XIX.
Sannan rintatauti kiintisi päivä päivältä ja ennen tulevata kesää vei hänet hautaan.
Puistoisen hautausmaan päivän kaltevalla vietteellä suurien aarniomäntyjen vaiheella seisoi Sannan rautainen hautaristi, jonka toukokuun kauniina päivänä Sannan sukulaiset pystyttivät siihen. Mutta sen juurella oleva pehmyt hiekkamullos kesän lämmitessä päivä päivältä painui alemmas ja alemmas, sitä myöten kuin haudassa suli se lumi, joka talven tuiskuisena myrskypäivänä Sannan arkkua sinne peittäessä oli multaan sekaantunut.
Vannin välityönä oli nyt joka päivä käydä eräästä toisesta paikasta sangolla kantamassa multaa haudan päälle, että se pysyi kukkurina, ja työn tehtyä tuntui sydän ikäänkuin vaativan, että piti itkeä polvillaan pieni hetki siinä ristin juuressa ennenkun voi palata kotiin…
Kesän kuluessa vakautui hautakumpu, ettei enää painunut ja Vannin liika-aika, mikä vaatteen silityksestä jouti, meni pensaitten ja kukkien istuttamiseen haudalle. Ja elokuussa oli jo ympäriinsä kiertävä pensasaita hautakummun ympärillä ja hautakumpua peitti kukkien kirjavuus. Ainoastaan pensas-aidan ja kukkatarhan välillä kierti vaan pyöreäpohjaiselle kourulle silitetty santainen käytävä. Tämän kastelemisessa oli nyt Vannilla jokapäiväinen työ. Mutta, myöhänä, iltana viimeinen kasteleminen täytyi tehdä kyynelillä, eikä viipyminen missään muussa paikassa tuntunut olevan niin mieluinen, kuin siellä petäjäin röyheitten oksain kattaman hautaristin juuressa kyyneltensä palkkioksi hengittää kasvien tuoksua.
Usein kävi niin, että lämpymänä elokuun yönä Vanni viipyi siellä melkein koko yönkin, että päivän valjetessa vasta ja yöilman kolkostuessa palasi kotiin nukahtamaan jonkun hetken.
Aaro oli tänä kesänä Kurjalan hovioikeudessa palveluksessa, päästäkseen tuomariksi, eikä ollut nyt Aarosta Vannille kiusaa. Mutta Kokkolan Santeri maisteri suuntasi kävelyretkensä aina iltasin sinne äitinsä vuotta aikaisemman hautakummun tienohille, minkä merkkinä seisoi pensaitten kiertämä marmorikivi ainoastaan kymmenen askelta etempänä Sannan hautakummusta. Santeri ei tuntenut kenenkään kanssa olevan hauskemman viivähtää hetkeksi puhelemaan kuin sen kyynelsilmäisen Vannin kanssa. Sattuipa tämän yhden tai toisenkin kerran näkemään kolmannet silmät, niin tästä taas oli uudestaan katumuijain suu kahallaan. Nyt kuitenkaan ei Vanni antanut itsessään sille huhulle tilaa, vaan painostavalta kuitenkin tuntui pysyä aina ja aina vaan ihmisten sormellaan osotettavana. Siitä huolimatta kuitenkin Vanni ja Santeri, sattuessaan yhtä aikaa sinne hautakumpujen tienohille, istahtivat milloin toisen, milloin toisen hautakummun pensaitten vaiheelle puhelemaan elämäinsä kokemuksista, ja tavattoman hauskaa oli tämä kumpasestakin kun kumpasenkin ainoat rakastetut makasivat maan alla. Santeri oli äitinsä Katri Kokkosen isätön poika ja sentähden muistaessaan omaa halveksittua sukujuurtaan tiesi, minkälaisen kaateen alaisena saa moni viaton ihminen olla, ja hän nyt sääli Vannin kohtaloa, kun kuuli että hänen tähtensä puhutaan Vannista pahaa.
Santeri ei käynyt enää äitinsä haudalla koskaan sillä aikaa päivästä kuin tiesi siellä Vannin olevan, mutta sitä enemmän hänen kaipionsa kasvoi Vanniin…
Eräänä päivänä postinkantaja toi Vannin työhuoneeseen kirjeen, joka näkyi passitetun kymmenen pennin postimerkillä ja leimatun oman kaupungin postitoimistossa tänä päivänä. Kirjeen kuoressa näkyi tuntematon miehen käsiala, niin Vannin kasvot punastuivat ja kauhistuen huudahti.:
Mistä tämän saitte?
— Konttoristapa tietenkin, näettehän leimastakin, muistutti postinkantaja tyynesti ja alkoi kirjelaukkuineen vetäytyä ulos.
Vanni ei siinä kiireessä tiennyt mitä sanoa. Hän pelkäsi, että kirjeessä voi olla sisältönä hyvinkin hävytöntä, ja mietti sen ihan aukasematta antaa postinkantajalle viedä takaisin, mutta huomasi, että eihän postinkantajakaan tiedä kuka on sen postilaatikkoon pannut. Toisekseen arveli pistää sen juuri parastaikaa sytyteltävään silitysrautain lämmitysuuniin. Repäsi hän kuitenkin auki nähdäkseen kirjoittajan nimen, mutta samassa huudahti; "Vilpitön ystäväsi Santeri Kokkonen". Tämän sanottua Vannin kasvot vaalenivat, mutta punastuivat heti ja arasti hapuilevin silmin siirtyi kamariinsa, istui sohvalleen ja alkoi lukea ja ääni hieman värisi:
'Rakas Vanni!!!
Otan vapauden sanoa näin. Ei mikään koske kipeämmin kuin kuuleminen puhtaimmasta viattomuudestamme pahoja juttuja… Onko rakkaus haudassa lepäävään rakastettuun, yhdistettynä orpouden tunteeseen, saastaista? Ei, Jumalan tähden ei… Onko niitten tunteiden viaton vaihto saastaista? Ei. Tuhat kertaa ei… Kaikessa pahassa on kuitenkin hyvääkin. Ei mikään todista viattomuuttasi Aaron suhteen puhtaammin kuin nykyinen puhe minun suhteeni… Aaro ei siitä kuitenkaan kärsi, vaan minä kärsin yhtä paljon kuin sinäkin… Jo vuosia neljä taaksepäin eräänä kesäkuun kauniina iltana Nettalan kisakentällä numeroisilla leikkiessämme, jolloin kolme eri kertaa valitsit minut pariksesi, sykähti rintani sinua kohtaan. Mutta olen luullut näkeväni Aaron olevan monin verroin likempänä sinua, ja silloin aina olen muistanut olevani entinen isätön poika, jonka tähden on täytynyt tähän asti salata kaikki mitä povessani on kytenyt. Nyt kuitenkin tuon salaamisen tunnen käyvän mahdottomaksi… Juuri eilen sain opettajan paikan tämän kaupungin suomalaisessa lyseossa, joten taloudellinen tilani on vakautumassa, niin… Sanonko vai en?… Nykyään liikkuvien inhoittavien puheitten takia olen arka tulemaan luoksesi kylään, niin sanon tämän kautta, nämä ensimäiset sanani, jonka antanet toki anteeksi. Tämä puhelutapa on kuitenkin liian niukka välittämään kaikkea sitä, mitä meillä toivoakseni tästä lähtien tulee olemaan, jonka tähden pyydän sinua ilmoittamaan kirjeessä saanko ja milloin saan käydä luonasi puhelemassa useamman sanan.
Jään odottamaan vakavaa vastaustasi, jota et suinkaan kieltäne.
Vilpitön ystäväsi
Santeri Kokkonen.'
Vanni lukiessaan tätä kirjettä meni aivan sekasin. Hän luki ja luki, mutta mieleen ei jäänyt mitään kokonaista. Nimensä perässä näki hän kolme huutomerkkiä ja monessa kohti näki hän kirjeessä pitkät rivit paljaita pisteitä ja tiesi niittenkin merkitsevän jotakin, mutta mitä?
Silitysraudat kuumenivat ja täytyi ruveta työhön, mutta työnsä välissäkin hän sitä aina luki ja somalle se tuntui.
Tänä päivänä ei kuitenkaan tullut sen selvempää. Vannin mielessä tuntui, että kirjeeseen kumminkin on vastattava ja otti aina kirjoituskoneensa ja paperinsa esille, mutta ei sujunut paperille mitään. Luki hän taas uudestaan Santerin kirjettä, ja koetti asettua kirjoittamaan, mutta paperille ei vaan jäänyt mitään semmoista, jota olisi viitsinyt muille ihmisille viitata. Niin repäsi hän sen palasiksi, viskasi uuniin ja koetti kirjoittaa uudestaan, mutta sen kävi samoin.
Univuoteellakin iltasella Vannin ajatukset hapuilivat kauvan sitä ja tätä. Paino tuntui mielessä, että hänen piti vastata Santerin kirjeeseen, mutta väliin jylähti aina, että josko on seurauksena samanlaiset seikkailut kuin Aaronkin kanssa. Olihan kumminkin Santerin kirjeen lopussa takaamassa sanat "Vilpitön ystäväsi". Sitä paitsi Vanni muisti Santerilta jo aikoja ennen saaneensa monta puhtaasti loistavaa silmäystä, jotka nyt yhdessä tuon kirjeen kanssa puhuivat enemmän kuin mikään muu.
Vannin mieli kuitenkin nukkuessa oli selvinnyt siksi että turha oli hänen kirjoittamalla ruveta pitkiä kertomaan. Otti hän iloisena paperinsa ja kirjoitti siihen:
'Hyvä, Santeri!
Tule tänään kuuden aikaan.
Vanni.'
Tämän pisti hän nyt kirjekuoreen, kirjoitti osotteen, varusti sen kymmenen pennin postimerkillä ja juoksutti sen torin toisessa laidassa postitoimiston seinässä riippuvaan kirjelaatikkoon. Ja samassa kun kirje pudota kopsahti tyhjästi kumahtavaan keltaiseksi maalattuun rautaiseen kirjelaatikkoon, pyörähti Vanni pois ja lähti juoksujalassa huristamaan takaisin eikä huomannut, että postitoimiston akkunasta katsoi mies, joka heti Vannin mentyä tuli tyhjentämään laatikkoa… Eikä vähintäkään voinut aavistaa, että tämä postilaatikon tyhjentäjämies läpikuultavasta kirjeestä luki sanat ja pistettyään kirjeen toistaiseksi syrjään, ettei se tänä päivänä saapuisi perille, nauraen ja ivaten kertoi sen sisältöä toisille jo silloin kun Vanni torin toisessa laidassa kiirehti kotiinsa…
Tämän päivän oli Vanni aivan kotona. Mieli oli vaan siinä eilen tulleessa Santerin kirjeessä ja vieraakseen odotettavassa Santerissa, ja pienimmänkin risauksen kun kuuli oven takaa, niin luuli hän aukenevan oven ja ovelle ilmestyvän Santerin iloiset viiksihuuliset kasvot. Santeri ei kuitenkaan tullut, vaikka Vanni, lukien Santerin kirjettä ja väliin aina miettien sitä ja tätä, odotteli myöhään. Ja onteloksi painui mieli…
Huomenaamuna meni Vanni kauppatorille ostamaan päivänsä tarpeita. Mutta jääkylmäksi karahti Vannin koko ruumis, kun katupoikain suusta kuuli ivallista hokemista: Hyvä Santeri, tule tänään kuuden aikana, tule tänään! Hyvä Santeri, tule tänään.
Vanni kuuli tämän, että hänen eilisen kirjeensä sisältö on jo poikain suussa, ja tiesi nyt sen joutuneen poikain tiedoksi ainoastaan Santerin kautta. Santerin, jonka sydämmellinen kirje on häneltä panttina kaiken tuon.
— Suuri Jumala. Mitä ovat ihmiset! huokasi hän kiirehtiessään kotiinsa. Ennen aina halusi Vanni mennä itkemään Sannan haudalle, jos mistä seikasta murtui mieli, vaan nyt, päästyään kotiin ja lukittuaan ovensa, paiskautui hän lattiaan, siinä itki ja pyöri lattiassa makkarana kuni suonenvetotaudissa. Pyöri pitkän hetken ennen kun tointui.
Huomenna oli pyhä ja oli kaunis päivä, niin kaunis kuin Syyskuun puolivälissä voi olla, mutta kukkain ja lehtien surkastuminen Sannan hautapensastossa muistutti jo syksyn tuloa. Siellä pensasten kiertämän hautaristin juuressa istui Vanni koko päivän ja luki kirjojaan aina siksi kunnes kyyneleet hämärtivät silmiä. Silloin hän aina keskeytyi lukemasta, antoi kyynelten juosta haudan hiekalle, niin kauvan kunnes itsestään heitti. Tänlaisena hetkenä tuli Santeri hiljaa hiipien Vannin luo, seisoi siinä kauvan, ja Vannin huokausten seasta kuuli sanat:
— Hyvä Jumala miksi en saa kuolla, kun elämäni ei kuitenkaan ole elämää… Miksi?
— Mitä on tapahtunut? virkkoi ystävällisesti Santeri, seisoessaan
Vannin rinnalla, ja tarjosi kättään, tervehtääkseen Vannia.
Vanni säpsähti ja ennenkun ajattelikaan pisti kätensä Santerin käteen.
— No, mikä todellakin on tapahtunut? Olethan ihan muuttunut, uudisti Santeri, Vannin kädestä pitäen. Tiedäthän sen, ettei Sanna tule takaisin vaikka kuinka itkisit.
— En tahtoisikaan takasin, kun pääsisin itse sinne, kuiskasi Vanni, pyyhkien silmiään.
— Ei surma ota ojettua, ei tapa tauti tarjottua, on vanha sananlasku, muistutti Santeri ja istahti Vannin lähelle ruohoiselle pensaspenkin laidalle.
Vannin mielessä paloi, että pitäisi antaa Santerille paha sana, että hän ymmärtäisi jättää hänet rauhaan, kuten Aarokin, mutta Santerissa kumminkin näkyi niin vilpittömälle kajastava ystävällisyys, että ei voinut. Kun yritti jotakin sanomaan, joka olisi hiemankaan ollut loukkaavaa, niin oli kuin joku salainen voima olisi pitänyt leukoja kiinni.
Santeri näki, että Vannilla olisi halu sanoa jotakin asiallisempaa, niin naurahtaen muistutti:
— No sano nyt jo, kun sana näkyy olevan jo kielesi päällä.
Vanni kun ei muutakaan osannut, niin kysyi suoraan:
— Oletko saanut kirjettäni?
— En. En ikänä.
— Etkö todellakaan? uudisti Vanni ja tuijotti Santerin rävähtämättömiin silmiin, joista selvään näkyi Santerin viattomuus.
— En, en. Olenhan odottanut vastausta kirjeelleni, mutta turhaan. Ja sitä juuri ihmettelen.
— Sen saatuani kirjoitin neljä sanaa, jätin ne toissa iltana kirjeenä postilaatikkoon. Mutta eilen rantatorilla katupojat tiesivät jo sen sisällön.
— Jätit postiin… Mutta muistatko, että panit kirjeen kiinni?
— Kyllä. Ja varustin postimerkillä ja vein laatikkoon.
— Mutta missä kuitenkin on vika? — Vanni oli aivan töhmerönä siitä eikä kyennyt sanomaan mitään, kasvot vaan rupesivat tulistumaan. Tämän näki Santeri, niin koetti hän hyvitellä: No elä ole milläsikään, oli se missä oli, anna sen olla siellä. Mutta Vanni ei näkynyt sitä kuulevan, ravisteli päätään ja hieroi käsiään hiljakseen.
Santeri näki, että Vanni yhä syventyy niihin menneisiin, niin saadakseen Vannin mieltä hajaantumaan, otti taskukirjastaan paperipalan ja lyijykynän. Tarjosi ne Vannille ja hiljaa visahti:
— Muistatko mitä kirjoitit siinä kirjeessä minulle, kirjoitappas nyt tähän ne sanat… No kirjoitahan nyt.
Vanni pyihkäsi kasvojaan, otti paperipalan, kynän, ja kirjankannen päällä kirjoitti ne sanat mitä siinä hukkaan joutuneessa kirjeessä oli ja näytti Santerille.
— Vai niin, virkkoi Santeri ja silmät remahtivat loistaviksi. Otti sitten sen kynän Vannilta, kirjoitti paperipalaseen: "Se päivä on mennyt, onko tänään se päivä, jolloin saan tulla?" ja näytti Vannille.
Vanni otti taas kynän, kirjoitti siihen: "Milloin tahdot?" ja näytti
Santerille. Santeri kirjotti: "Huomenna".
Vanni kirjotti nyt hyvin selvästi sanat: Silloin odotan.
Santeri sen nähtyään nyökäytti päätään, naurahti ja virkkoi:
— Nytpäs eivät kirjeet joutuneet hukkaan. Ei maar joutuneetkaan.
— Eikä matkallakaan viipyneet.
— Ei viipyneet… Mutta ethän sure nyt enää niin kovin kuin äsken, muistutti Santeri ja puristi Vannia kädestä.
— En voikkaan, kuiskasi Vanni ja nousi kävelemään.
Kävelemään nousi Santerikin, mutta kumpaistakin halutti kuin salainen vetäjä vetäisi Santerin äitin haudalle, jonne he ilman ajattelemattaan hiljaa käyskellen siirtyivät ja seisattuivat sen harmaan hautakiven vaiheelle, jota ruskealehtinen orjantappurapensas kuurtosi.
Santeri seisoi äänetönnä, punoi ylähuulissaan viuhottavia tummia viiksen haimenia ja alakuloisena katseli pitkin ruohottunutta hautakumpua.
— Näyttää kuin olisit unohtanut äitisi, kun et ole tänä kesänä tehnyt mitään tällä haudalla. Et noita rikkaruohoja ole puhdistanut pois.
— Ei. Ei… Pois se… Unohtaisinko hänet… Kenellä olisi enempi syytä muistamaan äitiä! Sinä, äitini rakas… Petettynä hylkiönä kasvatti pojan, työllä ja vaivalla ijartaen kitketti kokoon varoja, joilla suurimmaksi osaksi kustansi kouluni ja… Jospa olisi hän tässä, niin hän jos kukaan tietäisi kertoa murheista, joitten synty on ollut samaa mallia kuin sinulla nykyjään… Maailma ei raiskattavaansa sääli. Ja sorrettua ei auta kukaan. Ei yksikään.
Tämän sanottuaan jäi Santeri äänettömäksi ja kirkkaat kyyneleet näkyivät vierivän punakoita kasvopäitä alas.
Vannikin tämän nähtyään olisi mielellään antanut herahtaa jonkun kyyneleen. Mutta Sannan haudalle olivat ne juosseet niin kuiviksi, että nyt ei enää lähtenyt kyyneltä, vaikkapa sydämellä olikin kylliksi painoa.
Santeri ei tänä hetkenä kumminkaan viitsinyt kauvan vesitellä. Oikaisi itsensä, puistatti päätään ja kuiskasi:
— Hän lepää töistään. Hän on ainoastaan minun äitini, unhottunut kaikilta muilta.
Otti sitten taskustaan kellahtavanvaalean, silkkisen nenäliinansa, pyyhki sillä kasvojaan ja ajatteli jättää Vannin hyvästi, ettei kerkiäisi taas joku heitä näkemään. Mutta sopimattomalta näytti kuitenkin surumielisenä eroaminen etenkin tänä hetkenä. Ei kuitenkaan haluttanut kajota mihinkään turhaperäiseen leikkitarinaan, niin virkistääkseen sekä itseään että Vannia, otti kertoakseen kappaleen lapsuutensa elämän tarinasta, joka samalla koski äitiäkin, josta aina oli mieluisinta kertoa. Viittasi hän Vannia istumaan hautakiven juureen, jossa hän itse aina ennen oli istunut, ja itse istui hautakummun sivulle, nojasi hartionsa tuuheaan myrttipensaaseen, punoi vielä hetken notkeilla sormillaan harvoja viiksiään ja katseli poutaiseen korkeuteen kohoavia tuuhealatvaisia mäntyjä ja ryöheäoksaisia kellastuvia koivuja.
— Kuulin erään kokeneen miehen sanovan, että toinen ihminen saa tämän elämänsä virran yli kulkea kuin laivalla, mutta toinen saa saman matkan kulkea kuin uimalla, vieläpä aikanen kiviriippa kaulassa.
— Se on totta se.
— Minä olen yksi niitä kiviriipan kanssa kulkijoita… En kuitenkaan kadehti laivassa kulkijata. Hän ei tiedä, mitään. Ei juuri mitään. Menee vaan minne toinen vie, puhuu mitä toiselta kuulee ja jos hän kirjoittaa, ei nekään ole mitään. Vaan se, joka elämän virrassa kiviriipan kanssa lyö painia, se oppii tietämään mihin hän kykenee ja kuka hän on.
— Jos mikään, niin se on totta.
— Olin kolmentoista vuotias pienikasvuinen poikanaskali, kun meillä äitin kanssa oli yhteistä omaisuutta yksi vanha kakaraansa kaatuva hevonen, jolla ei jalka jalasta tahtonut erota. Sillä minä vedätin rahtia Ahkiolahden kaupungista tuolle kauppias Leckberg'ille. Ja mies tiedettiin olevan silloin tienestissä kun minä olin rahtikuormaa noutamassa Ahkiolahdelta noin kuudentoista peninkulman matkan päästä semmoisella hevosella… Eräänä helmikuun tuiskun kirtupäivänä rupesi hevonen sikseen uupumaan. Syötin hänelle kaikki viimeiset eväät. Syötin viimeisen leipäpalanikin ja jäin itse aivan suulle suuruksettomalle siksi päiväksi, sillä rahaa ei ollut millä saada lisää. Mutta sittenkin tuli hänen aikansa kuolla ja jätti minut orvoksi pakkastuisku-vinkkaan keskelle tuota Niepingin selkää… Ukko Huttunen asui silloin vielä Kekkolan niemessä, niin mitäs muuta kuin kyynelsilmissä lähteä juosta kimittämään ukko Huttusen kimppuun. Ukko ei kuunnellut viittä sanaa, kun valjasti suuren liinakkoruunansa reen eteen, ja silloin sitä lähdettiin, että savu pölisi reen perästä. Ja niin ukko Huttunen tuoda tomahutti minun rahtikuormani perille eikä sanonut velkovansa mitään palkkaa… Sitten saimme äitin kanssa kolmekymmentä markkaa kokoon, joilla ostettiin toinen hevonen… Hyvä hyvällä saadaan, silmäpuolella sokea, on vanha sananlasku, ja niin kävikin. Lähdin sillä taas Ahkiolahdelta hakemaan rahtikuormaa, mutta se hevonen oli syömäri, ettei se täyttynyt mistään, Menomatkalla söi jo kaikki eväät ja paluumatkalla en kerjäämällä enkä ostamalla voinut hankkia tarpeellista ravintoa. Se uupui ja uupui. Ja viimein tuohon samalle selälle kuoli, mutta likemnäksi Kokkolannientä kuin ensimäinen.
— Herran ihme. Ja kuoli sekin?
— Ukko Huttunen oli verkkoa kutomassa pöytänsä takana kun minä astua kaaritin pirttiin ja istahdin sivupenkille. Ukko näki jo luonnon valosta kun kyyneleet vierivät kasvoilleni, että ei ole hyvin asiat. Kysyi hän kuitenkin, että mitäs Santerille nyt kuuluu. Jäi kuormani taipaleelle, sanoin. Sen kuultuaan nousi ukko, katsoi akkunasta selälle nähdäkseen miten kaukana se on, ja ukon suusta kuului sanat: Se kai on uupunut. Sille on vietävä ruokaa, että pääsee edes taloon. Päässeekö tuo mihinkään, murahin suruissani, ja itku valtasi, etten saattanut sen enempi sanoa… Ukko nakkasi päällyksettömän turkkikasukkansa päälleen, otti tangosta parin leipää ja vihkon heiniä rekeen, valjasti hiironsa ja silloin sitä taas lähdettiin. Ukko arveli lähtiessään, että hän tuopi kuorman kotiinsa ja haalaa sen hevosenkin virkistelemään taloon. Mutta paikalle tultuaan huomasikin, että se oli jo muuttanut pois tästä matoisesta maailmasta, niin hetken katseltuaan punalti päätään ja virkkoi: Piessa, kun satuinkin ottamaan tämän vanhan turkki rajani. Mikäpä tällä viitsii tuonne maalikylään mennä… No katsokoot miestä eikä turkkia! Sen sanottuaan valjasti hiironsa sen minun kuormani eteen, käski minunkin hypätä kuorman päälle ja silloin sitä taas lähdettiin… Silloin sairasti äitini eikä kyennyt ansaitsemaan mitään; niin kauppias Leckberg'iltä pyysin yhtä säkkiä jauhoja, tai jotakin apua, että päästäisiin elämän alkuun. Mutta kun siihen hevosen hintaan oli jo otettu tämän kuorman rahtipalkka, niin ei antanut mitään, pakeni ylpeänä puheiltanikin… Silloin olin muut elämän toimeni suorittanut siihen määrään, että jouduin kouluun. Ja uskoinpa varmaan, että sen huonon hevoslykkyni tähden olen mikä olen… Äitini kun sairasti, niin armeliaat ihmiset lupasivat antaa ruuan päivä ja talo, mutta sen ruuan palkkioksi piti lähteä kouluun. Kansakoulun kun olin jo käynyt, niin ensi aluksi oli mentävä neiti Lipposen perustamaan alkeiskouluun näkeiksi mikä mies pojasta tulee… Kaiken tämän läpi on kestänyt katkeamatta kylmä säije kauppias Leckberg'in kovuudesta minua ja äitiäni kohtaan, ettei auttanut silloin… Mielelläni soisin, että ukko Huttunen, jolta hän kavaluudella anasti talon, asuisi vielä kerran tuossa kauppias Leckberg'in kartanossa ja Leckberg ukko Huttusen sijalla samoissa tamineissa ja samassa virassa kulkisi talosta taloon kolme erikokoista verkkokäpyä rintataskussa.
— Se kuitenkaan ei ole mahdollista.
— Kaikin puolin muuten on mahdollista, mutta kykeneekö kauppias Leckberg ukko Huttusen tavalla parantamaan verkkoja… Tiedä, että minä kauppias Leckberg'in konkurssipesältä ostan tuon kartanon omakseni, niin siitä päivästä lähtien on ukko Huttuselle ruokaa ja asuntoa siinä.
Vannin sydän nytkähti, kasvot kävivät loistamaan, tahtoi sanoa jotakin vastapainoksi, ja kun ei muutakaan osannut, niin sanoi hän kuitenkin:
— No johan sinä nyt ajattelet liian korkealle ajatellaksesi omistaa tuon Leckberg'in kartanon.
— Senlainen on ajatukseni. Ja kuka voi estää ajatuksia joskus kiipeilemästä korkeuden vuorillekin etenkin näin nuoruuden toivorikkaimpina päivinä, koska ne siellä vaeltelivat jo tuon korkuisena poika palkerona, uupumusta lykkäävän hevosen vetämän rahtikuormankin jälessä paljaan tähtitaivaan alla talvisina öinä kitkastessa… Ja itseensä luottamus on sitä tavaraa, joka antaa voimaa ja rikastuttaa toivon.
Santeri näki Vannin ajatusten parhailtaan hulmuavan Leckberg'in kartanon omistamis-unelmassa, niin lisäsi yhä:
— Minulla on tiedossa kylliksi tehoovia nimiä, kun vaan joutuu se päivä, jolloin vasaran alle joutuu tuo Leckberg'in kartano, niin silloin se on minun, huutakoot miten korkealle tahaan. Ja suunnitelma sen asumisesta on valmis. Ylikertaan otan vuokralle tuon valtion alkeiskoulun, joka sopii sille juuri kuin laitettu. Ja alakertaan otan sitten vuokramiehiä, vaikkapa sen koulun opettajia tai muita senlaisia, silloin se alkaa maksamaan itse hintansa. Ja ukko Huttunen ei paina sen hartioilla mitään.
— Ihminen aikoo hänen tiensä, mutta Jumala johdattaa hänen polkunsa, virkkoi Vanni, kun ei muutakaan osannut sanoa.
Santeri näki Vannin silmistä, että Vanni on kylliksi hyvällä tuulella, juuri senlaisella kuin hän oli tänä hetkenä ajatellutkin, niin ei tahtonut Vannin mieltä hajottaa pitemmällä puheellaan, vaan jätti siihen tilaan missä se nyt oli, vilkasi ympärilleen ja näki, ettei ketään vieläkään ollut heitä näkemässä, niin nousi, tarjosi Vannille kättä, puristi sitä, terotti silmänsä Vannin silmiin, nähdäkseen näkyykö mitään vilppiä ja kuiskasi:
— No, huomenna sitten.
— Niinkuin sanottu, virkkoi Vanni ja kätensä puristamisella ilmoitti sanainsa vakuuden.
Santeri pyörähti kävelemään kotiinsa päin, mutta Vanni, ennenkun huomasikaan kilmasi Santerin rinnalle kävelemään, jossa Santeri hänet heti vaihtoi oikealle puolelleen. Nyt ei puhuttu enää mitään asiallista kuin ainoastaan ajan kuluksi sen päivän herttaisuudesta verraten vuoden aikaan ja miten luonto osaa ennustaa talven tuloa kasvien kuihtumisella näinkin kauniina päivinä. Ja miten talven kovuus kumminkin täytyy rajoittaa ainoastaan ruohojen turmelemiseen ja lehtien riisumiseen. Puhtaana, uudistettuna, karaistuna täytyy jättää muu kasvikunta uuden kesän synnytettäväksi eloon. Näitä puhellen he hiljalleen halki puistoisen hautuumaan siirtyivät kotiinsa päin aina hautuumaan veräjälle asti, jossa kääntyivät raitiokatua alas. Nyt ikäänkuin itsestään loppui heillä puhe, kun näkivät siellä täällä liikkuvia ihmisiä. Olivat kuni lumotut, ei muuta ääntä kuin Santerin ja Vannin kengät harvasteeseen narahtelivat toisiinsa sovitettujen askelten vaihtuessa. Santerin harmaa silkkipontainen hattu verkalleen heilui noin kämmenen verran ylempänä Vannin keltasen vaalealla silkkirantuisella huivilla katettua suurinyttyräistä päätä. Jos joku heitä nyt katsoikin kierolla silmällä, niin ei se vaikuttanut Vanniinkaan mitään. Santerin hämmästyttävän voimakkaat vastakatseet tekivät ne kaikki tyhjäksi. Ei kumminkaan Santeri tahtonut Vannia saattaa kotiinsa asti, vaan tultua Uudenkadun kulmaan tarjosi kätensä Vannille uudestaan ja iloisesti virkkoi:
— Tästä on minulla suora kotiin. No huomenna sitten.
— Jään odottamaan, kuiskasi Vanni Santerin kättä puristaessaan ja kääntyi Torikadulle, pisti kätensä ristiin rinnalleen ja lähti astua heilottamaan kotiinsa. Suurikirjaisen, vaaleanharmaapohjaisen leninkihameen helmat hulmusivat puoleen ja toiseen ja kiiltävät kengät vilkkasivat iltapäivän auringon laimeassa paisteessa.