XI.
Joka päivä aina iltapäivällä, kun Sanna oli saanut senpäiväiset vaatteen silitystyönsä tehneeksi, ellei vaan satanut, kävi Sanna Vannin kanssa puistossa. Ensimmäiseksi tahtoi Sanna aina istua siihen, missä hän tapasi Vannin. Ja somalle se tuntui kun nyt ei koskaan tarvinnut hänen kauvan istua yksinään, kuten ennen, vaan Vannin tähden aina tuli siihen tuttuja ja tuntemattomia tekemään seuraa ja puhelemaan Vannista.
Mutta moni köyhä katupoika ja tyttö kuulivat samassa Vannin syntyperän ja kun näkivät, että monet rouvat pitivät Vannista enemmän kuin yhdestäkään heistä ja Rönnbergin Sannakaan ei heille yhdellekään ollut koskaan mitään antanut ja nyt Vannista piti niin paljon, että otti ihan tytökseen, niin tunsivat syvää kateutta Vannia kohtaan.
Vanni oli jo perehtynyt Sannan kotiin, että hän uskalsi mennä yksinkin sinne puistoon eikä Sannakaan siitä välittänyt kun näki, ettei se mene edemmäksi kuin missä hänen kanssaan aina kävi, ja näki, että se hyvin osaa takaisin.
Eräänä päivänä meni Vanni puistoon, mutta siellä tapasi hänet suuri joukko katupoikia, jotka ilkeästi jätkyttelemällä alkoivat: Sinäkö sitä olet se huutopiikki? Kieropään Sannan huutopiikki. Rönnbergin kieropään Sussan huutolainen. Voi kun on sääresi hienot, ihan kuin varpusella! Ilmankos se olisi huutopiikki!
— Minä olen Vanni, kuului Vannin suusta nureksiva sana ja kummissaan katseli poikain käytöstä.
— Malli! Mikä malli sinä olet? Paljas huutopiikki vaan, Rönnbergin loppisuun Sannan huutopiikki. Sen kyttyrä Sannan huutopiikki.
Vanni ei ollut koskaan senlaista nähnyt, niin ei ymmärtänyt mitä tämä on. Mutta mieli kuitenkin meni pahaksi, että itku pääsi, niin lähti rientämään kotiin. Vaan pojat rupesivat jälkeen viskelemään pienillä kivillä ja juuri portille päästessä sattui yksi terävä kivi päähän, että takaraivoon tuli suuri haava, ja hattu lensi päästä kadulle.
Hätäisin silmin ja parkuen juoksi nyt Vanni kartanoon ja veri juoksi virtana haavasta.
Sanna hätä-äänen kuultuaan juoksi ulos ja nähtyään Vannin verissään löi käsiään yhteen ja huudahti: Hyvä isä siunatkoon, menitkö hevosen jalkoihin, vai mitä!
Vanni ei kyennyt sanomaan mitään, parkui vaan ja luuli poikain kivien vieläkin tähtäävän hänen päähänsä. Vasta sitten kun Sanna oli Vannin kantanut työhuoneeseensa ja yhä jatkoi kyselemisiään: mikä sinulle sen teki? sanoi Vanni, että vieraat pojat viskasivat kivellä, sanoivat minua monta kertaa huutopiikiksi. Sitä hokivat vaan, että Römperin Sannan huutopiikki, kieropään Sussan huutopiikki, kyttyrä Sussan huutopiikki. Ja sitten kun lähdin juoksemaan pois, niin jälkeen viskoivat monta kiveä ja yksi kävi päähäni.
Sanna näki, että haava ei kuitenkaan ollut syvä, terävälaitainen kiven liuska oli vaan viiltänyt takaraivosta nahkaa halki, niin sitoi sen, jotta veri lakkasi tulemasta ja Vanni sai ruveta pää kääreessä maata lattialle tehdylle vuoteelle, johon Sanna peitellessään varotteli, että ei milloinkaan saa Vanni enää mennä yksinään ulos, jossa pahat pojat semmoista tekevät.
— Mistä ne ovat ne pahat pojat tulleet?
— Ihmisten poikia ne ovat, vaan ne ovat pahoja,
— Miten ne ovat tulleet niin pahoiksi?
— Oppineet pahoista ihmisistä,
— Eipähän Niilo ja Tanelikaan olleet oppineet pahaksi.
— Sempä tähden Jumala on ottanutkin ne taivaaseen.
— Eipähän minua ole ottanut.
— Ottaa se vielä sinutkin kunhan pysyt hyvänä lapsena.
— Eikös se Jumala noita poikia ota taivaaseen.
— Ei milloinkaan, jos eivät tule vaan hyviksi lapsiksi.
Mutta nyt muisti Sanna, että Vannin hattu oli jäänyt sinne loukkauspaikalle, niin kiirehti sitä hakemaan ja tähän keskeytyi nyt Vannin kyselemiset.
Sannasta tuntui hieman hyvälle, kun Vanni oli pojilta saanut semmoisen muistipalan. Hän tiesi, että ei Vanni uskalla nyt yksin liikkua ulos ja siinä tapauksessa varjeltuu monesta pahasta. Tuntui se Sannan mielestä ihan Jumalan sallimiselta Vannin varjelemiseksi.
Mutta syvään tarttui Vanniin pelko poikain kivityksestä. Sannankin kanssa kun hän kävi puistossa tai missä tahaan ulkona ja kun näki katupoikia, niin hätäillen pakeni hän Sannan suojaan. Tätä Vannin pelkoa katupojat käyttivätkin hyväkseen. Missä ne vaan näkivät Vannin, nostivat kätensä ylös muka viskatakseen Vannia. Vanni silloin parkasi pelvosta, mutta pojat rähähtivät nauramaan ja huutamaan, miten hupsu raukka on tuo huutopiikki. Ei sydäntä enempi kuin jäniksellä ja kaupungin koirain keskeen on uskaltanut tulla. Mitähän jos meilläkin olisi noin mitätön sydän, ja muuta sen laista, huusivat aina pojat.
Vanni ei saanut tätä pelkoa pois itsestään, vaikka hän itsekin sitten isompana tiesi sen pahaksi. Vielä vuoden kahden perästä kun piti kulkea kouluun melkeen yli kaupungin, täytyi Sannan tai jonkun muun vanhan ihmisen viedä kouluun ja hakea sieltä. Tämä vaikka oli haitallista, oli kuitenkin Sannasta mieluista, sillä nyt ei Vanni ollut hetkeäkään tietämättömissä. Siten tuntui Sannasta siltä kun Vanni kasvaisi häneen kiinni, ei ainoastaan sydämmeen, mutta luihin ja lihaankin.
Koulussa olivat opettajat aina Vannille ystävälliset ja kaikki kohtelivat kuni lastaan, ja koulun käynti oli Vannista sangen mieluista. Mutta eräänä päivänä opettaja opetti ymmärtämään merkkien merkitystä ja niitten nimiä, mikä niistä on kysymysmerkki, mikä piste, mikä pilkku, mikä puolipiste, mikä huutomerkki j.n.e. Niin huutomerkkiä opettaessa eräs tyttö Vannin takana kuiskasi: Se on Rönnbergin Vanni.
Silloin Vannin koko ruumis nytkähti, kasvot lentivät tulipunaisiksi ja itku purskahti ulos.
Opettaja riensi käsiksi ja pyyteli: Mikä sinulle tuli, mikä sinulle, hyvä lapsi, tuli. Ja kauvan sai opettaja hyvitellä ennen kun itkunsa seasta voi sanoa: Sanovat minua huutopiikiksi.
— Kuka sen sanoi? kysyi opettaja.
— Tuo tyttö tuossa, virkkoi Vanni ja osotti tyttöä takanaan.
Mutta tytöt yhteen ääneen usahtivat: Valehtelee, kurja, pelkuri raukka, ei kukaan, ei kukaan meistä ole häntä sanonut, mutta katupojat häntä eivät kutsu koskaan muuksi kuin huutopiikiksi; opettaja kun nyt opetti huutomerkistä, niin raukka luuli, että häntä sillä herjataan.
— Niinkö se oli! huusi tiukasti opettaja, mutta Vanni osotti sormellaan takanaan olevaan tyttöön ja väitti: Sinä sanoit minua huutopiikiksi, sinä, juuri sinä.
— Sinä valehtelet! Hyi sinua, minkälainen valehtelija olet. Sinäpä vasta valehtelija olet, säksenti tyttö.
Mutta opettaja kuitenkin luotti niin paljon Vannin sanaan, että kaikki ne tytöt, mitkä kiistivät Vannia vastaan, määrättiin tunniksi arestiin.
Arestista päästyään tytöt uhkasivat Vannille sen kostaa, niin nyt syntyi Vanniin pelko, että tytötkin häntä kivittävät. Tämän saivat tytöt tietää, että Vanni pelkää kivittämistä, niin missä vaan näkivät, ojentivat kätensä, muka viskatakseen kivellä.
Tästä oli ensi aikana kauhea pelko Vannilla, vaan vähitellen se kuitenkin haihtui, sitä myöten kuin muutenkin kasvoi, mutta ainiaaksi jäi veriin luottamattomuus tuntemattomiin ihmisiin, että ainoastaan kotona tunsi hän olevan turvallisen olla ja parhaiten viihtyvänsä.
Tähän ei loppunut Vannin luokkatovereitten karsasmielisyys Vanniin.
Kaikki opettajattaret olivat vanhoja neitiä, Rönnbergin Sannan suuria ystäviä, jota tietä Vannin luokkatoverit luulivat opettajissa näkevänsä jotakin hienoa erilaisuutta Vannia kun heitä kohtaan. He luulivat näkevänsä, että Vannia ei muistutettukaan niin vähistä rikoksista kun heitä jo nuhdeltiin ankarasti, jopa kuritettiinkin. Ja jospa joskus muistutettiin tai nuhdeltiinkin Vannia, niin luulivat siinä huomaavansa jotakin senlaista läpikuultavaa lämpymyyttä, jota ei heidän osakseen tullut, ja jokapäiväisessä kohtelussa luulivat huomaavansa jotakin niin selittämättömän hienoa lämpymyyttä, jota opettajat eivät olisi tahtoneet näyttää, ei Vannille eikä toisille. Mutta heidän silmänsä oli näkevinään sen kuitenkin. Ja sitä enemmän kun näkivät, että opettajat tämän ystävyytensä tahtoivat salata heiltä ja kuitenkin pitivät käytännössä, suututti heitä ja koettivat sitä suuttumustaan purkaa Vannille. Mitään erinomaista eivät he kuitenkaan saaneet aikaan muuta kuin hokivat: "Nuori vanha piika, vanhasta pienennetty piika". Tämän nimityksen kuuli Vanni luokkatovereiltaan muunakin vuodenaikana eikä ainoastaan koulun aikana eikä ainoastaan yhdellä luokalla, vaan koko koulunkäynti-aikana. Tämä nimitys pysyi nyt merkkinä luokkatovereitten mielestä häntä kohtaan ja synnytti Vannissa halun pysyä heistä erillään niin paljon kuin mahdollista, mutta sitä enemmän tunsi juurtuvansa kiinni kotiin.