VII.
Sairaita lisäytyi joka päivä. Ja ruuan kaipio katosi kaikista terveistäkin pois. Vaikka väliin aina hiukava nälkä viileksi sydänalassa, niin ruokaa ei kuitenkaan haluttanut ja yhteinen painajainen tuntui väsyttävällä painolla vetävän vuoteen omaksi niin yhtä kuin toistakin. Sairastaminen oli kaikilla helppoa. Ei mitään tuskaa ruumiissa, mutta pää ei sallinut olla pystyssä ja ainoastaan sydänalassa silloin tällöin tuntui kipeitä vihlauksia ikäänkuin nälän hiukamista, vaan sitä ei kukaan uskonut näläksi, koskapa ruokaa nähdessä sydän hyppi vastaan ja kammoa herätti nähdä toistenkaan syövän. Mutta muutaman viikon kuluttua näkyi kalman jäkälä kuni vaipalla peittävän koko sairasrivit. Silmätkin kävivät kokonaan öljäkän harmaiksi eikä valkeisia luullut olevan ollenkaan.
Tästä eivät sairaat itse tienneet mitään, mutta viimmein rupesi nenänpää valkeamaan ja kahdessa vuorokaudessa valkesi koko nenä kylmettyneen perunan näköiseksi. Silloin tunsi sairas sydänalassaan kipeämpiä hiukamisen tapaisia vihlauksia ja kokoon vetäviä puristuksia kuin koskaan ennen. Tuokion perästä se taukosi, varveni kuni lääkkeen saatua ja sairas tunsi nukkuvansa sikeään uneen. Mutta kuoppaan syventyneet silmät jäivät auki ja tuonen huntu verhosi loksahtaneet värähtämättömät kasvot.
Oli lauhkonen lauantaipäivä maaliskuun lopulla. Auringonpaiste sulatti pirtin päivänpuoleiset akkunat ensi kerran tänä talvena suliksi ja valaisi pirtin valoisammaksi kuin koskaan ennen, mutta ei ilostuttanut asujia pirtin.
Siellä täällä makasi kuolleena vanhus tai lapsi, jopa keski-ikäinenkin; joku tuolla, toinen täällä taisteli viimme taisteluaan Tuonen kanssa.
Enemmän kuin kolmekymmentä oli tällä viikolla kannettu kuolleena ulos.
Taneli ja Niilo oli viety jo päiviä ennen, mutta tänäpäivänä kannettiin isä…
Äitin syvät silmäkuopat täyttyivät kyynelistä ja syvästi hyrskähteli rinta.
Vanni se kiipeili äitin rinnoilla ja pyyteli:
— Elä itke, äiti… Elä itke, äiti… Ei Vanni ole kuollut. Tässä minä olen.
Hienolla sormensa mutkalla koetti äitinsä silmäkuopista vetää kyyneltulvaa kuivaksi, mutta ei se kuivanut, niin taas uudisti:
— Elä itke, äiti… Ei Vanni ole kuollut, tässä minä olen…
Kuuletteko, äiti, tässä minä olen… Eikä Niilo eikä Taneli ole
kuolleet. Hilma sanoi, että ne ovat rantatörmässä mäkeä laskemassa…
Ettehän itke, äiti, enää… Ettehän.
Äiti olisi tahtonut Vannin sulkea syliinsä ja suudella viimmeisen kerran, mutta ei saanut käsiään liikkeelle. Koko ruumis tuntui olevan kuni naulattu maahan kiinni, ettei yksikään jäsen päässyt siitä irti, niin raskaat olivat Tuonen kahleet. Mutta mustuneet huulet liikkuivat kunnes ylöspäin kääntyneitten silmäin loiste kirkastui läpikuultavaksi ja kasvoissa näkyi ihastuksen valo, mutta sammui heti kun rinta viimmeisen kerran korahti ja väsynyt leuka hervahti alas.
Vanni taputteli äitin kasvoja yhäkin ja pyyteli: Ettehän itke enää, äiti… ettehän… Nukutteko nyt päivällä, äiti… nukutteko… Minulla on ikävä, kun nukutte… Ettehän nuku kauvan… Minulla on ikävä.
Mutta ruumiin kantajat tulivat, vieräyttivät paarilleen äitin ja lähtivät viemään ulos. Silloin Vanni päästi hätä-äänen, jommoista ei koskaan ollut tarvinnut päästää. Hän pureutui kynsin hampain äitin paarilta ulkona retkottavaan käsivarteen ja sydäntä särkevästi parkui: Elkää viekö äitiä. Elkää viekö äitiä, elkää viekö minun äitiäni. Äiti, äiti, elkää antako viedä itseänne. Elkää viekö äitiä.
Talon emäntä kuuli tämän ja kiirehti apuun. Hän riensi Vannin luokse, otti syliinsä ja hyvitteli, että äiti on kipeä, ne vievät saunaan kylpemään, että paraneisi. Lähdetään tänne minun kamariini Hilman luokse odottamaan siksi kunnes äiti tulee kylpemästä. Tule minun syliini, lapsi kulta.
Kamarinsa sängyn päälle asetti emäntä Vannin istumaan, teki pehmeästä leivästä voileivän, antoi sen käteen ja väliin antoi ryypätä maitoa. Kas sitä kun siinä on hyvä odottaa äitiä, jopa siinä on hyvä odottaa äitiä, hyvitteli emäntä Vannia.
Kauvan aikaa viihtyi siinä Vanni, mutta viimmein alkoi vaikeroida: Eikö äiti ole jo tullut kylpemästä?
— Ei ole vielä kerinnyt tulla. Se meni kauvas kirkon saunaan kylpemään, eikä se tule ennenkuin kylpee terveeksi itsensä, vakuutteli emäntä.
— Eikö se tule tänä päivänäkään? kyseli yhä Vanni.
— Ei se tule tänä päivänä eikä vielä huomennakaan, mutta kyllä se tulee sitten kun terveeksi joutuu, vakuutti emäntä Vannille.
Syvästi huokasten Vanni tyytyi odottamaan ja suurilla suoniksi kuihtuneilla silmillään katseli emännän kamarin valkoista uunia, sen peltin varressa riippuvia punaisen ja mustan kirjavia tupsuja, keinutuolin kirjavaa tupsuhelmaista mattoa, kaapin päässä kasvavia, lakeen asti yltäviä, suurilehtisiä fiikuksia, kaapin päällä seinällä raamien sisässä olevaa harmaatukkaisen mummon suurta ja elävännäköistä muotokuvaa.
Kaikki tämä oli Vannista taas niin ihmeellistä. Ja miettiessään minkähän tähden äiti ei kotiin ollut mitään tuonlaisia laittanut, viihtyi hän hyvin. Mutta väliin aina jylähti mieleen: kun ei tule se äiti. Silloin aina rupesi suu vetäytymään soppiseksi ja surkean näköisesti katselevat silmät kiiltivät vesikiehteisinä. Ja tuokion perästä väkistenkin murtui katkeran itkun puuskaksi.
Hilmasta tuntui se hyvälle kun äiti oli tullut Vannin kanssa niin hyviin väleihin, joka hänelle oli viimme aikoina purissut Vannin liiasta hyvittelemisestä.
Nyt Hilma toi koprajaksen muistokorttia, antoi ne Vannille ja toimessaan kertoi:
— Äiti lähetti sieltä kirkon saunasta sinulle nämä kirjat ja käski lukea näitä sillä aikaa kun hän kylpee itsensä terveeksi… Katsopas tuossa miten sievä kyyhkynen lentää liihottaa, pikkunen kirje nokassa, jota tuopi tuolle pienelle tytölle… Katsopas miten tuo tyttö kaksin käsin ihastuneen näköisenä ottaa vastaan tuota kirjettä.
— Onko senkin tytön äiti kirkon saunassa kylpemässä? muistutti Vanni tyytyvällä mielellä.
— On. Sieltä se äiti on laittanut kyyhkysen tuomaan kirjettä omalle pienelle tytölleen, samanlaiselle kuin sinäkin olet. Sitten kun kesä tulee ja kyyhkyset tarkenevat lentää, se sinunkin äitisi laittaa tuomaan sinulle kirjettä.
Vannin suu mutuili pyörein silmin katsellessa kirjenokkaista kyyhkystä ja pitkän tuokion perästä kysyi:
— Mistä se kyyhkynen osaa tänne?
— Se äiti sanoo kyyhkyselle, että Vanni on Kurkelassa, niin sitten se osaa… Ai ihmettä, miten se on lystiä kun me kauniina kesäiltana sylikkäin istutaan tuolla nurmella, tuolla kauniilla rantanurmella, tuon suuren kuusen luona katsomassa tuonne järvelle siellä vienossa illan tuulessa, hiljalleen liikkuvia valkeita purjeveneitä, jotka lepäilevät siellä kuni meren lokit selällä. Ja silloin juuri, silloin se kyyhkynen lentää liihottaa luoksemme ja tuo meille kumpasellekin kirjeen… Ai, ai miten lystiä ottaa siltä näin korea kirje. Sitten se lentää tuohon kuuseen kuhertelemaan ja katsomaan kun me puhtaissa käsissämme pitelemme kiiltävänvalkoisia pieniä kirjeitä ja luemme niitä. Ai, ai kun joutuisi se kesä.
Vannin sydän hytkähti siitä hyvästä toivosta, että koko ruumis liikahti. Kasvot tulivat hyvän tuulen näköisiksi, ajatukset jäivät askartelemaan niissä ihmeellisissä seikoissa, minkämoinen mahtanee olla se kirkon sauna kun siellä kyyhkysetkin kulkevat, vaikka Metsävainionkaan saunassa ei näkynyt milloinkaan käyväksi, ja miten puhdas mahtaneekaan olla äiti sitten sieltä palattuaan, kun se siellä niin kauvan kylpee… Vissiin sen paitakin on niin puhdas, niin puhdas kuin mikähän vaan… Niin puhdas kuin tuo pilvi tuolla taivaalla. Niin puhdas, niin puhdas kuin tuo lumihanki, johon paistaa tuo aurinko… Niin mahtaa olla, huokasi Vanni pitkän tuokion perästä ja jäi katselemaan niitä toisia muistokorttia, joissa kussakin oli joku kuva kaunistamassa lehteä.