XV.
Viikko oli nyt umpeen kulunut siitä rekiretkestä, kun tuiskuisena sunnuntai-iltana Sanna ja Vanni olivat pyöreän pöytänsä ääressä lukemassa raamattua, mutta Aaron tultua kilmasivat pystyyn kuni ihastuksesta Aaroon häntä tervehtimään. Sanna oikein iloissaan huudahti:
— No tuonlaisella ilmalla!…
— Eihän ilma miestä syö, kuului Aaron suusta tyytyväinen sana, etuhuoneeseen kopistellessa nutustaan enintä lunta.
— No, olithan velikulta soma kun tulit, lisäsi Sanna, käyhän peremmäksi, soma, soma kun tulit. Tuonlainen nurkissa jyrisevä pyry tekee mielenkin niin synkäksi, ettei tahdo viihtyä ei mihinkään.
— Ja juuri itätuulella, ilman tänlaista pyryäkin on mieliä synkentävä voima enemmän kuin muilla tuulilla, vakuutteli Aaro, astuessaan Vannin ja Sannan seuraamana kamariin.
— Muita eikös se ole todellakin totta, että itätuuli enemmän kuin muut tuulet synkentävät mieltä? lisäsi Sanna. Vaikka en ole osannut merkitä, vaan nyt muistan jo lapsena ollessani erään sanoneen, ja minä muistan että aina itätuulella olen levoton ja voin pahoin.
— Se on totta, toisti Aaro. Sen on ihan tutkijat käsittäneet, että sillä on senlainen mielen tympeyttä ja ärtyisyyttä vaikuttava voima.
— Nyt minä, itätuulella kun tulen levottomaksi, tiedän että syy on tuulessa. Tähän asti olen aina senlaiseksi tultuani murehtinut, että miksi minä nyt taas senlainen olen, mukautti Sanna mielissään.
— Etpähän nyt ole ärtyinen etkä paha kuni itätuulen lapsi, kuten aina sanotaan, muistutti Aaro naurahtaen.
— Niin, sen tähden kun sinä tulit, toisti Vanni.
— Todellakin sen tähden kun sinä tulit, lisäsi Sanna.
Vanni oli nyt laittanut pieneen hellaan tulen ja teeveden kiehumaan, niin kiirehti nyt pyöreän pöydän kolmannelle kulmalle istumaan, jossa jo Sanna ja Aaro istuivat kahdella kulmalla, ja somalle tuntui nyt olo, somemmalle kuin koko viikolla. Aarokin tunsi aivan näkymättömällä tavalla huokuvaa ystävyyttä siinä seurassa ja hänestäkin tavattoman somalle tuntui mielestä siinä oleminen. Mutta hänen tapansa ei ollut koskaan tyytyä paljaaseen olemiseen, niin nytkin piti saada puhe alkuun jostakin asiallisesta. Mutta nyt oli erinomainen halu hänellä valita puheluaine senlainen, joka ei kyllästyttäisi talon väkeä, jos vaan arvaisi valita. Sannan kuuloon hän ei tahtonut alottaa muistelua viime pyhäisestä rekiretkestä ja mitäpä siinä olikaan muistelemista, se itsestäänkin tuntui jo vanhalta. Raamattu oli ainoa kirja siinä pöydällä, niin hänen kätensä vaistomaisesti menivät siihen raamattuun ja hetkisen sitä katseltuaan virkkoi:
— Tiedättekö että minäkin olen ruvennut lukemaan raamattua? jonka sanottuaan viskasi kysyvän silmäyksen Sannaan ja Vanniin.
Vannin koko ruumis hytkähti. Kävi mieleen että saikohan Aarokin halua raamatun lukemiseen samasta syystä kuin hänkin. Entä se Kausalan lysti ei viihdyttänytkään niin suuresti kuin edeltä luultiin. Tämän huomasi Aarokin, että hänen sanansa vaikutti Vanniin miellyttävästi, niin sai halun enemmän siitä keskustella ja aikoi viime pyhäiltaisen tähtien tutkimisensa yhdistää raamatun kertomusten vastapainoksi ja ruveta niillä alusta lähtien jollakin hienolla tavalla kumoamaan muka raamatun totuuksia luomisen kertomuksesta. Mutta ennenkun kerkesi mitään sanoa, niin Sanna kysyi: "Mistä se tuli?" Ja Sannan kasvoissa näkyi kummastus, kuten ainakin odottamattomasta uutisesta.
— En tiedä itsekään, muistutti Aaro, mutta on muun lukemisen väliin tuntunut somalta lukea raamattuakin ja olen lukenut jo lopulleen koko ensimäisen Mooseksen kirjan.
— Mitä siitä olet löytänyt? hymähti Vanni ja suu vetäytyi naurun kihnaan.
— Yhtä ja toista… Mutta enimmän askaroitti minua se seikka, että mitä ajatteli Jumala silloin kun asetti ihmisen siihen paratiisiin. Ja sitten asetti sen kielletyn puun senlaiseksi viekotuskaluksi keskelle paratiisia.
— Mutta olihan ihminen luotu viisaammaksi kaikkia luotuja, muistutti Sanna, niin piti hänen tietää mikä on kiellettyä mikä luvallista, koskapa kuitenkin se puu oli kielletty.
— Mutta ajatteleppas, että ne olivat vasta luotuja, kehittymättömiä lapsia, tuskin kuukauden vanhoja!… Jos ne olisivat olleet senkään verran kehittyneitä kuin me tässä ja meidän laiset muutkin, niin sitten saisi syyttää meitä.
— Elä puhu mitään. Ihan varmaan, jos Tapanin iltanakin olisi se kielletty puu ollut Kausalan suuressa salissa, niin sen omenat olisi syöty ensiksi, muistutti Vanni puolileikillään.
— Eihän mitä!
— Usko pois, uudisti Vanni. Minä ja sinä olisimme käyneet ensiksi sen kimppuun ja kaikki muut perässä.
— Ei maar ole totta. Et saa minua siihen uskoon. En varmaan olisi Aatami kurjan tavalla syönyt niitä omenia, jos olisit niitä helmaasi karistellut.
— Ihan kilvassa, usko pois, väitti yhä Vanni.
— No emme huoli ruveta kiistämään… Mutta mitä Jumala loi sitä käärmettä, koska sanotaan, että käärme oli kavalin kaikkia eläimiä. Mitä varten Jumalan tarvitsi kavaluutta luoda maailmaan?
— Ei ole sanottu että Jumala oli luonut käärmeen, keskeytti Sanna. Saattoi olla niin, että se langennut enkeli rupesi matkimaan Jumalaa ja luomaan yhtä paljon pahoja eläimiä kuin Jumala loi hyviä, ja sitä tietä on tullut kaikki tuo sota ja murhan himo eläinkuntaan.
— Paljon mahdollista… Mutta sittekin minusta tuntuu, että on Jumalan syytä siihen että ihmiset ovat langenneet syntiin.
— Nyt et ole viisaampi Aatamia, keskeytti Sanna… Jumala kun tuli nuhtelemaan kielletyn puun syönnistä, niin Aatami syytti Eevaa ja Eeva syytti käärmettä.
— Nyt te olette minun kokonaan kiertäneet, virkkoi Aaro naurahtaen ja katseli Sannaa ja Vannia silmiin.
— Sen olemme tehneet, paras että tunnustat, muistutti Vanni. Ja nythän sinä jo uskot, että Kausalan salissa Tapanin iltana ei kielletty puu olisi kauvan säilynyt terveenä.
— Sitä en kuitenkaan usko.
— Mutta onhan siellä kai tehty jotain muuta semmoista, jonka Jumala on kieltänyt, virkkoi Sanna, kuten tanssia ja muuta senlaista.
— Ja sinä Aaro olit ensimäinen, muistutti Vanni ivaten. Söit kun söitkin kielletyn omenan.
— Minä vaikenen.
— Sehän on parasta sinulle, veli kulta, sillä työläs on potkia tutkainta vastaan, jatkoi Vanni ja kasvoissa näkyi lystikäs voiton ilo.
Aaro heittäytyi äänettömäksi, mutta tuokion perästä jatkoi:
— Olihan siellä Kausalassa kumminkin jotakin hyvää. Tässä matoisessa maailmassa kaikkihan on pahalla sekoitettua, mutta kaikkialla kuitenkin pahan seassa vilahtelee hyvääkin. Luulempa että myönnät Vanni kumminkin niin olleen Kausalassakin.
— En voi sanoa… Tyhjänä, kopisevan tyhjänä saavuin kotiin, vakuutti yhä Vanni.
Aaro ei jatkanut, hämmenteli vaan pienellä lusikalla teevesilasiaan, tunnusteli sitä joko on jäähtynyt juotavaksi, ja kun näki, että Vanni ja Sannakin ottivat lasinsa juodakseen, niin otti hänkin, tuntui ihan kuin sääntö pakottaisi juomaan yhtä aikaa. Mutta Sanna kuitenkin laski ensimmäiseksi tyhjän lasinsa pöydälle ja kun näki Aaron olevan niin miettimistuulella ja näki selvään, että hän hakee taas omituista ainettaan keskustelun perusteeksi, niin varsin haihduttaakseen häntä siitä aineestaan, lausui Sanna hyvin asiallisella painolla:
— En ole elämän kuva kenellekään, mutta kummallista on nähdä kun nykyinen nuoriso on joutunut tuon muotikilpailun orjaksi. Ne ovat, sanon minä, täydellisiä orjia… jos missään niin niissä huvipukineissa sen orjuuden selvimmin näkee.
— Sinä puhut nyt kuten ikivanhat ihmiset, tarttui Sannan sanaan Aaro. Tuntuu ihan siltä kuin sen koko lauseen olisit lainannut yhdeksänkymmenen vanhalta mummolta, mutta, minä vastaan siihen nuorten tavalla. Ei ole tästä muotihulluudesta syyttäminen nykyistä nuorisoa. Se on ajan virta, joka on hukuttanut koko maailman. Ja sen mukana täytyy mennä, ei auta tutkainta vastaan potkiminen, kuten äsken sanoit. Ja kun sinäkin laitat samalla tavalla kuin muutkin, niin ei näytä pahalta.
— Sanoit vanhoilta ihmisiltä lainanneeni äskeisen lauseen, mutta meitä käsketään kunnioittamaan isää ja äitiä.
— Se on totta. Mutta isät ja äitit ovat olleet kynsin hampain kiinni sen aikuisissa muodeissa, niin emme tässä suhteessa tarvitse totella heitä.
— Oli miten oli, niin liika on liikaa.
— Ei mikään maailmassa voi olla vaa'alla punnittua.
Sanna arveli vielä sanoa, että kaikki voi olla Jumalan sanan vaa'alla punnittua, mutta kun tiesi ettei itsekään ollut tarkoin sitä vaakaa käyttänyt, niin oli vaikea esittää toisellekin. Jättäytyi äänettömäksi, oli kumartuvinaan katselemaan raamatun lehtiä, mutta ei hän siitä mitään nähnyt, sillä mieli hapuili muualla.
Aaro näki Sannan syventyvän johonkin muuhun ja pelkäsi hieman loukanneensa Sannaa, niin tekeytyi herttaiseksi ja hyvittääkseen Sannaa lämpymällä tavalla, virkkoi:
— Eikös niin, Sanna, että minäkin olen oikeassa?
— Yksi luulee olevansa oikeassa siten, toinen täten, kuului Sannan suusta vastaus.
— Mutta omaa vakaumustaan ei voi kukaan myödä tai vaihtaa toisen vakaumukseen, jatkoi yhä Aaro. Semmoinen ihminenhän on aivan tuulen heiluteltava.
— Mutta mitä on silloin etua niistä yhteispyrinnöistä, niistä nuorison kokouksista, kun ne eivät vaikuta vakaumusten sulattamiseksi? Ilmanhan on mahdotonta päästä toisiaan lähestymään ja tulla ymmärtämään toisiaan, muistutti Sanna vakavasti.
— Sitä on sentään paljo, paljo, sangen paljo, jossa voi yhtyä silti, jos tuonlaisissa sivuseikoissa kuin esim. jumaluuskäsitteissä ei sopisikaan aivan yhteen. Sanalla sanoen: Jumalan kieltäjienkin kanssa voi olla äärettömän paljon yhteistä.
— Mitä esimerkiksi?
— Ne voivat iloita yhdessä, ne voivat surra yhdessä, ne voivat rakastaa toisiaan ja toisia kansanryhmiä yhdessä, ja kaikki mitä jokapäiväiseen leipään kuuluu voi olla yhteistä.
— Sinä puhut kuni keitetystä lampaan päästä, lisäsi Sanna. Miten esimerkiksi voivat rakastaa toisiaan ne, jotka eivät sinun käsityksesi mukaan ole saman Jumalan luomiakaan. Toisen heistä on luonut Jumala, mutta toinen on tullut itsestään, luonnon kehittäessä jostakin apinasta, niin miten heidän välillään rakkaudeksi sanottava yhteisyys voi olla mahdollista?
— Siten, että joka luulee olevansa Jumalan luoma voi olla luonnon luoma, apinasta kehittynyt; joka luulee olevansa luonnon luoma voi olla Jumalan luoma. Sitä väliä ei ole meille kukaan varmasti erottanut. Mutta sitä paitsi Jumala, jos hän olisi luonutkin, ei ole meitä luonut valmiiksi, vaan luonnon kehityksen alaisiksi ja sentähden me tarvitsemme kehittyä käsikädessä. Ainoastaan siten voimme kehittyä yhdeksi kansaksi, siitä emme pääse puuhun ei pitkään.
— Onko sinullekin saman tekevä josko olet Jumalan luoma tai luonnon voimain kehittämä, apinasta kehittynyt?
— Juuri saman tekevä se on minulle ja muille, olemmepa tulleet ihmiseksi mitä tietä tahaan, kunhan olemme hyviä ihmisiä, se on pääasia.
— Mutta ihmisen hyvyys jos ei ole Jumalasta kotoisin ja perustu Jumalaan, niin se on vaan hetken kukka, joka kiusauksen helteessä lakastuu ja kuoleentuu kokonaankin, sillä sen hyvyyden juuret perustuvat epävarmaan maahan, jonka pohjalla ei hyvyyden juuret voi mennä syvälle.
— Mutta ihmisellä on mahdollisuus kehittyä yhtä hyvin hyvässä kuin pahassakin.
— Mutta ainoastaan Jumalassa kiinni pysyen, virkkoi Sanna varmasti.
Aaro tunsi nyt tarinan menevän liian vakavalle tolalle ja pelkäsi jossain määrin Sannan näistä kiistelyistä loukkautuvan tai kyllästyvän, niin heittäytyi äänettömäksi ja päästäkseen toiselle tolalle kääntyi Vanniin ja hymyillen virkkoi:
— Sanoppa Vanni oikein todella mitä sinä pidit niistä Tapanin illan kekkereistä.
— En mitään, en sanalla sanoen mitään, virkkoi Vanni päätään punaltaen, olin vaan kuni peruna piimävellissä tai väärä raha oikeitten rahojen joukossa.
— Se nyt ei ole ensinkään totta. Sinähän sait niin paljon ystävyyttä osaksesi, ettei sinun vertaistasi ollut monta koko joukossa, senhän näin silmilläni.
— Ystävyyttä! Suurta teeskentelyä vaan.
Aaro punalteli päätään, oli olevinaan kummissaan Vannin sanasta. Sitten rykäsi, puistalti taas päätään, oli katselevinaan Vanniin oikein tutkivasti ja virkkoi:
— Täytyy sanoa että senlaiseksi sitä juuri kasvaa ihminen ollessaan erillään muista, että ei voi toisesta luulla mitään muuta kuin paljasta pahaa. Siellä ei ollut vähintäkään teeskentelyä, Ei mitään muuta kuin avonaista yhdenvertaisuutta ja lämmintä ystävyyttä toisilleen.
Vanni naurahti, mutta tekeytyi totiseksi taas ja lisäsi:
— No jo sinä olet ihan päihtynyt siitä rekiretken lystistä kun et muusta saata puhuakaan kuin siitä. Jos tietäisit minkälaista ivaa sait osaksesi kun tanssiessasi langetit ja lankesit itse mukana sen Pyyrysen Tiltan kanssa, niin et maar sanoisi puhtaaksi ystävyydeksi. Totinen ystävyys peittää toisen viat eikä asetu sepittämään minkäänmoisia irvikuvia.
— Mitä siitä sitten sepitettiin?
— En ole juoruämmä enkä paljon puutu.
Aaro tyrmistyi kun muisti, että juuri hänen syynsä oli sen tytön lankeamiseen. Hän hurjuudessaan vei sitä Tiltaa ihan lennossa, ja sitten ajattelemattomuudessa polki jalalle ja silloin silmänräpäyksessä meni tyttö kuni auskari ylen kuppuraisiaan. Tunsi sääliä tyttöä kohti; josko todellakin viitsivät virnistellä, niin on ihan anteeksiantamaton teko.
Aaro tätä ajatellessaan tuli ihan mykäksi, että Sannan tuli sääli Aaroa, niin alotti puheen siltä kannalta, joten tiesi haihtuvan sen nykyisen ajatuksen ja kysyi.
— Joko sinä nyt mihin asti olet kerinnyt sitä lakitiedettäsi lukea?
— Olenhan minä jo lukenut. Ensi kesänä toivon saavani suorittaa oikeustutkinnon.
— Oikeustutkinnon! Joko todellakin niin kaukana?
— Johan toki on aikakin. Neljäs vuosi on jo kulumassa, kun olen yhtämittaa lukea jyrännyt sitä samaa ja samaa lakitiedettä.
— Neljä vuottako todellakin siitä kuin tulit ylioppilaaksi?
— Keväällä toukokuun kahdeskymmenes päivä täyttyy neljä.
— Siinä se aika kuluu, on mennyt se aika kuin unissa, on kuni eilinen päivä… Mutta sinustahan kohta tulee tuomari.
— Niin tietopuolelta, mutta ei ansiolta. Sitä saa kymmeniä vuosia vielä ajelehtia kuin kalamiehen koira rannoilla ennenkuin sitä on minkäänlaisen tuomarin paikan saamisesta toivoa.
— Miten se niin on?
— Niitä on aina vanhempia oikeustutkinnon suorittaneita, niin ne pääsevät virkoihin, edelliset aina edellä kuni myllyssä.
— Mutta sitten ne ovat herroja.
— On ne sitten herroja, että pois tieltä vaan.
— Samanlainenko sinustakin tulee kun joudut tuomariksi?
— Samanlainen, juuri samanlainen, ei parempi eikä pahempi, mukautti
Aaro naurahtaen.
Aaro näki, että Sanna on nyt hyvällä tuulella, niin tunsi olevan parhaan ajan lopettaa keskustelut, ettei Sanna enää paheneisi. Hyppäsi etuhuoneen ikkunasta katsomaan vieläkö on tuisku, mutta samassa huudahti:
— Tuisku on laannut. Ilma tähessä kuin helmessä.
Sen sanottuaan alkoi hankkiutua pois, tarjosi kätensä hyvästiksi, pyysi sanakiistaansa anteeksi ja lähti ulos. Vanni kuitenkin otti käteensä suuren lampun ja saattoi rappusille, jonne Sannakin seurasi mukana. Aaro vielä kartanolla kumartaen pyysi kerran anteeksi sanakiistaansa ja hyvää yötä toivottaen pakeni portista ulos ja katosi pimeään talviyöhön. Ainoastaan raikkaat askeleet kuuluivat tuiskun huuhtomalta katukäytävältä, kunnes ne kokonaan kauteni kuulumattomiin. Silloin Vanni ja Sanna palasivat lamppuineen kamariinsa ja istuivat pöytänsä luokse lamppunsa vaiheelle. Sanna varasi päänsä käsiinsä ja mieli tuntui pahalta. Hän tunsi syvää kaihoa siitä kuin kuuli, että Aaro oli taipuvainen Jumalan kieltämiseen, josta hän aina oli toivonut Jumalaa pelkäävää tuomaria, hartaan uskovaisen äitin kelpo pojasta. Tätä ikävyyttään hän ei kuitenkaan ilmaissut Vannille. Tuntui vaan hyvälle kun Vanni ei ollut ihastunut siihen rekiretkeen, jonka hän nyt kuuli aivan tarkkaan Vannin ja Aaron keskinäisistä puheista. Ja oli jo nähnyt Vannin luonnostakin.