VIII.
Kuntahallitus oli päättänyt lopettaa Kurkelan hoitopaikan ja ne lapset ja vanhat, jotka eivät omin voimissa kykene kerjäämään, "myödä huutokaupalla" vähimmin vaativalle hoidettavaksi.
Oli toukokuun lenseä päivä. Nurmet jo vihottavat ja lehti kiirehti puihin ja järvet liplottelivat herttaisia väreaaltojaan hiljaisen etelätuulen lepposesta henkäilystä.
Tänä päivänä oli Kurkelassa köyhäin ja vaivasten huutokauppa. Ja olivat ne nyt kaikki, mitkä surma oli säästänyt, pesseet kasvonsa, harjanneet päänsä, ja keräytyneet Kurkelan kartanolle odottamaan sitä kaupan hetkeä. Mutta jokahisen povessa tuntui värisyttävä pelko siitä minkälaisten ihmisten pariin sattuu joutumaan. Se, että jo edeltäpäin oli ilmotettu annettavaksi vähimmän vaativalle, antoi syytä tähän pelkoon, sillä olihan luonnollista, että sen kannatti ottaa vähimmästä hoitaakseen, joka aikoi antaa huonoimman hoidon.
Sitä paitsi näkivät saapuvan huutokauppapaikkaan köyhien huutamista varten senlaisia henkilöitä, joilla tiettävästi ei ollut ruokaa, itselleenkään ja muutenkin olivat ilkeitä ihmisiä, niin tuntui tämä hetki surkean pelottavalta.
Riutumaisillann olevilla vanhuksillakin tuntui olevan sääli antautua kurjuuden surmin kuolemaan, kun kerran olivat saaneet henkensä tuoduksi läpi sen taistelun, missä sadat muut sortuivat heidän silmiensä edessä. Ja pani tämä ihan vapisemaan, että pitääkö suden suusta päästyään joutua karhun kitaan.
Huutokauppaherrat olivat tulleet, ja hetken talossa tuumailtua tuotiin kartanolle pöytä, kaksi istuinta ja pöydälle paperivihko, kynä, mustepullo ja vasara.
Herrat saapuivat nyt paikalle, istuivat istuimilleen, pääherra pöydän päähän ja kirjuri sivulle. Mutta ennen kun huutokauppa voi alkaa, oli erotettu lampaat vuohista ja vuohet lampaista, mitkä jaksavat kerjätä ja mitkä ei. Kun oli kysytty kutka ovat joukossa ne, jotka eivät voi kerjätä, alkoi kuulua kaikkien suista ääniä:
— En minä voi kerjätä, en minä voi kerjätä, en minä, en minäkään voi kerjätä.
— No, jaksaa kait Auno Parviainen kerjätä, kuului kuntaherran suusta päättävä sana ja mustat silmät katsoivat käskevän näköisesti Auno Parviaisen surkean näköisiin kasvoihin. Mutta Aunon kasvot muuttuivat yhäkin surkeammiksi ja ihan itkusissaan rupesi huutamaan:
— En minä, en, rakas herra, minä voi kerjätä, minulla on nyt menneet voimat ihan oteri tänä talvena, se tuotakin sarvenata kolottaa ihan kuin koiran kulkussa. Tuokin Riikka Kovalainen jaksaa paremmin.
— Sinä paremmin jaksat kuin minä, minun päällenikö sinulla on matala aita, kuului Riikan suusta vihainen sana. Ja Riikan puheeseen sekautuivat kaikki ja huusivat: Ei yksikään meistä jaksa kerjätä.
Jotka tiesivät jaksavansa kerjätä, tahtoivat kuitenkin päästä huutolaisiksi. Entä sattuisi pääsemään hyvään paikkaan, niin pysyisi siinä, mutta jos pahaan, niin lyöttyisi kerjuulle.
Kyselemällä tästä erottelemisesta ei tullut kalua, niin nyt ketä Kurkelan isäntä ja emäntä esittivät kerjuuseen, niin ne saivat mennä, ja mitkä nämä esittivät huutolaisiksi, ne tulivat "myötäviksi" ja kirjoitettiin nimet listaan, jossa oli kolme sareketta, yksi, johon tuli huutolaisen nimi, toinen, johon tuli huutajan nimi, ja kolmas, johon tuli sen huudettavan hinta.
Mutta pöydän toisessa päässä vastapäätä pääherraa seisoi Kurkelan vanttera emäntä, puhtaaseen kesäpukuun puettu, puhdaskasvoinen Vanni käsivarrellaan. Vanni oli kätensä kiertänyt emännän kaulaan ja suurilla silmillään arannäköisesti katsella pauruili väkijoukkoon.
Kun emäntä näki muuten olevan valmista, että ruvetaan vaan huutamaan, niin emäntä huomautti herroja: tämä ensiksi.
Vanni ymmärsi siinä olevan jotakin outoa, niin kasvot tulivat hätäisiksi, puristi kätensä yhä lujemmin emännän kaulaan, sydän löi kovasti, että tuntui emännän olkapäähän, ja parahtavan itkun seasta kuului sanat: Ettehän anna kellekään.
— En anna, en, en lapsikulta anna sinua kellekään, katsotaan vaan tässä mitä nuo herrat tekevät, ja taputteli kädellään Vannia kasvoihin, otti hameensa taskusta nenäliinansa ja pyihki kyyneleet pois Vannin kasvoilta ja hyvitteli:
— Enhän toki tämmöistä orporaukkaa, jonka äiti yhä viipyy kirkon saunassa kylpyretkellä, raski heittää mihinkään, sinähän olet minun tyttöni… olethan.
— Olen, kuului Vanuin suunta värähtävä kuiskaus, ja nikkosekainen rauhoittava huokaus puhkesi ulos.
Pääherra otti pitkävartisen vasaran pitkään käteensä, hujautti sillä väen puoleen, viittasi samassa Vanniin, mutta toissa päin kääntyneenä, ettei Vanni ymmärtäisi mitä on tekeillä, mutta samassa muut ymmärtäisi, että Vannia saa huutaa kuka tahtoo, hän päättävästi virkkoi:
— Mitä tahdotaan tuon hoidosta?
— Kuusikymmentä markkaa. — Viisikymmentä viisi. — Viisikymmentä neljä. — Viisikymmentä kolme. — Viisikymmentä kaksi. — Viisikymmentä yksi. — Viisikymmentä, — kuului joukosta ääniä niin kiireesti, että vasaramies ei kerinnyt mitään, mutta nyt seisattui huuto tähän, niin vasaramies huusi:
— Viisikymmentä, viisikymmentä. Eikö alene enää? Viisikymmentä.
— Siinä on paljon tuommoisessa työtä, ihan huimimmallaan ikävöimään, niissä on tuommoisissa paljon työtä, kuului miesjoukosta purinata, mutta vasaramies ei sitä kuunnellut, huuti vaan katkeamatta:
— Viisikymmentä. Viisikymmentä ensimmäinen ja toinen kerta. Viisikymmentä. Nosti yhä korkeammalle vasaransa, heilutti sitä ilmassa kuni tuskassa.
Kurkelan emäntä ei ollut vielä virkkanut mitään, niin Hilma emännän takana seisoessaan nyki emäntää ja hätäisesti kuiski:
— Elkää antako mennä, elkää antako, elkää äiti rakas antako muille.
Minä annan puolen ruokaani tälle. Ettehän anna.
Emäntä ei siitä Hilman nykimisestä eikä kuiskimisesta ollut tietävinään, odotti vaan sitä silmänräpäystä milloin se huutaa ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran, niin silloin sanoisi sanansa. Mutta nyt oli jo vasaramies heiluttanut kättään ilmassa kyllikseen ja huutanut kymmeniä kertoja: Viisikymmentä ensimmäinen, toinen. Jo rupesi nyt laskemaan vasarataan pöytään ja sanomaan: Viisikymmentä ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta. Silloin emännän povi hytkähti ja kuului sanat neljäkymmentä viisi.
Vasaramiehen käsi kohosi taas uudestaan, entistä kiivaammin huiteli pitkävartinen vasara ilmassa ja rupesi taas kuulumaan huuto: Neljäkymmentä viisi, neljäkymmentä viisi ensimmäinen ja toinen kerta, neljäkymmentä viisi. Mutta kun väkijoukosta ei heltinyt alentajaa, niin huuti entistä kovemmin: Neljäkymmentä viisi ensimmäinen ja toinen. Eikö tule alennusta? Neljäkymmentä viisi ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta. Sen sanottuaan paukautti vasarallaan ontosti kumahtavaan pöytään, että kartano räjähti vastaan.
Silloin hypähti emäntä, kaksin käsin puristi Vannin syliinsä ja iloisin kasvoin lähti juosta hynttyyttämään sisälle, johon Hilma kynttä kantta seurasi perässä ja kyseli:
— Ijäkseenkö se saatiin Vanni vai miten? Sanokaa äiti, tuliko se ijäksi vai miksi aikaa, no sanokaa, äiti.
Emäntä ei ollut kuulevinaan Hilman kyselemistä, mutta sisälle tultuaan. laittoi Vannille kauniin voileivän käteen ja hyvissään purisi:
— Olisin huutanut vaikka kahteenkymmeneen markkaan ja vielä alle siitäkin, vaan hullut kun niin korkealle heittivät… No onhan se isännän mielestä parempi kun jäi niin korkealle, saa maksaa veronsa sillä, ei tarvitse ei penniä kilauttaa, veron maksussa, se neljäkymmentä viisi markkaa riittää yllin kyllin.
Hilmakin katseli kassoistaan vielä koreampia muistokorttia antaakseen Vannille siitä ilosta kun jäi kotiin. Nyt tiesi Hilma saavansa ihan huomenna pappilan Fanny neitin vieraakseen, jonka kanssa saadaan oikein päättää Vannin kasvatuksesta ja kertoa miten Vanni on meihin ja me Vanniin mielistyneet.
Rupesi nyt Hilma kiireimmän kautta punakirjaisesta karttuunista ompelemaan Vannille uutta kesämekkoa, jonka piti joutua huomiseksi valmiiksi, jos tuota sattuisi niinkuin pappilan Fanny tulemaan huomenna vieraaksi.
Kauvan aikaa nähtiin Kurkelan kartanolla väkiryhmän keskessä vasaramiehen käden pitkine vasaroineen ilmassa heiluvan ja myötään kuului ääni: ensimmäinen, toinen, ensimmäinen, toinen, ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta. Mutta tästä eivät nyt Kurkelan asukkaat perustaneet, kun Vanni oli jäänyt heille, jonka hoitopalkalla saadaan kuntavero maksetuksi.
Viimmein loppui kartanolla se toimitus ja kuni ainakin työstään väsyneinä ja työnsä tehneen näköisinä astuivat nyt huutokauppaherrat sisälle. Mutta Vanni hilmerehti siellä iloisena ja puhtaana taas uusien Hilman antamien muistokorttien kanssa. Niin kunnan esimiehen silmät kiintyivät Vanniin ja ennen kaikkea virkkoi hymyillen:
— Tämäkö se on se huutolaistyttö… Etpä sinä ole sen näköinen. Tuleppa nyt antamaan kättä, vai pelkäätkö vieläkin kuten äsken. Tulehan nyt, sinä sievä äitin tyttö, antamaan kättä, sinusta näkyy tulevan kaunis ihminen… Olethan sinä äitin tyttö, vai mitä?
Vanni ei kestynyt kuntaherran kielittelyihin, pysyi vaan kainona ja hyypiytyi sängyn päähän seisomaan, puristi kädessään muistokorttivihkoa ja lapsen viattomilla suurilla silmillään hieman arasti katsella remautteli herroihin ja väliin aina ompelukoneen ääressä istuvaan Hilmaan, mitä se tähän asiaan sanoo.
— Arkanapa näkyy Vanni vielä olevan teihin, virkkoi Hihna naurahtaen, mutta menehän nyt kuitenkin antamaan kättä noin hyvälle vieraalle, joka sinut antoi meidän tytöksemme.
Vanni nyt kuuli, että se on hyvä vieras, niin mennä sipsutti kuntaherran luo ja lyödä lopsautti kättä oikein olkansa takaa.
— No sinähän olet vasta oikein kiltti, no jopa sinä olet kiltti, kun niin komeasti annat kättä ja osaat jo antaa oikealla kädelläsikin. Annappas tuollekin toiselle herralle. Kas niin, no kylläpä sinä olet kiltti… Mitähän minä antaisin sinulle, että sinä rupeaisit minun tytökseni.
Sen homman kuultua kiimasi Vanni Hilman luokse, nojasi itsensä Hilmaan ja sormeaan suussaan pyöritellen katseli aran näköisesti herroja.
Hilma seisautti ompelunsa, taputti Vannia poskelle ja hymyillen vakuutti:
— Ei minun Vanniani anneta kellekään. Ilman minua ja äitiäni olisi Vanni tuonelan herran kamarissa… Sairaana, ihan heikkona sairaana oli jo tänne tullessaan. Mutta pappilan Fanny, minä ja äiti toimitimme tälle paremman palan aina joka päivä suuhun, niin siitä virkistyi. Ja kyllä tämä nyt tulee aikaan niin kauvan kun isä ja äiti ja Niilo ja Taneli tulevat sieltä kirkon saunasta kylpemästä.
— Kylpyretkelläkö ne ovat veljet ja vanhukset? virkkoi kuntaherra naurua hymähtäen.
— Siellähän ne ovat, ne kylpevät siellä ihan terveiksi ja puhtaiksi itsensä. Ja sitten ne kun tulevat, niin silloin meillä on lysti.
— Ja kyyhkynen tuopi meille kirjeenkin sieltä kirkon saunasta, lisäsi
Vanni, ja syvä ihastuksen loimu näkyi Vannin pyöreissä kasvoissa.
Mutta kun emäntä oli toimittanut sekä huutolaiset että kerjäläisiksi määrätyt syömään viimeistä lähtöatriaansa ja tuli nyt sisälle, niin vei herrat isännän kamariin, johon kohta tuli isäntäkin ulkoaskareiltaan, ja istuivat nyt vieraat puhuttelemaan talonväkeä ja talonväki vieraita.
Kuntaherra otti nyt vakavan muodon, nähtävästi sanoakseen jotakin asiallisempaa, vaan veteli kuitenkin letkavartisesta piipustaan vielä muutamia leuhakoita savuja. Mutta katkasi hän nyt tupakoimisen ja virkkoi:
— On se tuoni kolmella viimme kuulla niittänyt toukoaan… Tiedättekö että yli tuhat köyhää on yhteensä näissä neljässä hoitolassa, näillä kuukausilla kuollut.
— Vai yli tuhat henkeä… Se on lihan tekoa se, jatkoi isäntä. Se olikin kauheaa kun monta ja monta, ihan kymmeniä päivässä piti kantaa kuolleita ulos.
— Niin oli Jumalan tahto, huokasi kuntaherra.
— Se todellakin oli nähtävästi Jumalan tahto, lisäsi isäntä. Nähtiinpä tässä esimerkki. Kun kirkonkylän rouvatkin kulettivat parempaa ruokaakin ja pitivät niin äidillistä huolta ja ruoka oli ilman sitä paljon parempi kuin monella talollisella, ja sentään ne vaan kuolivat.
Emännän kasvot kuohahtivat, punalti tukevaa päätään ja päättävästi virkkoi:
— Tuhmuuksista ei koskaan saa syyttää Jumalaa. Olen varma siitä, että kymmentä sadasta ei ole niissä kuolleissa Jumalan tahdosta kuolleita.
— Ei liene totta… Olettehan nähneet kuinka suurta huolta on hallitus pitänyt ja parastamme olemme mekin koettaneet, keskeytti kuntaherra hieman närkästyneellä painolla.
— Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, huomautti emäntä. Jos ne hoitopaikat olisi laitettu syksyllä ennen talven tuloa, niin asiat olisivat toisin. Mutta alituisilla tuiskupakkasilla niitä puolialastomia raukkoja kyydittiin talosta taloon lakkaamatta päivät ja yöt. Taloissa kun ei ollut antamista, niin kussa tuotiin rekikuorma, niin silloin valjastettiin hevonen ja käskettiin rekeen. Tätä tehtiin kolmatta kuukautta, niin katkasi vilu ja nälkä siihen määrään, että ruualla ne eivät olleet autettavissa… Sitten vasta kun alkoivat kuolla tielle, kuten monta lasta jo kuolikin rekeen taipalilla ja moni vanhus kaatui suksiltaan pakkasen uhriksi, heräsi hallituksen silmät ja hypättiin muka auttamaan. Vaan se oli aivan sama kuin virottaa kuollutta… Minä näin miten niistä ei vilu eronnut. Tuolla kuumassa pirtissä olivat jo vuorokausia olleet, niin yhä vaan vilusta värisivät eivätkä sietäneet vähintäkään raitista ulkoilmaa. Siitä syntyi tauti ja se teki työtään… Tiesin kyllä silloin kun nämä hoitopaikat perustettiin mikä siitä tulee. Enkä ikänäni ole toiselle ihmiselle ollut niin vihanen kuin olin ukolle silloin kun se oli hoitolan ottanut meille.
— Ei suinkaan kukaan teitä syytä niitten kuolemasta, keskeytti kuntaherra emännän puhetta.
— Eipä sillä, vaan olimmekos me sitten syypäät sitä surkeutta näkemään. Aikoi porista vielä kuvernöörinkin kovuudesta niitä raukkoja kohtaan, kun se määräsi niille ruuaksi vaan jäkäliä ja jäkäliä. Vaan samassa tulla sipsutti auki olevasta kamarin ovesta Vanni, kasvot hyvän tuulen näköisinä, käsissään vihkot muistokorttia, ja nojaten emännän polveen seisattui siihen. Siitä emännän huomio kääntyi Vanniin ja puhelukin kääntyi toisaalle. Emännän sydän nytkähti mieluisesti, koppasi Vannin syliinsä ja virkkoi:
— Sain mielihyvikseni kuitenkin tämän surman suusta koukatuksi… Sinun pikku nupukkani henkikö lienee ollut niin kallis, että sentähden piti hoitopaikan johtua meille… Sinunko, sinun, sinä minun pikku perhoseni.
Vanni nojasi selkänsä ja päänsä emännän rintaan ja turvallisen näköisenä katseli vieraita.
Emännän mieleen johtui monia kymmeniä muitakin kohtalon pakottamina kesken ikänsä hautaan joutuneita lapsia, muistipa omankin kovuutensa mitä hän ensi alussa oli kaikille hoitolaisille ja Vanninkin äitille osottanut ymmärtämättömyytensä tähden hänkin. Niin kirkkaat kyyneleet kihosivat emännän pitkäripsisien silmien nurkkiin ja harvasteeseen vierähtelivät alas Vannin valkoiseen tukkaan, jota emäntä ystävyytensä merkiksi verkalleen silitteli.
Kuntaherra tunsi, että ei luota talonväen kanssa puhe nyt köyhien tilasta eikä viimme talven kokemuksista, niin käänsi puheen vuodentulotoiveihin, miten nyt on syytä toivoa hyvää vuotta, kun justiin kuukautta aikasemmin tuli kesä kuin viimme kevännä ja laihotkin ovat kaikkialla kirkkaat.
Isäntä, joka ei mistään puhunut niin mielellään kuin maanviljelyksestä ja hevosista, tarttui heti siihen puheeseen, mutta emäntä ei siitä välittänyt, niin laski Vannin sylistään ja lähti askareilleen toisiin huoneisiin. Sinne kiirehti Vannikin mukaan ja hyvälle tuntui mieli kun emäntä ja Hilma olivat niin hyvät. — Vuoden oli nyt Vanni ollut Kurkelassa, mutta menneen vuosikappaleen vaan huutolaisena, Kuntahallitus ei tänä vuotena enää sallinut huutolaiseksi, kun tiesivät alkavan voida kerjätä, luottivat vielä siihen, että Kurkelaiset pitävät sen luonaan kaikessa tapauksessa. Tämä suututti Kurkelan isäntää, että tahtoi ajaa Vannin jo uuden vuoden aikana pois luotaan, varsin näyttääkseen kuntahallitukselle, ettei heillä pidetä Vannia, kun ei edes häntä ruotilaiseksi pantu vaan pantiin sekin muualta.
Emäntä ei kuitenkaan raskinut talvisydämmen aikana päästää Vannia luotaan, vaan huolimatta isännän purinoista piti sen luonaan kesään asti.
Soikon Ulla oli kahdentoista vuoden vanha ja vikkelä tyttö. Hän oli syntynytkin kerjuutielle ja elänyt äitinsä kanssa kaiken ikänsä kerjuulla, mutta nyt jäänyt äitistään orvoksi. Kurkelan emäntä piti paljon Ullasta ja nyt tänä talvena kerjuulla kiertäessään sai Ulla viipyä monta yötä Kurkelassa tutustumassa Vannin kanssa, että kesän tullen saisivat lähteä yhdessä, jos ei isäntä muuttaisi päätöstään Vannin suhteen.
Kurkelan isäntä ei sittenkään taipunut emännän eikä Hilman houkutuksiin Vannin pitämisestä kotona, vaan tuli sitäkin ankarammaksi Vannille, kun kesä alkoi liketä.
— Lasta on meillä ainoastaan tuo yksi, Hilma, ja hän on jo suuri, kohta aika ihminen, niin miksi emme hupinamme lapsen sijassa, pitäisi Vannia, pyyteli emäntä kyynelsilmin isäntää eräänä kevätiltana, kun silloinkin oli isäntä käskenyt pois.
— Ei kun ei, ärjäsi isäntä. Sen olen minä sanonut, että Vannin pitää mennä pois, niin sen pitää mennä. Nyt emäntä tunsi, ettei mikään auta, niin rupesi toimittamaan Vannille vaatteita, jotka sopivat kerjäläiselle, ja päätti, että kun Ulla tulee ensi kerran, niin saavat lähteä yhdessä. Kuitenkin luotti emäntä, että kun jonkun retken käyvät, niin isäntäkin muuttaa mielensä ja sallii taas edes jonkun ajan olemaan Vannin kotona.