X.
Huomenaamuna oli Vannilla ensimmäinen työ käydä pesutupaan, jossa puhdistettiin joka puolelta, jonka jälestä sai hän samanlaisen pukineen päästä jalkoihin asti kuin saman ikäisellä ja kokoisella Flanderin Siirillä ja monilla muillakin herrastalojen samanikäisillä tyttölapsilla oli.
Nyt kaikki kaupungissa asuvat Sannan tuttavat rouvat ja neidit kävivät Vannia katsomassa. Ja kun niitä kulki myötäänsä ja puhuivat semmoista kieltä, jota hän ei ymmärtänyt, sillä nyt hän ei ymmärtänyt Sannankaan puhetta, niin luuli muuttuneensa kummitukseksi. Ja vaatteetkin puristivat toisella tavalla kuin entiset ja olivat muutenkin niin kummalliset, ettei hän osannut niilläkään kengillä kävellä. Päähinekin tuntui pahalta ja koko oleminen niissä pukineissa oli niin tukalaa, ettei ollut hyvä istua eikä astua. Vieteripohjaisella toppatuolilla hän punaverisenä istui, kainoina pyöri suuret silmät. Mutta viimmein alkoi kasvot muuttua hätäisen näköisiksi ja yhtäkkiä möllähti voittamattomaan itkuun ja sydämmen pohjasta lausui: Ei tule se äiti.
Sanna koppasi Vannin syliinsä, suuteli sitä, ja hyvitteli: Minähän sitä olen Vanni kullan äiti. Vannilla on ollut monta äitiä, mutta tuoni on vienyt ensimmäisen ja Kurkelaan on jäänyt toinen ja minä olen nyt tullut äitiksi. Saanhan olla sinun äitisi… Saanhan… sano nyt… Elä nyt itke niin katkerasti… Vanni kultani, elä nyt itke niin paljon, ettet jaksa hallita itkuasi… Mikä sinulla on… Tyynny nyt, minun Vanni kultaseni. Olethan sinä minun tyttöni.
— Tuleekos se Ulla tänne? kuului Vannin suusta itkumieliset sanat.
— Käymme Ullaa katsomassa tästä sitten kun saamme tämän Nordmannin rouvan vaatteet silitetyksi, joita hän on tullut hakemaan. Lähdeppäs katsomaan miten niitä silitetään. Juokseppas omin jaloin tänne niillä sievillä kengilläsi, jotka narisevatkin… Kas niin! Eipä olekaan Ullalla niin sieviä kenkiä, eikä niin uutta leninkiä eikä tämmöistä keltaista, näin komeaa hattua kuin on Vannilla. Jossa on näin komea ihan silkkinen leuvanalusnauhakin. No, käveleppäs nyt, että nuokin rouvat näkevät miten näppärä se minun Vannini on.
— Kas vaan… no, jopa se onkin sievä tuo Sannan tyttö. Ai, ai, kuin se on näppärä. No, jopa se Sanna on saanut sievän tytön ja niin helposti. Mikä onni!
— Aivan löytämällähän tämä tuli. Löysin kuni tielle pudonneen rukkasen tuolta puistosta eilen illalla.
— Etpähän löytänyt. Ullan kanssahan minä tulin luoksesi ja sitten otit syliisi.
— Herranen aika, miten huomaava, hymähti Sundbergin rouva.
— Aivan niin, että Vanni tuli minun luokseni, mutta minä tälle rouva Sundbergille sanon sen vuoksi löytäneeni Vannin kun Vanni tuli minun luokseni ja minä sain ottaa siitä syliini ja Vanni lupasi ruveta minun tytökseni, ja nythän sinä olet minun tyttöni. Olethan?
— Olen.
— Olenhan minä nyt sinun äitisi.
— Olet.
— Heti huima houkuteltu, hymähti rouva Sundberg.
— Lapsella on lapsen mieli.
— Mutta ihmeellinen lapsi.
— Ja viaton kuin taivaan enkeli.
— Hänellä on varmaan ollut hurskas äiti, joka hänelle on aina puhunut totta.
— Jotakin senlaista täytyy olla, mutta kuinka kauvan pysyy hän näissä oloissa noin puhtaana?
Tämä viimmeinen sana kuultuna hänen parhaimman ystävänsä rouva Sundbergin suusta vihlasi kipeästi Sannan sydäntä. Se koski samaan haavaan, joka jo yöllä oli purkanut monta kyyneltä.
Sanna tunsi, ettei hän voi nyt jatkaa puhetta rouvain kanssa, niin kiirehti työhönsä vaatteen silitykseen ja pyysi vieraita istumaan siksi kunnes hän saisi Nordmannin rouvan vaatteet silitetyksi, joita hän odottikin. Mutta työssä liehuessaan kuitenkin kyyneleet väkistenkin tunkeutuivat Sannan silmiin ja usein täytyi niitä pyyhkiä, etteivät variseisi synnyttämään pilkkuja silitettäviin vaatteisiin.
Rouvat näkivät tämän auki olevasta väliovesta ja arvasivat, että heidän puheensa Vannin puhtaana pysymisestä koski Sannaan, mutta Vannin kuullen eivät jatkaneet puhetta, ei ruotsiksikaan, pysyivät vaan tyyninä, kun ei mitään olisi tapahtunut.
Mutta Vanni näki Sannan kyyneleet, niin pyörähti viereen, otti Sannan hameesta kaksin käsin kiinni, katsoi säälivännäköisesti silmiin ja kysyi: Itketpähän sinäkin… Onko sinullakin äitiä ikävä?
Rouvain suusta porahti sydämmellinen nauru. Samassa puhkesi Sannankin sydämmestä voittamaton naurun nytkähdys. Ja samassa jätti silitysrautansa rautaiselle jalalle, tarttui syliksi Vanniin, nosti syliinsä ja ihastuneesti huudahti: Voi sinua, Vanni, mikä sinä olet, sinä kuokka!
— En minä ole kuokka, minä olen Vanni.
— Ei vainenkaan Vanni ole kuokka, se on vaan minun tyttöni, minun
Vannini, sinä kesän perhonen.
Rouvain suu oli yhä lystissä naurussa ja puhelivat:
— Jokainen kai tahtoisi ottaa tuon lapsen.
— Ottaisin kait minäkin.
— Ottaisin minäkin.
— Lähtisitkö sinä minun tytökseni, kuule Vanni, lähtisitkö? virkkoi sitten rouva Sundberg ja ojenti kätensä ottaakseen syliinsä Vannia.
— Menetkö sinä rouva Sundbergin tytöksi?… Menetkö?
— On sille Ulla, virkkoi Vanni ja käpertyi Sannan kaulaan.
— No nyt se oikein meni, huudahtivat rouvat nauraen ja iloisesti tervehdittyään sekä Sannaa että Vannia ja vielä kerran toivotettuaan onnea menivät tiehensä.