XIV.
Iloisena ja keveällä mielin nyt Vanni liikkui vaatteen silityspöytänsä vaiheella. Pellavan kellahtavat kumaltelevat tukat kahtena suurena palmikkona leiskuivat hartioilla, joitten latvat punasella silkkinauhalla oli sidottu yhteen ja muodostivat vyötäisiin asti yltävän moniväriselle hohtavan palmikkolenkin.
Koti tuntui nyt kodille enemmän kuin koskaan ennen ja ihmeellinen maku tuntui olevan sillä, ett'ei tullut päätöstä lähteä seminaariin taas outoon ja tuntemattomaan keskuuteen.
Milloin Sanna ja Vanni vaan liikkuivat ulommas kartanonsa portista, niin nähtiin he aina yhdessä ja oli Vannin rinnalla Sanna kuni vanha, rosoinen kanto, josta Vanni oli aikanaan puhkeutunut vihantana vesana ja kannon juurien kautta imemällä maasta kasvantavoimansa, kasvanut suureksi vihannaksi puuksi, suuremmaksi monta vertaistaan ja lehtevämmäksi ketään muita.
Ilmestyi paljon uusia tuttavia, jotka pyysivät käymään vieraisilla kotonaan. Mutta paljoa niitä kutsuja Sanna ja Vanni hylkäsivät. Puistossa, kadun pohjoisella puolen aivan kadun vierellä oli tuuhea metsä; se oli ainoa paikka, jossa he enimmin hupikävelyillä käydessään viihtyivät. Mutta siellä ei koskaan saaneet he olla kahden, vaan aina siellä oli yksi tai toinen, joka jonkin tekosyyn nojalla tukkeutui seuraan. Ja kaikilta puolilta näytti siltä, että he enemmän ja enemmän tulevat yhteiskunnassa huomatuiksi ja että se tuli itsestään, noin vaan ajan virran mukana, ilman heidän sitä vähintäkään takaa-ajamatta.
Oli joulukuu jo käsissä. Talvi oli luonnossa, kaikki kansa liikkui turkki päällä ja rahtimiehetkin huopasaappaissaan nähtiin kuuraisina kävellä kurkkasevan rekikuormainsa mukana kiriseväin jalasten jälkeä. Rannan puutkin ryhöttivät valkoisessa kuurassa ja järvissä jäät halkeilivat, että lakkaamaton mourina kuului kuni ukkosen jyrinä ja tuntui, kuni luonnon voimat olisivat kokonaan liikkeessä. Nyt olivat jäät järvissä tulleet ennen joulua kantaviksi, lujemmiksi kuin ennen kaukaan aikaan, eikä lunta ollut jäillä ensinkään, ainoastaan kuuraa, että siellä liikkuminen oli parempi kuin aivan kierällä jäällä. Kaupungin nuoriso puuhasi suurta rekiretkeä Tapaninpäiväksi, niin suurta, ettei koskaan ennen ollut sellaista ollut, ja siitä ei saanut jäädä ketään siihen ikäluokkaan kuuluvia pois. Matkan suunta oli jo päätetty kahden peninkulman päähän Kausalan hoviin, suuren Niepingin selän toisella rannalla. Useilla pojilla oli jo neitonen tiedossa rekitoveriksi, mutta kenellä ei vielä ollut, ne kävivät pyytämässä Vannia. Mutta kun ei kukaan tahtonut Sannaa, niin Vanniltakin saivat rukkaset. Mutta Sannan setän poika Ketolan Aaro oli ylpeä. Hän ei huolinut niistä, jotka mielellään olisivat lähteneet, ja niitä, joita hän tavotteli, ei hän saanut, ne oli jo vienyt toinen. Sentähden oli nyt Aaro jouluiltana vielä ilman ja tuli pyytämään Vannia, selittäen miten tällä rekiretkellä on lavea kansallinen tarkoitus, miten esimerkiksi kaikki kursailemiset, kaikki teidittelemiset kaikkien väliltä jäävät pois, että koko matkue on yksiä sisaria ja veljiä; ja miten suuri askel tämä on ruotsalaisuuden voittamiseksi, sillä siellä kaikki puheet ja laulut pitää käydä suomeksi, yksin vaan suomeksi, ei miksikään muuksi. Ja sanalla sanoen: ei mitään arvoastetta saa olla yhden eikä toisen välillä, vaan kaikki, juuri kaikki ihan kuni yhden emon kantamia.
Tämä tuntui sangen luonnolliselta Vannistakin, mutta kun kuuli, että Aaro ei tahtonut Sannaa, ja tiesi, että sopimatonta olisi heitä kahta sovittaa yhteen rekeenkään eikä suinkaan kyytimieskään heitä ottaisi, niin Vannin povessa jylähti oudosti, kasvot vaalenivat ja koko homma tuntui masentavalta. Katseli vaan pienessä joulukuusessa palavia kyntteliä, silmäili sen joulukuusen valaisemaa pientä kamaria, joka nyt enemmän kuin useinkaan muulloin näytti hymyilevän rauhasta ja tyytymyksestä. Tätä hän silmäili ja odotti, mitä Sanna virkkaisi vastaukseksi Aaron puheeseen. Sanna ei kuitenkaan puhunut mitään, niin Vannin ruumis hetkahti kieltävän näköisesti ja kuului ynseästi murahtava sana:
— En suinkaan minä yksin lähde.
— Ei, ei, eipä suinkaan yksin, kiirehti Aaro sanomaan. Tarkoitukseni on, että tulisit minulle rekitoveriksi.
— Niinapa niin, mutta minä tarkoitan Sannaa.
— Sannaa, huudahti Aaro, eikä ollut ymmärtävinään Vannin mieltä. Tämähän on nuorten, meidän ikäisten hupiretki; eikä oikeastaan sen ikäisten kuin Sanna on. Vai mitä Sanna?
— Niinipä niin. En suinkaan minä lähtisikään, kuului Sannan suusta tyyni vakuutus.
Tästä sai Aaro taas uutta lisäkettä esitysinnolleen, kääntyi Sannaan ja jatkoi:
— Mutta Vannia et suinkaan kieltäne. Olisihan ihan kuivaa järjettömyyttä, jos Vannia estäisit… Vanni, joka ei koskaan ole senlaisissa ollut, niin tämä jos mikään on hänelle erinomaista. Senlainen on joskus omiaan virkistämään sekä sielua että ruumista. Siellä jos missään haihtuu kodin ahdasmielisyys ja ikäänkuin puhdistuu ihminen kodin jokapäiväisyyden tomusta, näköpiiri laajenee ja avautuu ulommas kodin yksinkertaisuudesta.
— Kodin yksinkertaisuudesta, keskeytti Sanna. En ymmärrä, miten senlainen puhdistaminen olisi tarpeellista. En sano sillä, että tahtoisin kieltää Vannia menemästä, vaan kuitenkin tuntuu se oudolta, kun nuoret ihmiset, jotka eivät ole vielä elämän pitkästä läksystä yhtään värssyä oppineet, puhuvat jo kodin epäpuhtaudesta, sen tomuista, sen yksinkertaisuudesta ja sitä vastaavasta puhtaudesta, vapaudesta ja sen tuntemattoman avaruuden näkymättömästä voimasta, josta ei ole heillä itselläänkään muuta kuin paljaita haaveiluja.
— Sinä Sanna olet yhtä herkkä kuin kaikki muutkin ihmiset närkästymään jostakin sanasta, vaikka eivät tarkoin tiedä sen merkitystäkään, jatkoi Aaro totisesti… Kodin yksinkertaisuus sanaan sisältyy pahaa ja hyvää… Pahaa en kuitenkaan tarkoittanut. Koti olkoon vaikka loistavin, täydellisin ja monipuolisin koko maailmassa, mutta siltä on se verrattuna tuhansiin muihin koteihin ja kaikkiin niihin asukkaihin yksinkertainen. Mutta kodilla kuitenkin, olkoon se kuinka pieni tahansa, on ja pitääkin olla se viehätysvoima, että sitä ei vaihda mihinkään. Eikä rekiretkemmekään tarkoitus ole halventaa kodin arvoa, vaan päinvastoin puhdistaa sen kunniaa ja tulla tuntemaan muitakin ihmisiä eikä vaan itseään.
Sanna ymmärsi nyt erehtyneensä Aaron suhteen. Tunsi, että rekiretken tarkoitus on vaan paljasta hyvää, ja hyvää hän ei tahtonut Vannilta kieltää, niin tekeytyi ystävälliseksi ja virkkoi:
— Kuten jo äsken sanoin, en tahdo Vannia kieltää lähtemästä, mutta ainoastaan sinun kanssasi, kun sinä olet sukulaiseni.
Tuossa sanassa "ainoastaan sinun kanssasi", kuului suuren luottamuksen kaiku Aaroon, jonka kasvot leimahtivat virkeiksi ja iloisesti, hän huudahti:
— Silloimpa me lähdemme. Eikös niin, Vanni, ihan tuohon käteen.
— No, olkoon menneeksi, virkkoi Vanni kättään ojentaissa, mutta arka punastus näkyi Vannin kasvoissa ja kysyvän silmäyksen vilkasi Sannaan, että mitä Sanna tästä kumminkin näyttäisi pitävän.
Vanni tuli nyt aivan tyyneksi, ei edes kuullut Aaron ja Sannan keskusteluja illan kuluessa. Rekiretken suuremmoisuus tuntui aivan selittämättömältä ja tyrmistytti se aivan siihen paikkaan. Sellaiseen suureen joukkoon meneminen tuntui aivan tukehduttavalta, mutta toiselta puolen tuntui vahingolta jäädä pois nyt, kun Sannakin niin mielellään lupasi, ja turvallisuus Aaroon tuntui kasvavan yhä enemmin, koskapa Sannakin sanoi lupaavansa hänet ainoastaan Aaron matkaan… "Ainoastaan Aaron kanssa" johtui Vannin mieleen ja Aaron kuva iskettäytyi selvemmin hänen sieluunsa, kun hän ajatteli joukon suuruutta Kausalan hovissa, johon näki hukkuvansa kuni kärpänen mereen, ellei olisi Aaroa, josta pitäisi kiinni… Ainoastaan Aarosta pitäisi hän kiinni.
Puistojen ympäröimältä Ruhtinaantorilta oli kaikkien määrä lähteä yhdessä jonossa ensin kaupungin halki Niepingin selän rantaan ja sitten jäälle tultua rinnakkaisena matkalintujen tapaisena raitona halki selän Kausalaan.
Lähtötunti oli joutunut. Kahdessa pitkässä rivissä jonottivat lähtijät. Kaupungin pulskin ajuri istui nyt Vannin ja Aaron reen ketaroilla, ja joukon komein hevonen komeimmissa tamineissa seisoi edessä kuni tuomittu, odottaen lähtöä. Mutta kohta oikasi eellimäinen pari matkalle, niin silloin ikäänkuin säikähdyksestä remahtivat hevosten helyt ja jokahinen kaplas oli heti liikkeessä.
Ei yksikään silmä, ei vanha eikä nuori nyt tahtonut jäädä näkemättä tätä matkuetta, ja suuri oli katsojakansan paljous katuvierillä. Matkue antoi hevosten mennä hiljaista lönkkäjuoksua kahtena rinnakkaisena jonona alas rantaan, ettei ketään sortuisi matkueen jalkoihin. Mutta kellot ja kulkuset hevosten verkalleen juostessa remisivät sitä hurjemmin ja synnyttivät valtaisen räikinän, johon hukkui koko kaupunki.
Rantaan tultua levisi matkue siten, että jonojen eellimäiset jäivät raidon keskimäisiksi ja jälkimäiset tulivat raidon päihin. Siten ne valtaisena kaarena ojentavat matkansa halki Niepingin selkää Murjun saaren etelä- ja suuren Väinönsaaren pohjoispuolitse aina Kausalan hovin siintävää rantaa kohti. Ja tuokion perästä näkyi matkue hienona vyönä kuni syksyiltana lännen rantaa kohti vaipuva joutsenraito. Kaukaiset vuoret vaan himisivät vastaukseksi sille tuskin kuuluvalle kellojen pauhulle, mikä matkueesta levisi tyyneen pakkasen kirteään talvi-ilmaan. Rekiretken paluumatkalla kyytimiesten hevoset juosta helkuttelivat melkeen kuni tahdin jälkeen, joten taas matka vieri, tie lyheni. Mutta ei kukaan joutanut kajoamaan siihen yksitoikkoiseen kellojen hölkkinään eikä matkan tasaiseen lyhenemiseen. Mieli oli kaikilla täysi äsköisestä hurakasta Kausalassa ja kelkkein mielin puhelivat rekitoverukset keskenään.
Vanni oli kuitenkin tyyni ja itseensä uponneen näköinen. Mieli tuntui oudolta ja pahalta, ei hän itsekään tiennyt, minkätähden se niin oli. Tämän huomasi Aaro jo matkan alussa, niin kääntyi Vanniin ja ennenkun kerkesi ajatellakaan, viskasi vasemman kätensä Vannin hartiain taakse ja iloisesti huudahti:
— Sinä, Vanniseni… Mitäs nyt sanot? Eikös se ollut jotakin erinomaista, kuten jo edeltä sanoin, vai mitä?
— En sano mitään, kuului Vannin tyyni vastaus.
— Sinä voit sanoa, mutta et tahdo, jatkoi Aaro. Senlainen hetki ei mene nuoren sielusta niin läpi, ettei siitä voisi sanoa sitä tai tätä… Me olemme nuoria, me tarvitsemme elää, me tarvitsemme aina silloin tällöin raitista elonilmaa keuhkoihimme ja jos mikään, niin tämä se juuri on sitä.
Nuo viimeiset sanansa Aaro oikeen innoissaan huudahti, siten enemmän vaikuttaakseen Vanniin, mutta Vanni ei virkkanut mitään. Mieli tuntui vaan syventyvän syvempään alakuloisuuteen. Aaron käsikin hänen hartioittensa takana, vaikkapa se olikin hermotonna, tuntui kuin kahlehtivan, jonka tähden kyytimiehenkin silmä silloin tällöin pyrki turkin kauluksen raosta tirkistämään rekiperään, etenkin kun hänen korvaansa pisti somasti äskeinen Aaron sana "Vannini."
Aaro kun näki, ettei tätä tietä Vanni antautunut keskusteluihin, niin tekeytyi vakavaksi ja alotti toiseen tapaan.
— Ihmisluonteita on monenlaisia. Niitä on sangen monenlaisia. Joku niistä ei viihdy missään, niinkuin yksinäisyydessä ja nauttii ainoastaan työstään. Toinen nauttii työttömyydestä, ja vaihtelevasta ajanvietosta. Joku nauttii erittäin nähdessään iloisia seuroja. Toinen nauttii saadessaan itse iloita seurassa. Mutta minä nautin ainoastaan suuresta humusta, juuri senlaisesta kuin tänä iltana oli Kausalassa… Sanoppas, Vanni, mistä sinä oikeen nautit?
— En mistään, murahti Vanni lyhyesti. Hän arveli sanoa, että minä nautin ainoastaan työstäni ja tiedän silloin olevani hyödyllisin ihminen maailmassa, vaan kun tiesi, että tämä lisäisi vaan puheluintoa Aarolle, joka ei nyt tuntunut häntä huvittavan, niin ei sanonut sitäkään.
Aaro näki, että Vanni on nyt sillä tuulella, ettei tahdo antautua suurempaan ajatusten vaihtoon, mutta hänen sentähden mykäksi jäämisensä tuntui aivan sopimattomalta, niin vei taas puhetta toisaalle koetteeksi, löytäisikö sieltä sitä, mihin Vanni tarttuisi.
— Tuo tähti tuolla, alkoi Aaro, tuo suuri tähti juuri tuolla, näetkö, mihin sormeni osottaa, tuo juuri tuolla, joka niin puhtaan näköisesti rapistelee silmiään, on suurempi tätä meidän maapalloamme, ja samalla tavalla monet noista muistakin tähdistä ovat tätä maapalloa suurempia ja kaikki ovat tulleet tyhjästä, saaneet alkunsa avaruudessa lentävistä tomuhiukkasista. Sitä tomua on joutunut ensin kokoon tuommoinen, juuri tuommoinen kahden nyrkin kokoinen mukula. Se on ruvennut pyörimään avaruudessa ja kokoamaan lisää tomua, joten miljoonissa vuosissa ovat kasvaneet siksi mitä ne nyt ovat. Luonto on sitten synnyttänyt senlaisia asukkaita ja eläimiä, mitkä sopivat mihinkin ilmanalaan.
Siitä, minkälaisia asukkaita missäkin taivaankappaleessa luullaan olevan, kertoi Aaro ihan syventyneenä niihin, mutta Vanni kun ei näkynyt käsittävän sitä, niin palasi hän tähän maapalloon ja kertoili tämän kehittymisestä, sen maan-alaisen tulen syntymisestä, sen vaikutuksesta maanpinnan muodostumiseen, sen vaikutuksesta kasvikuntaan ja vieläpä ihmisiinkin.
Mutta matka loppui eikä Aaro saanut Vannia toivotulle puhetuulelle, niin tunsi jäävänsä ikään kuni vieraaksi rotutoveristaan. Ja tuntui Aaron mielestä koko rekiretki aivan arvottomalta ja makunsa menettäneeltä. Sitä hän ei kuitenkaan ilmoittanut, pysyi vaan nauttivan näköisenä loppuun asti.
Vanni oli kaikkeen tähän ikään kuni humaltunut. Ainoastaan kellojen yksitoikkoinen reminä virtasi läpi päästä; samaa tietä kulki Aaron puhekin eikä siitäkään jäänyt enempää kuin tiukujenkaan soitosta. Mutta kun päästiin kaupungin rantaan ja kaupungin rakennukset helisivät vastakaikua kellojen räikinään, niin Vanni heräsi kuni unestaan ja iloisesti huudahti:
— Ai, kuinka somalta kuuluu tuo vastakaiku. Ai, ai, kuinka somalta. Se on kuni kotoista puhetta, ihan kuni äiti kotona iloissaan huutaisi, nähdessään lastensa tulevan kotiin.
Aaro ajatteli sanoa, että senlaiseksi se juuri tulee ihminen, aina pysyessään kolona, ettei viihdytä mikään muu kuin koti, mutta näki matkan loppuvan kesken ettei kerkeäisi siitä tarpeeksi asti puhua, niin jätti toistaiseksi ja mukautteli vaan Vannin ihailemisiin.
Aaro tahtoi kyytimiehensä kyyditsemään heitä Vannin kotiin ja seisotettiin Vannin porrasten edessä. Mutta Sanna, kun ei tullut vastaan ottamaan, niin Vanni ei käskenyt Aaroa sisälle, tarjosi vaan kättä ja kiitteli lämpimästi hyvästä toveruudesta.
Aaro luuli Vannin hyvästijätössä kuulevansa jotakin syvempää ystävyyden ilmausta, niin puristi Vannin käden kauvaksi käteensä ikäänkuin pantiksi siitä, että saa Vannin tunnustamaan oliko rekiretki miellyttävä vai ei.
Vanni pysyi vaan herttaisena ja iloisena, kiitteli yhä Aaroa kaikesta hyvästä, pyysi anteeksi sen, ettei viitsi käskeä huoneeseen kun Sanna nukkuu. Melkein kuni riistämällä irrotti kätensä Aaron kädestä ja alkoi matkasaali vasemmalla käsivarrellansa kiivetä portaitaan ylös.
Aarokin, hyvää yötä sanottuaan, lähti astua vihmomaan kotiinsa, ja erottua niin muhkeasta olennosta kuin Vannista, tuntui mieli tyhjältä. Ei mitään muuta ollut jäljellä siitä äsköisestä rekiretkestä kuin se hämärä ystävyyden koitto, joka Vannin syvimmästä oli häämöttävinään hänen hyvästijätellessään.
Vannin mieli pysyi katkeamatta siinä rekiretkessä, mutta vaikka hän sitä myötäänsä ajatteli ja koki sulattaa elämään, niin sen sisällöstä, sen tuloksista ei tullut mitään selvää, Alituistaan näkyi silmissä ne tuttavain ihmisten innokkaat kuvat, mutta ne näyttivät vaan tuulta hapuilevan ja riippuvan kiinni vaan luonnottomissa tähtien tavottelemisissa, kuten Aaron matkatarinatkin. Vanni olisi tahtonut puhua Sannankin kanssa tästä, mutta ei osannut ja sitä pahemmalta se vaan tuntui. Vanni sai halun lukea raamattua ja tunsikin viihtyvänsä siitä enemmän kuin koskaan ennen.
Sannakin huomasi nyt Vannin käytöksestä, että rekiretkellä oli ollut jotakin, joka ei ole Vannia miellyttänyt, ja tuntui se hänestä hyvältä. Ajatteli kysellä rekiretken menoista, mutta varsin näyttääkseen, että hän ei perusta mitään senlaisista lystipaikoista, ei kysellyt mitään, mietti vaan että tuleepa se aikaa voittaen itsestäänkin tiedoksi.