko niin isoja, niin korkeita, tämän pirtin harjan korkusia?
— On siellä korkeampiakin.
— Onko niin korkeita kuin tuo Sirkkaniemen törmä, jossa pääskyset pitävät pesiään?
— On siellä, mäkiä jos kuin monta ja korkeita jos korkeitakin, vaan kun sieltä ei saa lumineen tulla tupaan, niin ei sinne saa monasti mennä.
— Osaan minä puhdistaa kenkäni, virkkoi Taneli reippaasti ja katseli taas ympäriinsä länttään polkeutuneita kenkiään.
— Hym… Sinä osaat!
— Ei suuri sana suuta halkaise, muistutti Niilo, sen se on näköinenkin. On kengät kuin auskarin jalassa. Tuolla lailla, länttään polkenut, että varret ovat menemässä jalkain alle ja nokat käyristyneet polvien tasalle. Niillä kun kävellä vesmeltää lumessa, niin askeleet ovat kuin kapustalla painellut.
— Sinä toinen hyvä, muistutti äiti, kattila pataa moittii, vaikka musta kylki kummallakin.
Niilo kinnasi äitin eteen, näytteli kantapäitään: Eipähän minun kenkäni kannat ole niin läntässä. Katsokaapa, onko niin rumat kuin Tanelin.
— Vanhempihan sinä oletkin, saathan sinä olla jo viisaampikin, muistutti äiti ja nosti vellipatansa tulelta pois.
Taneli vilkasi voittoisen silmäyksen Niiloon, kiimasi Vannin luokse ja kuiskutteli korvaan: Annathan nyt lihaosastasi pikkusen hinareen… annathan sen… Annathan tuommoisen puolen kynnen verran. Minä vien kissasi Kurkelaan.
Vanni kasteli kielellään kuivia huuliaan ja hiljaa kuiskasi: Annan.
Sen kuultuaan Taneli hymysuin istui puuhevosensa selkään ja iloissaan kiljahteli: truu, soo! truu, soo! käänny Kurkelaan! tuosta tiehaarasta, tuosta noin, so Kurkelaan! No… Ei mihinkään muualle kuin Kurkelaan!
Mutta Taneli näki, että äiti alkoi ammentamaan velliä kuppiin, niin meni katsomaan minkälaisia lihoja tulisi Vannin kuppiin ja iloisesti kuiskasi äitin korvaan: Vannipa lupasi antaa minulle lihaosastaan.
— Ole vaiti, sinä terve kuin jänis; Vanni kipeä raukka tarvitsee itse osansa.
— Enhän minä kaikkia tahokkaan, tuommoisen, tuommoisen kynnen laajuisen sirpaleen.
— Ei kynnen eikä kannen vertaa. Osallaan mies elää, konna toisen kohtalolla.
— Enhän minä ole vielä mies, tämmöinen, noin matala poika kurikka.
— Sinustapa ei tulekkaan miestä, jos et opettele osaasi tyytymään.
— Minustapa tulee mies, kun en tahokkaan Vannin lihaosaa, muistutti Niilo, seisoessaan äitin takana, ja katseli vasta paikatuita valkeita liinaisia paikkoja mustaksi pinttyneitten piikkohousujensa polvissa.
— Sinusta ja kaikista niistä, jotka osaansa tyytyvät, tulee mies, vakuutteli äiti.
Tanelikin heitti käristyksen pois ja alakuloisena sormi suussaan katseli äitin ruuan laittamista, ja silmät paloivat Vannin kupin puoleen kun näki menevän siihen suuremman lihakipeneen kuin omaansa, ja mieli teki että makea vesi lorahteli suuhun.
Mutta Halli haukkui ja ulvoi ulkona. Hän ei haukkunut pyrkiäkseen huoneeseen, muuten vaan omia aikojaan haukkui ja ulvoa jollotteli istua tököttäessään pirtin perässä nietoksen harjalla valjetessa talvisen aamun.
— Taas Halli ulvoo, muistutti äiti. Se on monta viikkoa aina aikaväliin tuolla lailla ulvonut. Mitähän ennustanee, jokohan kuitenkin lienee viimmeinen lähtö tästä majasta.
Pojat hyppäsivät akkunaan, hieroivat sormillaan reikää lasin kuuraiseen jäähän, josta toisella silmällään tirkistäen näkivät Hallin, miten se siinä nietoksella istua tökötti pystyssä kuin piirakka ja katseli järven selälle, jossa hieno pakkasen usva hienoina haituvina leijaili. Väliin aina pani silmänsä umpeen ja haukkui ihan hartian voimasta että pitkät takkuiset karvat hetalehtivat hartioilla. Sitten aina nosti päänsä pystyyn nokka ihan taivasta kohti, silmät umpeen puristettuina ulvoa jollotti niin kovasti ja kamalalla äänellä, että poikiinkin teki pahaa sen kuuleminen. Mutta heitti se viimein ulvomisensa ja tuli pirttiin, jossa pojat saivat hyvitellä ja antaa Hallinkin suuhun osan palastaan.