XX.
Neljä viikkoa tästä oli lokakuun läntisen auringon valaisemassa Vannin kamarissa pieni, mutta vertainen hääjoukko koolla, Vanni ja Santeri vasta vihittynä parina heidän keskellään. Vannin kasvoista näkyi, että hänen elämänsä laiva palattuaan myrskyiseltä matkaltaan makaa nyt ankkuroituna tyyneen lahdelmaan, jossa laivan miehet iloisina kertoilevat voitostaan taisteluissa luonnon voimia vastaan. Niistä taisteluista ei nyt hääjoukko tahtonut antautua puhelemaan, kun tiesivät Vannin elämässä olevan surullisiakin puolia, mutta pitivät kertomuksiaan lapsuutensa ihanissa päivissä, jolloin heidän maailmansa oli vaan äiti, äiti, eikä mikään muu kuin äiti. Mutta jokahisen kertomuksessa kuului niin kummallisen erilaisia käsitteitä siitä maailmastaan, että oikein mehukkaalta kuului niitten käsitteiden yhteensovitus, joka sulikin siinä yhteen kun kaikilla ilmestyi samanlainen rakkaus äitiin.
Joukossa oli kuitenkin joku, joka oli kaksivuotiaana kadottanut äitinsä ja saanut turvautua vieraaseen, mutta rakkaus oli siihen vieraaseen yhtä suuri kuin äitiinsäkin. Nyt joutui väkistenkin tarina surulliselle tolalle, vertaillessa miten senlaisessa tapauksessa voi joutua turvautumaan pahaankin ihmiseen, johon rakastuu täydellisellä lapsen rakkaudella, joten se elämällään vie lapsen mukanaan, ja miten suuri joukko ihmisiä on sillä tiellä, ei ainoastaan itse, vaan polvesta polveen.
Vanni muisti nyt Ullaa, josta tiedettiin kertoa, että hän kuljeskeli langenneena naisena paikasta paikkaan, vaan kuitenkin usein aina palaa takasin tänne Koivulahden kaupunkiin. Ja vertaili itseään miten onnellisista onnellisin on hän, joka löysi Sannan sentähden, että Ulla oli hänet tänne tuonut hänelle onneksi ja itselleen turmioksi. Vanni ei kuitenkaan tästä alkanut puhetta, pyyhkäsi vaan silkkisellä nenäliinallaan kyyneleet silmänsä nurkista ja alotti hänkin puheen ihanalle muistuvista lapsuutensa päivistä Metsävainion turvekattoisessa kodissa, jossa leipänä oli usein paljas silkko ja vaatteina vaan siekaleita. Vaan kun ne olivat äitin laittamat, olivat hyvät. Ja koti oli koti, vaikkapa turvekattoinenkin.
Mutta vieraat nousivat jättämään hyvästi ja toivottamaan onnea nuorelle parille, jonka tehtyään joukossaan lähtivät kiirehtimään kotiinsa. Vanni ja Santeri saattoivat vieraansa ulos ja seisattuivat rinnatusten korkeille portailleen ottamaan vastaan viimeisetkin hyvän yön toivotukset ja katsomaan juhlapukuisina kuhisevain vierastensa menemistä portista ulos.
Vaan kun vieraitten askelten kahina hiekkaisilta käytäviltä kauteni kuulumattomaksi ja heidän hauskamieliset kanssapuheensa häipyivät tyhjyyteen, palasivat Vanni ja Santeri kamariinsa, jossa vihkimätuoli vielä paikoillaan muistutti Vannin ja Santerin siinä pyhitettyä ikuista liittoa… Mutta aurinko oli nyt jo paennut kauvas poutaisen taivaan rannan vuorien suojaan. Ainoastaan illan rusko ruusuvalollaan valaisi luontoa ja lehdettömän puiston läpi hohtava kultainen hämärä täytti koko lähisen tienoon, täytti Vannin ja Santerin kamarinkin.