XVIII.
Aaro oli jo saapunut Helsinkimatkaltaan kotiin ja saanut kuulla, että Sanna on jo poissa linikasta, kävelee omilla jaloillaan. Niin heti kun Sanna ja Vanni tulivat tältä kävelyretkeltään kotiin, nähtiin Aaro uuteen vaaleaan kesäpukuun puettuna iloisin ja viattoman näköisin kasvoin halki torin tulla viuhtovan Sannan ja Vannin kotiin päin. Mutta Vannin kasvot kuohahtivat tulisiksi, löi käsiään yhteen ja vihasta sähisten huudahti:
— Ja eikös tuo vihollisen kekäle ole tuossa! On ihan kuin palkattu.
Eikö tätä hetkeäkään saanut viettää rauhassa.
— Ja mikä? kysyi Sanna säpsähtäen.
— Tuopahan Aaro, sen riettaan orja. Mutta nyt kuitenkin eroat. Nyt eroaa voi piimästä.
Enempää ei Vanni puhunut, vaan kiirehti etuhuoneeseen siksi kunnes Aaro aukasee oven.
Aaro tavallista muitterammasti pistäysi etuhuoneeseen, mutta samassa sälähti kasvot kummallisiksi kun näki edessään Vannin vihasta kuohuvan olennon; koetti tekeytyä sulavaksi ja rupesi kertomaan terveisiä Helsingistä, mutta kesken katkesi sana kun Vanni jyräytti kantapäätä lattiaan ja ärjäsi:
— Elä vedä luitasi tänne nyt, lurjus. Tiedä ja tiedäkin paikalla mistä olet tullut ja mistä on viisi hirttä poikki.
— No, mitä tämä nyt on, vai onko rietas päässyt irti? virkkoi Aaro hölmistyen ja perettyi askeleen takasin.
— Elä kysele kyytiä. Vai tulitko taas mieron kelloon kieltä korjaamaan!… Sinä kurja.
— No, no, Vanni, Vanni. Eihän tyttöihmiset viitsi katumuijain tavalla, reuhata, huomautti Aaro naurusuin.
— En kuule laverruksiasi, kävele jalkoihisi ja heti! tiuskasi Vanni tulta säihkyvin silmin. Mutta näki Aaron vehkeen, että se leikin varjossa rupeaa väsyttämään ja voittamaan, niin Vanni ihan tulen liekin tavalla pyörähti kamariin, räpsäytti oven peräänsä kiinni, että koko rakennus helähti vastaan ja pyöräytti salpaan.
Aaro koetti hypätä Vannin jälessä, joutuakseen oven rakoon, ennenkun ovi kerkiää kiinni, mutta joutui silmänräpäystä liian myöhään ja jäi oven taakse. Aaro ei kuitenkaan ollut hätäpoika, koputti oveen ja kysyi tyynesti kuin ei mitään olisi tapahtunut:
— Onko siellä Sanna? Minä olen Aaro, setäsi poika.
— Ole vaikka seitenpäisen poika, mutta nyt et tule, tiuskasi yhä
Vanni.
— "Olenhan minä tuttu mies kuin kontio, vanha tuttu", sanoi mustalainen.
— On nähty ennenkin niin valkeita suoloja, vaan ei ole raettakaan maistettu.
— Kuuleeko Sanna? Minä olen Aaro, setäsi poika, kuului taas vähäsen
loma-ajan kuluttua oven takaa hienon koputuksen seasta pyytävä ääni…
Ei tarvitse muuta kuin avata ovi, minä tulen omine jalkoineni sisään…
Olen vielä nuori, se entinen Aaro, setäsi poika.
Tuon viimeisen sanansa sanoi Aaro niin surkealla ja valittavalla painolla kuin vaan taisi ja painoi korvansa oven rakoon kuullakseen eikö se synnyttäisi naurua, luuli että Sanna ja Vanni puristavat nauruaan ja toivoi sen muutaman minuutin kuluttua puhkeavan ulos, mutta ei sitä viimeinkään tullut.
Sanna ei virkkanut tähän mitään. Vannin käytöksestä enemmän kuin sanoista kävi nyt selville Vannin viattomuus niitten juorujen suhteen. Ja Aaron leikilliseksi heittäytyminen tänä hetkenä suututti Sannaa, että hän oli yhtä vihanen kuin Vannikin, mutta kätki sen poveensa ja viittasi Vanniakin pysymään ääneti, vaikkapa Aaro koputti ovea yhäkin.
Aaro kuitenkin kun tunsi, että ei saanut asukkaita iloisiksi eikä leikillään voitetuksi, pakeni hiipien ulos ja katosi omille teilleen.
Sanna tuli enemmin ja enemmin vakautumaan siitä että liian paljon oli suosittu Aaroa hänen kotonaan, joka oli aluksi hänen syynsä, ja sen tähden ovat syntyneet Vannin niskoille nämä ilkeät juorut, ja hän kärsi nyt siitä yhdessä Vannin kanssa, vaan luuli kuitenkin Aaroa vihaamalla ja näyttämällä sen vihansa julki voittavansa kaiken takaisin. Mutta niin ei käynyt. Maailman suuta oli vaikea tukkia. Jokahinen uskoi Aaron ja Vannin suhteen kaikki kertomukset tosiksi, sitä paremmin kun näkivät Sannan vihaavan Aaroa. Juorumuijatkin ottivat tästä uutta vettä myllyynsä ja nyt missä vaan nähtiin Vannin liikkuvan, niin tiedettiin sen liikkuneen Aaron mailla.
Vanni ei nyt viitsinyt liikkua ilman Sannaa mihinkään. Mutta ei sekään auttanut. Eräänä sunnuntaiaamuna ei ollut Sanna terve ja Vanni sai mennä yksinään ranta-torille ostamaan päivän tarpeita.
Vanni kotiin tultuaan paiskautui suulleen sohvalle, itki sydämensä pohjasta ja itkunsa seasta saneli:
— Ei uskoisi ihmisiä tuonlaisiksi. Luulisi heitä järkensä menettäneiksi. Häpeävät olla tuonlaisia. Olisinko mitään heille tehnyt ja kuitenkin häväistään.
— Aivan hattupäisiä rouvia olivat, jotka niin kavalasti vieressäni kuiskivat: Susiapa täällä on, leipäsusia kauniita ja suuria, vaan ei ne syö lapsia. Sitten nauraa ketkautettiin yhteen suuhun… Hyi kataloita!
— Vähän kai hattu estää ihmistä pahuudesta… Kyllä tiedän ja tunnen monta hattupäätä, muistutti Silverseenin rouva, joka oli tullut Sannaa katsomaan kun tiesi sen sairastavan, ja hymähti salamyhkäistä naurua. Sitten pitkän tuokion perästä jatkoi:
— Olin aikanani köyhän perheen kaunis tyttö minäkin, kuten sinä Vanni nyt; kaikki olen kokenut mikä sinulla on vasta alussa… Jos kenelle, niin juuri senlaisille ei ole anteeksi antaminen helppo, mutta kun muistaa että tämä ei ole yhden ihmisen vika, vaan on koko maailman tapa, niin saattaa sen helposti viskata maailmalle itselleen. Muistutan sinua kun olet vielä nuori, että elä itke pois ihania silmiäsi… Jos menet aina itkeneillä silmilläsi ihmisten näköön, niin ei ainoastaan parjaajahaluiset, vaan paremmatkin ihmiset ottavat siitä pahaa merkkiä. Vaan jos annat kaikille anteeksi, pysyt iloisena, näytät ystävälliset kasvot kaikille, niin parjaajatkin tähän kyllästyvät. Sanalla sanoen, ainoastaan anteeksi antamalla voittaa maailman… Mutta voi, voi tätä maailmaa! Arveli sanoa, että köyhän tytön kauneus on kallis pantti; sielun vihollinen iskee orjainsa kynnet siihen, ja kuinka monta nuorta tyttöä onkaan viety turmion teille sitä tietä, mutta keskeytti sanansa pelätessään että se Vannin mieleen vaikuttaisi hämmentävästi, ehkä pahastikin.
Vannista soi rouva Silverseenin ystävällinen puhe oikealta ja mielensä tunsi tyyntyvän, niin pesi kasvonsa ja otti iloisen muodon, mutta kaapin päällä seisovan kuvastimen edessä otsatukkaansa kammatessaan näki silmänsä olevan itkeneen näköiset taas, kuten ennenkin senlaisena hetkenä, niin painui mieleen yhä syvempään rouva Silverseenin sanat: "elä itke pois ihania silmiäsi", ja päätti ottaa rouvan neuvokin varteen.
Pitkän harjotuksen perästä tuli Vanni senlaiseksi, ettei kenenkään paha sana häneen vaikuttanut mitään. Nyt tiesi hän kumminkin rajan minkälaiseen joukkoon hän kuului. Hän kaikkia halventajoitaan voi katsella alhaisemmiksi itseään eikä tuntenut heidän kanssaan olevan ensinkään sopivata tehdä vähintäkään seuraa, koskapa niitten seurassa ei saanut kuulla mitään muuta kuin vaan toisesta ihmisestä pahaa. Mutta verrattoman hyvälle näytti toiselta puolen, että muijat noilla heltymättömillä juoruillaan saivat aikaan sen, että Aaro tuli vierotetuksi pois hänen ystävyydestään, että Sannakin joutui sitä vihaamaan, jota paitsi Aaron kavaluus olisi voinut mennä hyvinkin pitkälle. Näytti nyt siltä kuin Jumala olisi määrännyt nuo katumuijat varjelemaan häntä turmiosta. Sempätähden Vanni, missä hän vaan liikkui, voi näyttää iloisia kasvoja, ja elämä tuntui nyt todelliselta elämältä, kun maailmakin oli näyttänyt mitä hänellä oli.