VI.
Vanhan kirkkoherran silmään, kuvernöörin mukana käydessään Kurkelan hoitopirtissä, oli erittäin pystynyt entisen palvelijansa Metsävainion Liisan tuttavat kasvot ja mieleensä painunut erittäinkin ne sanat, kun hän puollustaakseen itseään toisten kanteista sanoi, että "Jumalan tähden, olen sairas enkä kolmeen päivään ole syönyt mitään ja tulinen nälkä polttaa povessani".
Kotiin tultuaan kirkkoherra ruokapöydässään perheensä vaiheella istuessaan kertoi tätä näkemäänsä, kertoi näitä Liisan sanojakin, niin kaikki tyrmistyivät kuullessaan tätä, mutta Fanny neitin kasvot menivät oikein vaaleiksi kauhistuksesta, löi käsiään yhteen ja huudahti:
— Kolmeen päivään ei mitään. Jumala armahtakoon Liisa parkaa, meidän rakasta Liisaa… Kolmeen päivään ei mitään… Minä jätän puolen ruuastani, tuossa on tämä palanen, en voi syödä ennen kuin näen Liisaa ja onko hänellä minun pikku kaimani mukana.
— Mukana on, se sairastaa, mukautti kirkkoherra.
— Sairastaa, huudahti Fanny, ja hyppäsi pöydästä ylös lähteäkseen
Kurkelaan, mutta kirkkoherra muistutti:
— Siellä on monta sairasta lasta ja äitiä. Et saa mennä sinne lohduttamaan yhtä, Liisaa. Jos menet, niin täytyy olla jokahiselle jotakin antamisia.
Fannyn kasvot tulivat yhä tuskaisemmiksi ja ihan puoleksi huutaen virkkoi:
— Hyvät ystävät. Me emme saa tästä lähtien syödä kuin puoli veroamme ja toinen puoli säästää heille… Kolmeen päivään ei syönyt mitään. Hyvä isä siunatkoon! Kolmeen päivään ei mitään… Todellakin tehkäämme liitto, että syömme vaan puolen veroamme… Eikös niin, isä ja äiti?
Kirkkoherra ei sitä myöntänyt, mutta käskevästi muistutti:
— Jos sinulla on aikomus tänä päivänä käydä siellä Kurkelassa, niin laita ruokia mukaasi niin paljon että voit antaa edes palan kullekin.
Sen kuultuaan Fanny haki tavarahuoneesta suuren pärekorin, johon äitinsä kanssa keräsivät käsillä olevista ruokavärkistään leipää, lihaa, kalaa ja voita, ja kantoivat sen rekeen, jonka eteen oli hevonen jo valjastettu viemään niitä tavaroita Kurkelaan. Ja ennenkun ilta joutui hämärtämään, ilmestyi Fannyn hoikkanen pieni olento Kurkelan hoitopirtin lattialle seisomaan. Tyynesti, mutta iloisesti virkkoi:
— Hyvää päivää, hyvät ihmiset.
Tämä ääni sälähti puolinukuksissa olevan Liisan korviin kummalliselta. Mutta kohotti päätään, terotti silmänsä lattialla seisojaan ja huudahti:
— Fannyko täällä? Hyvä Jumala, vieläkö saan nähdä Teitä?
Fanny kiirehti tervehtimään Liisaa, mutta samassa huudahti:
— Ja pikku kaimaniko täällä? Voi, voi sinua raukka, missä nyt olet. Voi sinua, sinä kesäperhonen, voi, voi. Tule nyt minun syliini, tulethan.
Vanni alkoi konkoa ylös, mutta Fanny ei malttanut odottaa, vaan tarrasi siihen syliksi, suuteli Vannia, suuteli moneen kertaan ja tuntiessaan Vannin luiksi kuihtuneen olennon käsissään, ei voinut puhua mitään. Muutamia kyyneliä vuodatettuaan Vannin ryysyihin suuteli hän vieläkin Vannia, mutta laski sen vuoteelleen ja haki ruokakorinsa sinne hoitopirttiin.
Tästä huomasi nyt jokainen, mikä on tekeillä, niin kaikki kavahtivat pystyyn keritäkseen ottamaan ihan ensimäiseksi ja olisivat ryöstäneetkin, vaan Fannyn kyytimies, joka hänelle toi koria pirttiin, esti poikaset siitä hommasta.
Ja Fanny nyrkkiä puistaen muistutti, että jos ette pysy rauhallisina siksi kunnes voin teille jakaa palan kullekin, niin täytyy jättää kaikki ilman.
Tämän kuultua asettuivat kaikki hiljaa, muutamia lasten ääniä kuului vaan joukosta:
— Ettehän minua heitä ilman. Ettehän minuakaan heitä ilman. Annattehan minullekin osani.
Kaikkien suut olivat nyt liikkeessä, kaikki sairaatkin olivat nyt pystyssäpäin, jokahisen mieli oli ylennyksissä, mutta Fannystä erittäinkin tuntui somalta olla nyt antajana tänlaisen puutteen hetkenä. Se vaikutti niin kummallisesti, ettei pitkään aikaan voinut mitään puhella, istui vaan Liisan vuoteen liepeellä Vannin vieressä.
Kun näki miten makean näköisesti Liisakin imeksi lampaan selkäluun solmua ja miten kurjannäköiseksi oli kurjuus ja nälkä vienyt entisen muhkean punaposkisen Liisan, ja kun mielessä soi isänsä kertomat sanat "kolmeen päivään ei mitään syönyt ja tulinen nälkä polttaa povessani", niin tunsi mielensä murtuvan ja kuumina karpaleina pyöri vesiherneet tummanruskeitten silmien nurkista alas. Mutta hyvälle kuitenkin tuntui saada olla siinä viihdyttämässä kärsiviä, tuttavia. Tuokion kuluttua kuitenkin tyhjeni sydän, lauhtui mieli ja kielikin kuontui puhelemaan taas. Niin huolimatta huoneen vastenmielisestä ilmasta, istui Fanny pitkän hetken siinä paikallaan, kertoillen kuulemisiaan miten ympäri maailman raivoaa nälän hätä ja miten tuhansittain yksissä kirkkokunnissa kuolee ihmisiä, lohduttaen siten sillä, että tämä on Jumalan tahto, että olemme tähän aikaan eläneet, mutta kaikesta on kiitettävä Jumalaa.
Viimein Fanny muisti, että kotona rupeavat häntä, ikävöimään, niin otti Vannin syliinsä, suuteli sitä ja lupasi taas ylihuomenna tulla takasin ja tuoda taas jotakin suuhun panemista.
Liisakin kietoi luiset käsivartensa Fannyn kaulaan, vuodatteli siinä kuumia kyyneliä eikä tiennyt mitä sanoisi siitä hyvästä kun sai vielä tavata häntä.
Mieliä ylentävä oli tämä hetki kaikille. Kauvan jälkeen Fannyn mentyä, kuului pakinoimista Kurkelan hoitopirtissä eikä mistään muusta kuin Fannystä ja siitä miten oppineissakin ihmisissä on toinen kuin härkä ja toinen kuin enkeli. Miten toinen ihminen voi sulostuttaa toisen kuolinvuoteenkin ja miten toinen sitä läsnäolollaan vaan synkentää.
Fanny neitin käyminen hoitolassa ja hoitolaisten kiitokset Fannylle vaikuttivat Kurkelan emäntään lauhduttavasti. Tunsipa hänkin halua päästä kiittokilveksi. Joka päivä tuli hän nyt hyvittelemään sairaita, toimittamaan niille jotakin hyvää, ja lasten käteen toimitti hän aina niepseämmän palan.
Siten emäntä tuli lähempään tilaisuuteen tutustua hoitolaisiin, näki monen paleltuneet jalat, kädet, korvat ja kasvot ja samalla näki heissä syvän tyytymyksen kohtaloonsa. Hän tunsi nyt pistoksen sielussaan siitä, että hänkin oli ensi alussa ollut niin ankara hoitolaisille, että tunsi halun pyytää niiltä anteeksi. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan koetti palkita muulla hyvällä.
Nyt Hilmakin sai käydä aina Vannin luona ja aina silloin tällöin vei hän sen omaan kamariinsakin, että sai siellä rauhassa toisilta antaa pienen voileivän, maitotilkan ja vieläpä joskus viiliäkin. Ja erittäinkin kun näki, että Vanni on pappilan neitin lemmikki, niin Hilma olisi pitänyt sen aivan omassa kamarissaan. Mutta Vanni ei eronnut äitistään, niin sai olla enimmät ajat hoitolassa yhdessä toisten hoitolaisten kanssa.
Fannyn esimerkkiä seurasi monet muutkin kirkonkylän herrasnaiset. Fannyn ei tarvinnut enää koskaan yksinään käydä Kurkelassa, vaan aina sai yhden tai toisen rouvan tai neitin toverikseen, joka hänkin toi tuomisia hoitolaisille, ja olivat siitä iloiset kun saivat aina jakaa heille paremman palan, etenkin sairaille ja lapsille. Mutta kaikesta tästä huolimatta joka päivä lisäytyi sairaita ja aina huomeisen aamun valjetessa tavattiin yksi ja toinenkin vuoteellaan kuolleena, joka nähtävästi ilman tuskia oli vaan nukkunut.
Kun moni tuli tautiin ja terveittenkin ruokahalu oli tympeynyt, että ruokaa meni ainoastaan kolmas osa siitä mitä ensin niukastikin jakaen tarvittiin, niin huolimatta kuvernöörin määräyksestä ja tarkastajain muistutuksista ja marinoista Kurkelan emäntä teki leivät puolta parempia kuin ensin ja velli keitettiin paljon höystöisempää ja annettiin sitä aivan imelin määrin, ettei suinkaan kenenkään tarvitseisi luulla, että nälkään olisivat kuolleet, jotka kuolevat. Kirkonkylän herrasnaisetkin käydessään näkivät tämän viljavuuden ja tiesivät, että joka ainoassa talonpoikaistalossa syödään huonompaa ruokaa, jolta täytyy toimittaa työnsäkin, ja elävät sentään.
Nyt kun oli Kurkelan hoitopaikassa näin viljavaa, niin turha oli syrjistä apujen tuonti. Ja kuoleminen kun eneni, niin oli se varmaan Jumalan tahto, jota vastaan oli turha potkia.
Rovasti kävi nyt kerran viikossa lohduttamassa sairaita ja muistuttamassa heidän sielunsa tilaa. Mutta terveitä lohdutti hän melkeen aina kertomalla historioista tai vanhain muisteluksista entisiä kuolovuosia, kuinka paljon silloin ja silloin on kuollut sen ja sen vertasesta väestä, ja sen ja sen vertanen osa vaan silloin ja silloin on väestöstä jäänyt eloon. Ja kertomuksensa lopussa hän aina huokasi syvään ja painavasti lausui:
— Nyt olemme, Jumala armahtakoon, eläneet samanlaiseen historian merkkipäivään, jota vuosisadat eivät nukuta, mutta meille monille maksaa tämä hengen. Jumala armahtakoon meitä kaikkia. — Sitten liitti hän hienosormiset kätensä ristiin, josta tähtenä välkkyi isokantainen kultasormus, ja luki Isämeidän ja Herransiunauksen, jonka perästä lähti tyytyväisenä pois. Ja tuntui taas sangen miellyttävältä päästä ulkoilmaan siitä hoitopirtin vastenmielisestä höyryntapaisesta katkusta.