Huutolaistyttö: Kuvaus kovilta ajoilta

by Heikki Meriläinen

IV.

Taivaan kansi lientyi sileään pilveen, ainoastaan taivaan rannalla oli kaitanen viilu kirkasta vaskelle hohtavaa poutaa, josta nouseva aurinko paistoi ikäänkuin varjostimen helman alta sinne pilven peittämään katokseen, jonka perällä nyt Metsävainion kuurainen nietosten kiertämä mökki kylmötti, kuni talteen jätettynä.

Lähtöhetki oli nyt tullut. Suureen kelkkaan köyteltiin vitsoilla kiinni korkea vasu, sen pohjalle pantiin pehkuruusuja, sitten vaateresuja, joihin käärittiin Vanni, kissa sylissä, istumaan. Vanha täplikäskirjainen vaippa käärittiin viimmeiseksi katteeksi, jonka reijästä kuitenkin Vanni saattoi katsella ulos ja hengittää ulkoilmaa.

Isä oli jo käärinyt kaikki töppösensä jalkoihinsa ja astua vinttaili jo järvelle laskeutuvaa tietä rantaan päin. Äiti otti kelkan vihtaisen jukon olkapäälleen ja lähti vetämään isän jälkeen. Halli rannan töyräällä istui ja kummeksien katseli sitä lähtöä ja haukkua voksahteli muutamia sanoja, mutta kun näki että kaikki tulivat rantaan, niin pyörähti etukynteen ja juosta loksutteli siihen mukaan mihin näki toistenkin tulevan. Taneli ja Niilo jäivät rannan töyräälle kelkkoineen odottamaan kunnes äiti kerkisi paeta tuota tuonnemmaksi. Sitä istahti Hallikin katsomaan, mutta pojat pataltivat aika laukat, paiskautuivat vatsalleen kelkkoihinsa, jotta saivat aika luikosen törmän alle. Siitä ilostui Hallikin, laukkasi poikain luokse ja ystävällisellä haukunnallaan ilmoitti mielihyvänsä poikain kelkkakyydille.

Halki Kaislajärven, tietöntä hankea kulki nyt matka. Äiti jo tavotti isän. Pojat ne vähän jälempänä astua kaarittivat, jaloissa paikkaset kenkäkolttoset, päässä pitkävillaset, vanhasta turkista tehdyt reuhkat, yllä repaleiset takkiremut vitsoilla kiinni vyötettyinä, joitten siekaleina riippuvain helinäin alta kirjavina vilkkoivat vanhoilla hameen palasilla ja liinarievuilla paikatut piikkohousuiset polvet.

Poikia seurasi Halli. Taneli Hallille mieliksi heilutteli pitkiä nuttunsa hihoja. Niihin tarttui Halli ja muristen retuutti ja vetää nujuutti sinne tänne tiepuoliin kun näki sen olevan Tanelille mieleen.

Hallille mieliksi paiskautui Niilokin aina silloin tällöin lumeen pitkäkseen, soristeli jaloillaan ja käsillään ja väkisi, että Halli häntä koittaisi auttaa ylös. Sitten taas juosta kupeltivat äitin perään.

Oli jo palanen matkaa kuljettu kun äiti kelkkoineen seisattui jäälle, korjasi Vannia kelkassa, katsoi jälelle jäänyttä Metsävainiota, joka rannan töyräällä kipotti, ja taivaanrannan poutakaistaleesta paistavan talviauringon valjussa paisteessa liekehtivät sen repaleiset sisäpuolelta jäätyneet ikkunaruudut, ikäänkuin muistuttaen ollutta rauhaa omassa majassa. Tätä katseli äiti, mutta kohotti silmänsä Vuonisrovan honkaisiin kuljuihin, jotka talon kohdalla tyyninä ja huurteisina muhjottivat kuni juopuneena kaukaa taivaan rannalta paistavan talvisen auringon vaisusta valosta. Alenti taas silmänsä vuoren juurelle jätettyyn ihmisasuntoon, joka lemmen hymy kasvoillaan salaperäisesti puheli vieläkin olleista päivistä, tarjoten suojaa matkalaisille. Siirti taas katseensa vuoreen ja hetken perästä taas siihen turvekattoiseen, huurteen käärimään majaan, eikä tiennyt itsekkään kun suuret kyyneleet olivat tehneet leveät juovat pitkin väsyneitä kasvoja.

Siihen seisattuivat pojatkin, mutta äiti pyyhkäsi nuttunsa hihalla silmiään ja lujitti nuoraista vyötä repaleisen turkkinsa ympärille. Päähuivinsa nurkalla pyhki vielä silmiään, sitoi sen huivinsa nurkat leukansa alle lujaan, otti kelkkansa jukon olkapäälleen ja ojentui matkalle.

Äänettömänä painui matkue edelleen. Kelkan jalasten vähäinen suhina ja askelten pehmyt kahje kuului joukosta. Hallikin oli heittänyt poikain hihain retuutuksen, pystykorvaisena juosta sipsutteli vaan matkan vartta siihen suuntaan, mihin näki matkueen kulkevan, välistä aina paiskautui piehtaroimaan vitiseen lumeen, keturoi siinä, että kun nousi, niin oli valkea kuin jänis, mutta puistalti taas lumen itsestään ja hyvämielisenä katsellen kaikkiin matkatovereihin jatkoi hänkin tietöntä matkaansa. Siten se matkue hiljalleen kulkeutui Kaislajärven pisimpään lahteen, josta Kervolan heinätie lähti johtamaan läpi metsien Kurkelaa kohti. Rannan urpaisissa koivuissa kupelehti teeriparvi, jota Halli rienti jo edeltäkäsin haukkumaan, mutta teeret eivät perustaneet Hallista, repivät vaan urpia ikäänkuin vihassa, että kuura yhtenä tulvana penisi alas. Tätä seisattui matkalaiset hetkeksi katsomaan. Jokaisen mieleen juohtui nyt lintukeiton ihmeellinen maku, että makea vesi lorahteli suuhun.

Jospa olisi silmä nuolena, käsi kattilana, niin eipä nälkä kauan päätämme panisi, muistutti äiti ja vesikiehteeseen hämärtyi silmät, kun tunsi povessaan nälän hirvittävän voiman, johon yhtyi vapisuttava väsymys.

Metsään ojentuvaa tietä lähti nyt matkue siirtymään eteenpäin. Mutta teeret tämän nähtyään usahtivat lentoon, että tuiskuna pölisi puista kuura, ja sekalaisena parvena kaartaen lentää häkärtivät lahden toiselle rannalle. Halli se laukata kuosmitti perässä suu auki ja kieli pitkällä, mutta teeret jättivät kuulumattomiin. Halli sai palata alakuloisena takaisin ja yhtä nälkäisenä kuin toisetkin lähteä matkustamaan Kurkelaan.

Ilta oli jo hämärtynyt pimeän kuhjaksi, kun saavuttiin Kurkelaan. Mutta juuri portille saapuessa yhtyi toista tietä tuleva kymmenhenkinen matkue tulossa hoitolaan ja saapuivat yhtenä joukkona kartanoon, jonka porstuasta kuului ääniä:

— No ihme ja kumma, kuusikymmentä henkeä on jo tänäpäivänä tullut ja yhä tulee portin täydeltä… Hautuumaan veräjä kai on aukastu, ei suinkaan muualta niin paljoa riitä. Mihin noitten kanssa sopii, saa panna kuni silahkoita suolaan, muutoin kaatavat aivan alleen. Vielä niillä on koirat ja kaikki, eiköhän nuo koiratta löytyisi.

Tämä tyrmistytti äitiä, sillä hän ei ollut koskaan niin inhoittavan kylmiä sanoja kuullut. Mutta tästä huolimatta täytyi tunkeutua suojiin. Porstuassa hyypiytyi äiti kuitenkin hetkeksi seisomaan, johon pojatkin seisahtivat viereen ja käsillään pitelivät äitin turkin helmoista kiinni. Vasemman käden puoleisesta pirtistä kuului suurta väen liikettä, korkeaa ja laimeaa, sekä tervettä ja sairaloista puhetta, lasten itkuja, miesten ja naisten, nuorten ja vanhain kamaloita kirouksia, nuorten ja vanhain hävyttömiä pilkkapuheita ja turhaperäisiä siunailemisia ja muuta semmoista. Tämä kaikki sekautui yhdeksi porinaksi, ja kammoksuen kuunteli tätä äiti. Mutta Vanni rupesi ruikuttamaan vasussaan: Äiti hoi, missä se on äiti, ottakaa äiti minua pois.

— Tässä on äiti, kuului äitin suusta surulliset sanat ja rienti ottamaan Vannia.

Hämärä pirtti oli väkeä täynnä kuni muurahaiskeko, mutta ovensuuloukko oli tyhjä juuri, kuin laitettu. Siihen penkille teki äiti matkaryysyistään Vannille vuoteen ja asetti sen siihen, johon sai Vanni kissansakin vierustoverikseen. Siihen lattialle istumaan kyhnähti pojatkin, ja Hallikin häntä koipien välissä tunkeutui joukkoon.

Äiti kiirehti toimimaan saadakseen ruokaa itselleen ja perheelleen, mutta sai jyrkän vastauksen: Ei ennen kuin velli joutuu. Tämän kuultua äitikin rienti poikain ja Vannin luo pirtin soppeen ja istahti lattialle hänkin ja mielessä tuntui jäytävä kaiho.

— Missä se on se Kurkela? kysyi Vanni.

— Tässä se on.

— Minkätähden tämä on Kurkela? Onko tässä kurkia?

— Enhän minä tiedä, kuiskasi äiti.

— Senkötähden tämä on Kurkela kun on näin paljon ihmisiä?

— Eikö tuo liene sen tähden, kun on näin paljon nälkäisiä ihmisiä.

— Eikö tämän Kurkelan äitillä olekkaan niin makeata leipää kuin
Heiskalan äitillä oli kesällä… Eikö äiti… Antaako se Kurkelan äiti
minulle voileivän niinkuin Heiskalan äiti kesällä? Antaako äiti?…
Minulla on nälkä… Kuuletteko äiti… Minulla on nälkä.

Äiti ei tiennyt mitä vastata Vannin kysymyksiin; jos hän olisi totuuden sanonut, niin tiesi että Vanni parahtaisi itkemään, ja valehdella oli sitä vaikeampi. Mutta Niilo mulautti Vanniin ja kylmästi kuiskasi: Sinulla nälkä eikä muilla. On nälkä että silmiä hämärtää, vaan ei auta väkiseminen.

— Söisin pieniä kiviäkin kun saisin eteeni, virkkoi Taneli jatkoksi
Niilon puheeseen.

— Söisin sorsan sorkkineen, sikiön söisin siipineen, kun saisin kynsiini, jatkoi Niilo yhä ja käsillään puristeli tyhjää vatsaansa.

Siihen sekoi ja keskeytyi Vannin kyselemiset, ettei äitin tarvinnut vastata mitään.

Tuokion kuluttua kuului ääni: Nyt velliä ottamaan! Jokahisella pitää olla itsellään astia!

— Hyvä Jumala sentään, jätimme astiat kotiin, kuului äitin suusta hätäinen sana ja rienti ulos löytääkseen jotakin, vaikka elukkain astiaakaan, jonka kävisi kaivolla pesemässä ja ottaisi siihen, mutta kipeästi voivotellen palasi takaisin, pyysi talon emännältä jotakin ropposta, mutta turhaan. Emäntä tiuskui: Paljonko on huolta, että laitatte astiat itsellenne. Opitte kyllä laittamaan astiat kun meillä olette.

Äiti oli ihan pökerryksissä, vapisi tuskasta ja rukoillen huusi: emäntä kulta, antakaa anteeksi, ettemme ymmärtäneet tuoda astioitamme. Olkaa armollinen, rakas emäntä, ja antakaa astiaa täksi kerraksi. Olemme kuolemassa, oi rakas emäntä.

— Kun kidutte niin kadutte, kuului emännän suusta ylpeä sana.

Emännän pyöreämuotoinen tyttö seisoi keittiön lattialla, ja kun tunsi tämän astiantahtojan vaimon sen sairaan lapsen äitiksi, mitä hän äsken oli säälien katsellut pirtin loukossa, niin sanaa puhumatta kiirehti hän nyt maitohuoneeseen, toi sieltä tyhjän maitohulikan, ammenti sen velliä täyteen ja kantoi pirttiin Vannin äitille. Toimittipa kokonaisen suuren jäkäläleivän näille, Vannin äitin perheelle, kääntyi sitten hyvittelemään Vannia, joka suurilla silmillään ryysyisen peitteensä alta katsella remautteli tuntemattomaan ympäristöönsä.

— No entäs sinä, minun tyttöraukkani? Mikä sinun olikaan nimesi, nousetkos sinä syömään, virkkoi emännän tyttö hymyillen ja veti resuista peitettä Vannin kasvoilta pois.

— Vanni sen on nimi, kuului äitin sana, toimitellessa perhettään syömään.

— Vanni! huudahti emännän tyttö. Onpa sinulla kaunis nimi. Yhtä kaunis nimi kuin sinä itsekkin, mutta kuolethan sinä Vanni rukka, kun sinä katselet niin sairaloisesti. Silmävalkeaisetkin näyttävät keltaiselle.

Vannin mieli meni pahaksi, näpisti kuivat huulensa lujaan kiinni, alkoi nyhkyttää ja silmiin ilmautui suuret pyörivät vesikarpaleet.

Emännän tyttö pyyhkäsi esiliinallaan vesikarpaleet pois Vannin silmistä ja hyvitteli.

— Voi sinua, pikku Vanni. Ei Vanni kuole vielä. En minä anna Vannin kuolla. Enhän toki minä antaisi noin sievän tytön kuolla. Minä otan Vannin tytökseni ja ajan surman suota myöten, taudin talvitietä myöten menemään toiseen kylään… Rupeathan sinä Vanni minun tytökseni, kun minä annan makeata ruokaa… Rupeathan… Mitä sinä söisit?

— Voileipää semmoista, kuin Heiskalan äiti kesällä antoi, kuului
Vannin heikko vastaus.

— Minkälaista se Heiskalan äitin voileipä oli?

— Se oli makeata.

— Vasta paistetusta rukiisesta leivästä kuin sämpylästä ja vasta kirnutusta kesävoista kun oli, niin Vanni rukan mielestä oli se niin makeaa, että ikänsä muistaa — virkkoi äiti Vannin puolesta.

— Ei, ei, hyvä Vanni, sitä ole minulla niin makeata voileipää nyt, eikä kellään ihmisellä ole enää semmoista. Ei Heiskalan äitilläkään. Jumala ei antanut viime kesänä kellekään yhtään jyvää, niin kaikki saamme tyytyä vehkaleipään… Mutta söisitkö sinä, jos toisin sinulle meidän äitin leivästä pienen voileivän.

— Söisin, kuului Vannin suusta heikko kuiskaus, ja ruumis nytkähti mieluisen toivon vaikutuksesta.

Emännän tyttö toi nyt pienen voileivän tuoreesta jäkälä- ja olkisekaisesta leivästä.

Vannin mieli hytkähti nyt, kun näki hohtavalla kesävoilla katetun leipäviipulan häntä kohti ojennetussa kädessä. Ja samalla kuin tunsi mieluisen liehauksen käyvän läpi ruumiinsa, tunsi povessaan niin voimakkaan ruokahalun, että silmät menivät hätäisiksi, noustessaan istualleen, että josko Niilo tai Taneli kerkeäisi saada ennenkun hän kerkiää ottamaan. Äiti kun oli Vannin auttanut istualleen, niin kaksinkäsin tarrasi voileipään käsiksi ja heti haukata mäkäsi suun täydeltä sitä pehmyttä leipää. Ja Vannin ihastuneissa kasvoissa näkyi nyt mieluinen eloisuuden punastus.

— Kas sitä. Ompahan se yhtä makeata minunkin antama voileipäni kuin Heiskalankin äitin… No rupeathan nyt minun tytökseni kun sait niin makeata ruokaa, hyvitteli Vannia emännän tyttö.

Vanni ei kuitenkaan virkkanut mitään, syödä muokkasi vaan sitä voileipää enemmän sen hyvän näön kuin maun vuoksi, mutta pala rupesi pyörimään suussa, ja suuhun selvisi leivästä suuri tukko karkeita olen silppuja. Ne sylki hän ulos ja sen miellyttävän näön vuoksi haukkasi uutta, Äiti olisi antanut velliä palan painoksi, vaan kun ei ollut lusikkaa, niin paksusta hulikan laidasta ei voinut panna särpämällä.

Emännän tyttö toi sievän maalilusikan, jolla saisi velliä, ja uudisti taas: Rupeatkos nyt minun tytökseni, kun saat näin sievän lusikan, minun oman lusikkani, tämän saat ainaiseksi kun rupeat minun tytökseni.

— Rupean, kuului palaan takertunut sana Vannin suusta ja ystävällinen katse lensi Vannin raukeista silmistä.

Pojat palavin silmin katselivat emännän tyttöä, kun se yhä hyvitteli Vannia, vaan eivät joutaneet nyt vellin särpämiseltä minkäänlaiseen tuuman pitoon. Mutta kun velli loppui, niin Taneli viimmeistä jäkäläleivän palastaan kuiviltaan pureskellessaan siirtyi emännän tytön luokse ja virkkoi: Antaisitteko minulle samanlaisen voileivän kuin Vannille, niin minä rupeaisin pojaksenne.

— En minä huoli pojista, muistutti emännän tyttö. Minä en huoli kestään kuin tästä sievästä Vannista, jolla on vielä niin sievä nimikin, ja kun surma tätä riitelee, niin sen tähden minä otan Vannin tytökseni, että saan ajaa surman pois.

Mutta samassa remahti ovi auki ja ovelta kuului emännän vihanen ääni:
Onko täällä Hilma?

— On.

— Kävele sukkelaan puhdistamaan astioita ja laittamaan pahnoja työmiehille.

— No, no. Kyllä, kyllä, kun sana tietään, virkkoi naurahtaen emännän tyttö.

— Äiti on niin mörkötuulella nyt kun näin paljon tulee näitä vieraita. Kun isä hänen luvattaan otti tämän hoitolaitoksen, niin sen tähden se on nyt niin karkeana, vaan kyllä se siitä lauhtuu, ja sitten se on taas kuin lammasnahkainen tuppi.

Sen sanottuaan kumartui Vannin luokse, kysyi taas: No olethan sinä nyt minun tyttöni… Olethan.

— Olen, kuului Vanuin suusta, ystävällinen kuiskaus.

— Pitääpä lähteä, ettei äiti kerkiäisi toista kertaa hakemaan, virkkoi kiireesti Hilma ja sen sanottuaan sukeltautui ulos.

Kuivia, pakkulan tapaisia jäkäläleipänsä palasia pureskelivat nyt isä ja pojat ja nielivät sitä tukkeeksi vielä tuntuvaan nälkäänsä, äitin viimeisiä hulikan pyihkeitä Vannille syöttäessä.

Äiti kiirehti nyt ulos ja näki että keittomuuri oli huuhtomatta, niin kaasi siihen vähäsen vettä, huuhtoi sen ja toi sillä hulikalla särpimeksi kuivalle leivälle. Pojat sitä yltyivät taas särpämään, mutta äitistä tuntui tämä tuimalta, että sydän hyppi vastaan ja hiukaminen sydänalassa tuntui vaan suurenevan, mutta somalle kuitenkin tuntui mieli kun näki, että pojat ja isä saattavat sitä särpää palainsa painoksi, ja kun Vanni oli saanut Hilmasta ystävän. Huomisella päivällä taas on suru itsellään, huokasi äiti, toivossa huomisen päivän valkenevan paremmalla onnella.

Mutta kiukkuisena ja vihasta puhisten haki emäntä hulikkansa pois ja tiuskui: Kenen luvalla tämän olette ottaneet, Koskekaapas vielä, nähdäksenne! Tämä pani äitin sydämmen vapisemaan. Hän kuuli, ettei Hilmallakaan ole tilaisuutta heitä puolustamaan.

Yhä tuli lisää kerjäläisiä, viluisia ja nälkäisiä, jotta yksi volina kuului joukosta. Äiti näki, että täyttävät pirtin aivan pistäin, niin kiirehti laittamaan vuodetta. Siihen ovisoppeen lattialle ripusteli Vannin vasusta pehkut, toi siihen muualta lisää, johon vanha vaippa pantiin aluseksi ja halkoja päänalaseksi, joitten päälle pehmikkeeksi pani itsekukin nuttujaan, ja asetuttiin tilalleen. Mutta äitin mieli oli tuskainen siitä tyhmyydestä, kun ei otettu mukaan ruoka-astioita; mistä tulee ne huomiseksikaan. Lohdutti hän kuitenkin itseään sillä, että huomenaamuna ennen ruoka-aikaa kävisi hakemassa kylästä lainaksi astioita, siksi aikaa kuin hän noutaisi kotoa omat, ja siihen ajatukseen nukkui tietämättä mitään muitten tunkeilevasta sovittelemisesta ja riitelemisestä tilan paikkain päältä.

Aamulla heräsi äiti jo ennen päivää ja aikoi lähteä kylästä hakemaan astioita, mutta päätä tahtoi viemata. Lähti ulos viilyttelemään, mutta siellä rupesi enemmän pyörryttämään, sydänalaa pani pahasti, maailma rupesi silmissä mustenemaan ja pyörimään. Niin lähti rientämään vuoteelleen, vaan pyörtyi jo ovessa tullessaan pirttiin ja lavahti kynnykselle maahan. Tointui siitä kuitenkin heti siksi että vetäytyi vuoteelleen, jossa kahden käden hieroskeli päätään, hieroskeli sitä oikein voimiensa takaa, kun tunsi sen tekevän sille hyvää ja selvittävän sitä siitä töhmeryydestä.

Päivän tultua sai isä kirveen, meni rankakoolle, teki siellä sievät purtilot ruoka-astioiksi, äitille ja Vannille yhteisen, Niilolle ja Tanelille yhteisen ja itselleen omituisen. Ja olivat ne valmiit jo kun aamiaisvelliä huudettiin ottamaan. Suuri oli taas kahakka vellin ottopaikassa. Kun illallakin oli velli käynyt vähäksi, niin jokahinen tahtoi rientää ensiksi ettei jäisi ilman.

Kodassa oli nyt iso muuripata täynnä harmaata vetelää velliä kuin savivettä, jonka hajuton höyry ja kekäleitten katkera kitku täytti koko huoneen. Siellä sumun seassa ammentaa loruutti mies sitä velliä astioihin ja saaneen kiirehti menemään pois toisten tieltä. Kota oli väkeä tikkanaan ja kartano puolillaan väristen vuoroaan odottavia. Millä oli kädessä kuppi, millä kiulu, millä ämpäri, millä mikin törppö.

Niilo ja Taneli olivat vikkelät, tunkeutuivat purtiloineen muitten raosta vellin antajan luo ja saivat melkein ensiksi, mutta odottivat kuitenkin äitin ja isän tuloa eikä ruvenneet syömään ennenkun äiti ja isä kotiutui; jos olisivat jääneet vellittä, kuten illallakin, niin oli heidän saamat vellit syötävät yhteisesti.

Tuli sieltä kuitenkin isä ja äitikin, tuoden vellipurtilot hekin. Silloin poikain silmät remahtivat suuriksi. Niilo löi käsiään yhteen ja huudahti: Onpa nyt velliä vaikka pirttiä pesisi.

Pojat saivat jäkäläleipä-vänkäleet, laskeutuivat lattialle polvilleen, haukkasivat jäkäläleipää suuhunsa ja purtilon laidalta särpäsivät velliä painoksi. Täynnä pulluili nyt poikain suu ja tiheään kallistui purtilo vuoroon toisen ja toisen huulelle. Ja syrjäsilmällä aina vilkasivat äitin ja Vannin purtiloon, jäisikö sinne lisää.

Isän kasvot olivat jähmeän näköiset, pala näkyi pyörivän suussa eikä näkynyt pakenevan vaikka velliäkin ryyppi. Heitti palasensa penkille ja ynseästi virkkoi: Kyllä näiltä eväiltä ei pitkältä laukata, mutta henkipä tuo lienee surmalle velkaa.

— Ei tämä vellikään tunnu olevan kuin märkää ja lämmintä, muistutti äiti, mutta lieneehän tyhjää parempi, koskapa tämä on ihmisten ruuaksi tehty.

Isä ei jatkanut puhetta, poistui oven pieleen lattialle istumaan, keräili taskustaan tupakin murenia tuomivartiseen piippunysäänsä, iski siihen tulen ja veteli siitä oikeen pullaussavuja. Ja visainen mustaksi pinttynyt piippu kärisi hohtavan ahjoksen kuumentavasta voimasta.

Velli oli aivan vesituimaa ja sen tähden oli äitistä taaskin vastenmielistä syödä, vaan ryyppi se sitä kuitenkin. Mutta kohta rupesi ellostelemaan sydänalassa. Tunsi ajavan okselle, niin riensi ulos. Palatessaan poikkesi emännän luokse, pyysi suoloja. Jos ei enempi, niin yksi rae suuhuni, virkkoi hän rukoilevasti.

— Ei yhtä eikä kahta. Se annetaan mikä annetaan, mutta kärttämällä ei anneta mitään, virkkoi emäntä tylysti, näpisti hienot huulensa visuun ja murnisti pulleat kasvonsa järkähtämättömän näköisiksi.

Äiti oli mennyt huonoksi, että vapisi joka jäsen ja seinistä pidellen tuli pirttiin poikain ja Vannin luokse, jotka vielä viimestivät syöntiään, ja virkkoi: Syötte niin paljon tuimaa velliä, jos käypi samoin kun minullekin.

Siitä ei pojat kuitenkaan välittäneet, ryyppivät isänkin kupista kaiken vellin ja arvelivat vielä autella Vanniakin. Mutta Halli katseli jokaista silmiin epätoivoisesti ja alkoi vikistä, niin antoivat sen Vannin tähteen Hallille.

Vanni sen nähtyään alkoi kätistä. Ei minun kuppiani Hallille, hyi, ei minun kuppiani Hallille, niin Taneli koppasi oman purtilonsa ja kaatoi siihen Vannin purtilosta vellin, pyihki ihan sormen kanssa, pani siihen isän leipäpalasen tähteen ja toimessaan tuumaili: Kyllä meidän purtilosta saa Halli syödä, Hallilla on puhtaampi suu kuin yhdelläkään meistä.

— Ja nuolee astiansakin puhtaaksi, ettei jää pesemistäkään, lisäsi
Niilo tosissaan, kun heillä oli nyt antamista Hallillekin.

Halli palavin silmin pyörähteli poikain kintereillä ja maisteli suutaan jo toivon ilosta, kun näki että hänelle ollaan antamisen puuhassa. Ja kun sai eteensä sen ruoka-astian, niin häntä lurpallaan lakki vellin syödä, lotasi sen leipäpalan, että velli pärisi suupielistä lattialle. Mutta Halli nuoli purtilon mikä siitä vaan lähti, nuoleskeli lattiastakin ne vellin pisarat, mitkä syödessään olivat pärisseet, katseli vielä, kysyvän näköisesti kaikkien kotilaisten silmiin olisiko vielä kenelläkään antamista, ja loiski pitkällä kielellään suupieliään kahta puolta. Mutta kun antamista ei näkynyt, niin siirtyi penkin alle, kytjähti lattiaan, pani turpansa käpäläinsä päälle, vilkasi muutamia välinpitämättömiä silmäyksiä huoneelle päin, luksautti vielä tyhjää suutaan, nielasi tyhjän nielauksen ja ummisti silmänsä.

Äitin mieli oli apea, niin apea, että kyyneleet tahtoi valua kasvoille. Ei hän itsekään oikein ymmärtänyt minkä tähden se niin oli. Olihan hänet maailmassa köyhyyden ja kovan onnen keskellä opetettu tyytymään ja ottamaan vastaan jokahinen päivä senlaisena kuin se tuli, joten tyytymisen voima oli hänessä kasvanut suuremmaksi kuin monessa muussa. Hän aina voi Jumalaan turvaten tyytyä, mutta nyt se lahja tuntui kokonaan paenneen, ja jos koitti pakottaa itseään tyytymään, niin sitä rauhattomammaksi meni sydän ja katkerammaksi painui mieli, eikä auttanut kuin täytyi antaa kyyneleitten juosta. Vannin vuoteeseen hän painoi päänsä ja tahtoi salata kyyneleensä, mutta Vanni kuiskaili: Elä itke äiti, en minä kuole… Mitä itkette, äiti… Äiti, elä itke…

Katseli sitten pyörein silmin pirtin pimentolakeen ja sormellaan toiseen käteensä painaen luetteli: Minä elän, isä elää, Niilo elää, Taneli elää, Mirri tässä vieressäni elää ja Halli elää, ja kaikki elämme, niin ei äitin tarvitse itkeä… Ettehän itke… Kuulettehan äiti… Ettehän itke.

Tästä ei kuitenkaan äitin sydän tyyntynyt, ei rauhoittunut mieli. Korviin kuului kihisevästä väen tungoksesta kirousta, siunausta, voivotusta ja katkeraa kärsimistäkin; kaikki tämä sekauneena yhteen tuntui kamalalta tunkiolta, johon ei hetkeksikään olisi lapsiaan sallinut, mutta ei mitään toivoa ollut siitä päästä pois. Tämäkin osaltaan lisäsi äitin surua. Mutta tämähän oli kohtalon syy tämäkin ja tyytyminen oli ainoa auttava ase tässäkin, mutta tyytyä hän ei vaan voinut, vaikka kuinka ponnisti. Sitä ei hän itsekkään tiennyt miksi ei voinut tyytyä…

Hilman illallinen hyvitteleminen Vannia herätti huomiota monessa äitissä ja nyt ahdistivat ne Hilmaa saadakseen siltä lapsilleen paremman palan. Hilman äitikin rupesi epäilemään Hilmaa, niin että päästäkseen äitinsä epäilyksistä erilleen Hilman täytyi pysyä erillään kaikista hoitolaisista eikä saattanut koko päivänä käydä katsomassa Vanniakaan, senkin tähden kun ei saanut sille mitään tuoda.

Mutta päivä kului kuitenkin iltaan ja pimentyi yöksi.

Vereksiä kerjäläisjoukkoja tuli yhä ja täytti koko huoneen, niin että nukkumaan asettuessa täytyi sulloutua ihan liha lihaan kiinni ja uunin päällyksetkin olivat aivan täpösen täynnä.

Koko pitkänä yönä ei kaikki nukkuneet ollenkaan.

Vielä aamukukon laulaessakin kuutamon tylyssä hämärässä, siellä täällä ryökköisellä vuoteellaan istui ryysyinen olento, jonka kurttuista otsaa valaisi piipun päässä kihisevä ahjos. Tai siellä täällä kirahteli ja ruikutti sairas lapsi, jonka vaiheella konkoili äiti, korjaillen lastaan kuin rauhaton haamu tuonen mailla. Niimpä äitikin sairaan Vannin jaloissa seinää vasten istui ja katseli hämäryyteen, vaikka ei varsinaisesti mihinkään, ja tuolloin tällöin kuului syvältä lähtevä raskas huokaus.

Sattuipa joku haparoimaan ulos saamaan raitista ilmaa keuhkoihinsa, heitti hän oven raolleen, että nukkujatkin saisivat jonkun puhtaamman henkäyksen. Mutta oven raosta aivan syöksyen tunkeutui pakkasen usva, että samassa tuokiossa oli yli pirtin kyynärää paksu savenharmaa lava, joka peitti alleen jokahisen nukkujan. Ainoastaan istujain karhaiset päät näkyivät sen hiljalleen leijailevalta pinnalta, kuni lahden selällä lepäilevät vesilinnut syyskuun hämäräisenä kuhjayönä.