V.
Kukko lauloi jo toisen kerran ja talonväen puolelta alkoi kuulua ovien luskeita. Ja kiireitä askelia kuului ulos ja sisään.
Silloin hoitopirtissäkin kirkastui yksi ja toinen silmä. Siellä täällä kuului lapsukaisten vaikeroivia ääniä: Anna äiti leipää. Antakaa pikkusen leipää, minulla on nälkä, antakaa äiti leipää; joihin kuului vastaukset: Ei minulla ole leipää, ei meillä ole leipää. Ei, lapsikullat, mulla ole leipää.
Tästä syntyi puhelua, joka tarttui miehestä mieheen ja levisi yli pirtin, että yhtenä purinana meni koko pirtti, jota ääntä suurenti monen kymmenen lapsukaisen katkera itku ja äitien syvämieliset valitukset.
Äiti kohosi ylös korjatakseen vuodetta kokoon, mutta päätä rupesi viemään, niin paiskautui Vannin viereen pitkäkseen ja käski poikain korjata pois omansa ja isänsä vuoteet.
Siinä Vannin vierellä lepäili äiti. Erityistä kipua ei tuntunut päässäkään, kihisi se vaan kuni kiehuva vesipata, mutta ylös nousemista se ei sallinut. Korvatkin olivat alttiit kuulemaan ihmisten puhetta, joista kertomuksista kuului miten ja miten monta jo siellä ja siellä pitäjään nurkalla oli kuollut nälkään, mitä ja mitä tuskia se ja se isä, äiti tai vanhus oli saanut kestää ennenkun henki lähti. Tämän kuuleminen lisäsi äitin tyytymystä. Tunsi olevansa onnellisempi heitä kaikkia ja viihtyi kohtaloonsa kuni lapsi kehtoonsa, äitin laulaessa herttaisinta tuutilauluaan.
Päivä oli jo valkeimmallaan ja kaakon rantoja kultaili nouseva aurinko, kun ovelta kajahti ääni: Velli on valmis.
Mutta äitin sydän nytkähti vastaan eikä tuntunut tekevän mieli ruokaa, tuntui kuin se vuode, missä kytjötti, tahtoisi pitää omanaan, että siitä nouseminen tuntui pelottavan. Käski hän nyt poikain hakea velliä itselleen ja isälleen ja syödä sitten kun leivän jakaja tuopi leipää.
Pojat olivat asettuneet syömään vellipurtilonsa vaiheelle, mutta alakuloisina pureskelivat vaan kuivaa jäkäläleipää ja vellin päälle katselivat vaan syvästi inhoillen.
— Miksikä ette syö velliä, vaikka illalla olisitte siinä kylpeneetkin, kuului äitin heikko muistutus.
— Hevosen luita oli vellissä, kuului poikain suusta nureksiva vastaus.
— Hevosen luita! huudahti äiti.
— Ihan noin pitkiä, minun syleni pituisia hevosen sääriluita oli muurissa ja isäntä sanoi että hevosen ne ovat luita.
— Narranneet ovat teitä, lohdutteli äiti poikia, vaikka melkein uskoi, että poikain puhe oli totta.
Mutta kaikki syömämiehet joutuivat tarinoihin syötävästään hevosen luuvellistä, joista luista oli onnellisemmat ihmiset jo ennen syöneet lihat ja luut vaan joutuneet heidän vellinsä höysteeksi.
Kuu kaikki muut kuitenkin söi sitä velliä, niin Niilokin ryyppäsi palansa painoksi, mutta Tanelilla rupesi sydäntä ellostelemaan, niin riensi kiireimmän kautta ulos.
Hoiperrellen ja vilusta väristen tuli Taneli pirttiin ja paiskautui äitin ja Vannin vaiheelle loukkoon pitkäkseen ja vilusta lokatti joka jäsen. Mutta äiti peitteli ryysyillä umpipäähän, niin tuokion kuluttua asettui tutisemasta riepuläjä ja Tanelin nähtiin nukkuvan.
Koko päivänä ei äiti syönyt mitään, eipä vielä huomisaamunakaan haluttanut ruokaa, vaan kaikissa jäsenissään tunsi kiihtyvän taudin virkeneviä oireita eikä ensinkään kyennyt päätä pystyyn nostamaan, vaan täytyi jäädä yöt eloilleen vuoteen omaksi.
Taneli ei tiennyt onko hän kipeä vai sairas, mutta ruokaa ei haluttanut. Sairastavan äitin vieressä tuntui huvittavalta maata, niin siinä makasi koko päivän ja tulevan yönkin. Mutta huomisaamuna ennenkun oli varsinainen nousun aika, rupesi hänen sydänalaansa kopristamaan pahasti ja tuimaa vettä kohosi ihan suun täydeltä, jota hän pään alustansa yli sylki minkä kerkesi. Tämän hieman tauvottua hän hätäisesti halasi äitiä ja kuiski: Äiti rakas, minulla on nälkä. Hiukaa niin katkerasti… Juuri tuosta sydänalaa vetää kokoon kuin köydellä. Voi, voi minua, äiti… Voi, voi, äiti kulta, mitä minä tekisin.
— En, rakas lapsi, tiedä sanoa mitään, sillä sama tuska on minulla itselläni, mutta koetetaan tyynesti kärsiä, niin Jumala meitä auttaa.
Ruoka-aikana koetti Taneli syödä, mutta kun tiesi taas olevan entisenlaista koninluuvelliä, niin pahalta tuntui nähdessä sitä toistenkin syövän. Koetti kuiviltaan syödä sitä jäkäläleipää, mutta ensimäinen pala pyöri suussa, että pitkän ajan perästä sylki sen ulos, ja tunsi halun päästä vuoteelleen.
Äiti kääri märän raasun päähänsä ja kipeästi voihkaen painautui hänkin vuoteeseen. Mutta Vanni ja Niilo särpivät velliä, vaan ei kuitenkaan sillä innolla kuin ensi kerroilla, pala pyöri suussa heilläkin ja Halli sai enemmän puolen velliä osakseen.
Olipa joukossa tullut muitakin sairaaksi, niin kaikki sairaat komennettiin laittamaan tilansa yhteen lautturiin ja asettuivat ne vieri viereensä äitistä ja Tanelista lähtien. Mutta paikkakunnalla kulki taas läänin kuvernööri tutkimassa kansan tilaa ja tiedettiin sen tänä päivänä tulevan tarkastamaan Kurkelan hoitopaikkaa, sen tähden piti kaikkien sairaitten ja terveitten pestä silmänsä, kammata päänsä ja huone puhdistettiin niinkuin siinä kiireessä kerittiin.
Päivä oli puolessa kun kuultiin suurien kellojen ääniä kartanolta ja voimakasta rekien kohinaa porrasten edestä. Ja niistä herroja pölähti kartano mustakseen. Akkunasta katsojat kuiskivat hiljaa toisilleen: Tuo on pappi, tuo kait se on kuvernööri, tuo on nimismies, tuo mikä lienee, ei sitä tunneta. Se lienee kuvernöörin rekitoveri. Mutta kun näkivät niitten tulevan huoneisiin, niin laskeutuivat ikkunoista alas. Ne kuitenkin menivät ensin isännän huoneeseen.
Mutta joutuisammin kuin kukaan kerkesi arvata astui pirttiin monien herrojen seuraamana ihmeellinen olento, joka jo paljaalla ilmestymisellään hämmästytti kaikkia. Tanelikin virkistyi tämän nähtyään, että kohosi jalkeille ja silmät rävähtämättä katseli sitä kaikilta puolilta. Katseli sen ihmeellistä vaalean hallavaa partaa, joka levisi rinnalle kuni mikähän esiliina. Katseli sen pitkiä verkaisia housunlahkeita, joissa leveä tulipunainen raito kumpaisellakin sivulla laskeutui yläältä alas. Katseli sen hirveän suuria päällyskenkiä, jotka loistavan kirkkailla solilla oli nilkkoihin sidotut. Kuvernööri kyseli kaikesta hoitolan menettelystä ja kaikilta kuuli, että niukka on ruoka, ja pyysivät toimittamaan parempaa ruokaa, Tanelikin kun kuuli, että muutkin valittavat puutteitaan, niin hänkin sai rohkeutta kysymään. Hän likeni lattialla seisovaa kuvernööriä, katsoa naukasi sen silmiin kainostelemattoman silmäyksen ja nöyrästi pyysi: Anna, pappi, minulle leipää, minulla on nälkä.
Kuvernööri ei ollut sitä kuulevinaan, mutta Taneli kierti toiselta sivulta katselemaan kuvernööriä, katsoi taas silmiin ja uudisti: Anna, pappi, minulle leipää, En saata syödä hevosen luuvelliä.
— Syöhän sitä muutkin. Olen minäkin syönyt hevosen lihaa, vastasi kuvernööri kääntyen Taneliin.
— Senkö tähen te olette niin suureksi kasvaneet? lisäsi Taneli.
— Sentähden juuri olen kasvanut tämmöiseksi kun olen ollut kaikkiruokainen, huomautti kuvernööri totisesti.
— Minäpä en kuitenkaan saata syödä hevosen luuvelliä, marisi yhä
Taneli.
Tätä ei kuvernööri ollut kuulevinaan, määritteli vaan miten leipä on tehtävä. Sormellaan toiseen käteensä naputtaen terotti että vellinsakunen liemi on taikinan juureksi tehtävä kulijauhoista ja se on täytettävä olki- ja jäkäläjauhoilla, ja olet ja jäkälät pitää survotettaman itsillään hoitolaisilla. Ja velli, jos ei kelpaa hevosten lihalla höystetty, niin se tehtäköön vedest ja jauhoist, johon pitää sekoitettaman puoleksi jäkäläjauhoja.
Hoitolaiset kuulivat, ettei päivät parane, niin rupesivat valittamaan, että täällä toisille annetaan enempi, toisille vähempi, että muutamat saavat elättää koiransakin rinnallaan.
— Koiransakin? Mitä, täällä koirilla tehdään? äsähti kuvernööri.
Äitiä vihlasi kipeästi kun kuuli puheen kiertyvän häneen, mutta tunsi siitä itsensä rohkenevan ja vaikeroiden lausui: Jumalan tähden, olen sairas enkä kolmeen päivään ole syönyt mitään ja tulinen nälkä polttaa povessani enkä täällä tarjotuita ruokia ole voinut syödä, niin tähteeni olen antanut koiralle; eihän sekään hengellään elä. Elkää minua tästä syyttäkö, ehkäpä en enää tarvitse ruokianne. Tämän sanottuaan tyrskähti katkeraan itkuun.
Tämän kuultuaan masentui kuvernööri ja toisetkin heittivät kantelunsa, mutta Taneli se vaan käännähteli kuvernöörin kintereillä ja taas uudisti: Anna, pappi, minulle leipää… Minulle ja äitille.
— Ei minulla ole leipää, muistutti puoliäkäsesti kuvernööri.
— Ettekö te syökään muuta kun hevosen lihavelliä, muistutti Taneli ja pyöritteli sormeaan suussaan.
Tähän ei kuvernööri virkkanut mitään. Ja kun oli sanonut mitä oli sanottavaa ja nähnyt, että oli kaikki siistiä ja puhdasta, kuten ollakin piti, niin kiitti talonisäntää siitä. Määräsi kuitenkin nimismiehen käymään joka viikko tarkastamassa, että leivät on tehty siten kuin hän nyt määräsi ja muukin hoito menee sen mukaan kuin hän on määrännyt. Sen tehtyään hän lausui ystävällisesti:
— Toivon teitä mielellänne tyytymään tähän Jumalan sallimaan kohtaloonne. Me teemme hyväksenne mitä voimme. Hyvästi jääkää. — Hyvästi, hyvästi! kuului kymmeniä, ääniä ulospakenevan kuvernöörin jälkeen.
Toisetkin herrat seurasivat ulos kiirehtivää kuvernööriä isännän huoneeseen, jossa vielä muutamia virallisia muistutuksia tehtyään kiirehti matkalle.
Samoin kuin tullessakin seurasivat nyt kaikki kirkonkylän herrat kuvernööriä, kellojen räikävä kaiku rämisi hetken kartanon lumisissa räystäissä, mutta taukosi heti ja hienoa himinätä kuului tien suunnalta, joka sammui sekin huurteisen metsän syvyyteen.