OMAN ONNENSA SEPPÄ
Meillä lauletaan ylistystä neroille ja tietoviisaille, jotka tämän maailman kehityksen vauhtipyörää muka liikkeessä pitävät ja joita ilman me ei oltaisi niitä kuin nyt ollaan, vaan kuljettaisiin melkein yhtä mölöinä kuin karhut metsässä. Ja tämä maailma olisi muka tuntuvasti tökerömpää tekoa ilman näitä oppineita ja neroja, joitten älynystyröistä herahtelee viisautta meidänkin puolestamme ja joitten kallosta on kotoisin kulttuuri, sivistys ja valistus, niin että meidän ei muuta kuin piehtaroida niissä.
Hyvä on: ei olla kitsaita, annetaan tunnustus opille ja nerolle, semminkin jos se itsenäisenä ilmaiseikse; eihän tässä olla sivistysvihollisia, ei toki. Mutta mikä on tulla älyniekaksi, kun suuria kouluja käydään ja paljon kirjoja luetaan. Toista se on, kun pitää ottaa oppi omista hyppysistään ja kokemuksen mutkaiselta tieltä tietonsa kerätä.
Ne ovat neroja sellaisetkin, kansanmiehet, jotka eivät päivääkään ole koulun penkkiä painaneet, eivätkä mestarien työpajoissa hihnaa maistaneet opin alkajaisiksi, vaan on heistä sittenkin kehittynyt taito- ja tietoniekkojakin, jotka voivat kerskata, jotta istukoon tuohon opinkäynyt rinnalle, niin katsotaan, onko konstinsa ovelampi.
Voi, kuinka niitä on Suomen pitäjissä paljon sellaisia; kuka niitten luvun tietääkään!
Otetaanpa yksi esille.
* * * * *
Taavetti oli tämän pojan nimi, ja Taavetti taisi olla isäkin. Siinä oli monta kakaraa pienessä mökissä, jota Särkäksi kutsuttiin, ja Särkkiä se oli sitten koko sukukin. Tuskin tämä Taavetti oli vanhinkaan. Lienee paremminkin ollut siinä keskivälillä, vaikka tästä vasta oli muistettu tehdä isän kaima, jollainen ehdottomasti perillisten joukossa oli oleva. Toisille oli sattunut allakasta löytymään muita mukavia nimiä.
Taavetin elämän juoksu alkoi kuten muittenkin samanlaisten töllien perillisten. Äiti oli jonain iltana lehmän lypsyltä paiskautunut pitkälleen ja käskenyt hakea naapurin muijan saunaa lämmittämään ja avittelemaan siinä puuhassa, jonka oli tuotava uusi suu perheen vähitellen täyttyvään pöytään. Niin tuli sitten Taavetti tähän maailmaan ilman lääkäreitä, kätilöitä ja pihtisynnytyksiä, joista viimemainituista ei varsinainen kansa Suomen saloilla vielä tänäkään päivänä tiedä mitään. Milloin pääsee vähemmällä, milloin ottaa kovemmalle, ja jos on kuollakseen, niin kuolee. Muutaman päivän perästä oli äiti taas lehmää lypsämässä, ja pieni tulokas pilkisteli kapalostaan orteen kytketyssä kakskorvavakassa, joka jo oli ehtinyt erinäisiä muitakin Särkkiä soudatella. Äiti imetti minkä hänen kuivista rinnoistaan herui, ja loppua korvattiin lehmän utarien antimilla. Särkän töllissä ei tunnettu Maitopisaroita ja Lastenseimiä koelaseineen ja komppeineen. Siellä oli vain yksi lehmä, Punikki, ja se oli sekä Maitopisarana että Lastenseimenä.
Särkän mökissä ei myöskään valitettavasti oltu tutustuttu pienten lasten hoitoa käsittelevään kirjallisuuteen eikä luettu uusimpia kasvatusteorioja, vaan meneteltiin näitten asioitten suhteen sillä yleisellä tavalla kuin Suomen silloisen suuriruhtinaskunnan maaseudulla oli totuttu menettelemään: annettiin lapsen kasvaa, jos on kerran kasvaakseen. Särkän muorin kasvatusteoria ei ollut kovin monimutkainen. Se kun ei yksi akkanen ihminen, jolla on puolitusinaa penskoja ympärillään ja mökin työt hoidettavinaan, kerkeä paljon kasvatusasioilla päätänsä vaivaamaan. Niin pian kuin Taavetin koivet vähänkin rupesivat kannattamaan, pistettiin hänet, kuten kaikki edeltäjänsä iässä, reikätuoliin, jonka Suomen kansan keski-ikään ehtinyt enemmistö lapsuusajoiltaan vielä hyvin muistaa. Tämä reikätuoli on kuulunut Suomen salojen pienten lasten hoitoon välttämättömänä välineenä, vaikka lastenhoidon erikoislääkärit sitä pitänevät vähemmän suositeltavana. Mutta Suomen kansan suurimmalla osalla on kiire, ja se on osannut turvata vekaransa parhaiten pistämällä hänet reikään seisomaan.
Kun Taavetti pääsi reikätuolista ja alkoi pysyä pöydän ääressä, lopetettiin Punikin maitopisara kuin naulankantaan ja hänet siirrettiin yhteisille aterioille. Mökkiläisen ruokalista ei silloin ollut kovin vaatelias, eikä se Savon sydämessä ole vielä nytkään. Siihen kuului leipää, suolakalaa — parhaimmassa tapauksessa muikkua — potattihauvikkaita ja piimää silloin, kun viimemainittua sattui olemaan. Muuten oli ryypättävänä vesi eli, kuten leikkisästi sanottiin, Mustikin maito. Tarpeellinen vaihtelu saatiin sen kautta, että suolakalan puutteessa kannettiin pöytään kalansuolavettä, joka, luojankiitos, oli melkein puuttumaton. Niillä ruoilla sitä elettiin, kasvettiin miehiksi ja naisiksi, naitiin ja kuoltiin, ja kasvatettiin taas uutta polvea samanlaisilla sapuskoilla.
Ja mieheksipä tuo varttui Särkän Taavettikin. Varttui ja oli akoittunutkin, vaikkei Luoja ollut siunannut hänen avioliittoaan pienillä taaveteilla.
Hintelänpuoleinen oli sentään Taavetti tekojaan. Liekö johtunut siitä, että liian nuorena sai tarttua aatran kurkeen ja viikatteen varteen, vai liekö muuten ollut sellainen jo luonnostaan. Kasvoihan noista muista saman mökin muoskista yhtäläisillä eväillä rotevia miehiä. Ne olivat kuitenkin hajonneet kaikkeen maailmaan, ja tytöt oli naitu pois, niin jotta Taavetille oli jäänyt tölli käsiin ihan väkisten.
Isä ja äitikin olivat silloin jo siirtyneet turpeen alle, ja oli isä vielä viime vuosinaan uudistanut torpan kontrahdin ylen raskailla ehdoilla. Ei ollut Taavetille mikään makupala tämä kontu, ja monesti ajatteli hän katkerana, että senkö täytistä hänen piti jäädä tähän kitumaan, kun toiset lensivät tiehensä ikään kuin aavistaen, että sillä paikalla mies pian menehtyy.
Mutta kohtalonsahan se on kullakin, ja Taavetin kohtalona oli asua tätä lapsuudenkotiaan niin kauan, että se yhtenä kauniina päivänä mennä paukahti maksamattomista veroista.
Lähtiessään kotikonnultaan oli Taavetilla muutamia säkkejä perunoita, pienoinen pönttö suolamuikkuja ynnä jokunen leivänkyrsä. Niine eväineen painui hän vieraan tuvan karsinaan loisiksi. Ei sovi sanoa, ettei hän olisi parastaan koettanut pysyäkseen kiinni maan kamarassa. Ei hän ollut laiska eikä saamaton, vaikkakaan vartensa ei ollut parhaan työjuhdan ruho, mutta kun kerran kohtalo laittaa tokeensa tielle, niin siihen yritteliäinkin mies kompastuu. Ja kun kerran kompastuu, niin tapahtuu se tavallisesti siksi perusteellisesti, ettei jää miehelle muuta kuin kaksi kättä tyhjää täyteen.
Mutta hyvä, että ovat edes kourat tallella, niillä kelpaa yrittää eteenpäin. Ja Taavetti yritti.
Oli tullut mökiltä lähtö juuri talven selkään, parhaana tukkipuun kaatoaikana, ja läheiseltä tukkityömaalta meni Taavettikin leipäänsä hakemaan. Mikäpähän siinä, kyllähän mies kelpasi.
Mutta joka paikassa saa aloittelija maksaa oppirahat. Jo ensimmäisenä päivänä huomasi Taavetti että hänet oli osoitettu juuri pahimpaan paikkaan, jossa puut olivat suuria, oksaisia könttyröitä, kun taas toiset, vanhemmat puulaakin miehet, kaatelivat muutamien satojen metrien päässä solakoita honkia siihen nähden kuin leikillä.
Läpiväsyneenä kuin uuvuksiin ajettu koni palasi Taavetti illalla suolavesikupilleen, josta oli muodostunut hänen eroamaton elämäntoverinsa. Mutta hän oli vakaasti päättänyt hankkiutua seuraavana päivänä toisten luokse helpompaan souviin.
Taavetti oli jo seuraavana päivänä metsässä jättiläistensä juurella, kun tukkipomo saapui uutta miestä katsomaan.
— No, mitenkä käy kaato? — kysyi pomo;
— Käyhän se miten käy, mutta ei tässä leiville pääse, — vastasi tukin kaataja, — kovin tiukan urakan annoitte, pitäisi päästä tuonne toisten miesten sakiin.
— Jaa, se on meillä sellainen tapa, että uusi mies saapi aina vähän lujemman eteyksen selvitettäväkseen, — myhähti pomo partaansa. — Kun tässä kuntoasi näytät ja viikon veistelet, niin sittenpähän katsotaan.
Mutta sellaiset kokeilut Taavettia harmittivat. Hän oli saanut jo tarpeensa näistä jättiläishongista. Mikä hän oli, että hänellä kokeeksi kaadatetaan. Pidettäköön mies miehen väärtinä.
— Se on nyt katsottava, — sanoi hän päättävästi, — tämä loppuu heti hakkuu tältä paikalta.
— So so, kuka täällä määrää? — muljautti pomo vihaisesti Taavettiin päin.
— Minä määrään oman työni kohdalta. Lasketaanko toiseen paikkaan vai ei?
— Ei lasketa.
— Sitten lyön kirveen tuohon kantoon ja minun puoleltani saa riittää puskemista puulaakin hyväksi. Jos on mitä saamista, niin maksa pois! — tussahti Taavetti ja kiilasi kirveensä kannon päähän.
Pomon oli sääli menettää miestä.
— Mitä sinä turhista, — puheli hän lauhtuneena — muuta nyt sitten tuonne muitten pariin, koska pääsi pitää tahdot. Eihän nyt toki, tällä tavalla erota.
— Erotaanpahan. Kun kerkesin kirveeni kantoon lyödä ja sanoa, että lähden, niin en puhettani peru. Meillä ei yhtä asiaa moneen kertaan setvitä.
Ja erohan siitä tuli siinä paikassa. Se oli kopeata siihen aikaan köyhäkin väki. Kun mitä sanoi, niin sanassaan pysyi.
Kovin ihmetteli eukko kotona, kun Taavetti niin lyhyen rupeaman perästä loisen karsinaansa talsi. Potattihauvikkaat sentään pyöräytti ja suolavesikupin pöytään kantoi, köyhän särpimen.
Sattui siinä niukan aamuateriansa ahmaisseen käsiin sanomalehti, jota joutessaan silmäili. Työtön mies aina mieluummin ilmoitussivuja tähyilee, jotta jos niinkuin sieltä avun äkkäisi. Ja löysihän se Taavetti ilmoituksen, johon katse pysähtyi. Muuan helsinkiläinen valokuvien suurennusliike haki asiamiehiä jokaiseen pitäjään.
Siinähän se nyt oli. Piti vain lähettää liikkeelle kaksitoista markkaa viisikymmentä penniä mallikuvaa ja näytteitä varten. Sadannen tilauksen lähetettyään saisi sitten summan pois, mutta siihen asti se pidettäisi panttina. Taitaisi tästä hyväkin homma tulla, mutta mistä ottaa rahat? Yhden päivän tili tukinkaadosta ei tehnyt ihmeitä.
Mutta ken etsii, se löytää.
— Eukko, minä menen myömään potatit, tähän onkeen tartutaan.
Epäillen suhtautui eukko puuhaan, mutta arveli että kun kerran Taavetti tyytyy leipään ja kalansuolaveteen, niin omapa on asiansa.
Taavetti pääsi perunoistaan ja muutamien päivien kuluttua oli hänellä asiamiespaperit käsissä.
Kymmenkunnan kilometrin päässä sijaitsi suuri tehdaslaitos, ja sinne tallusteli Taavetti Särkkä mallikuva kainalossaan. Siitä se sitten varsinaisesti alkoi se oman onnen takominen, joka muutamien vuosien kuluessa antoi Taavetille ammattia loppuiäkseen.
Näytti olleen oikea onnenlehti se mallikuva. Sitä kun näytti ja hinnan ilmoitti, niin jo piti olla kovasydäminen, joka ei suurennusta tilannut. Isonnettiin isovanhempia, tavallisia isiä ja äitejä, sulhoja ja morsiamia, vieläpä kasvavia vesoja ja pikku penskojakin. Taavetti kirjoitti tilauslippuja kuin hätäapukomitean sihteeri katovuonna avustuslappuja ja pisteli taskuunsa ennakkomaksuja. Jokaiselta kuvalta sai asiamies kolmekymmentäviisi penniä itselleen ja tilauksen täytettyä tuli vielä prosentit.
Ihan kaukaisimpaan nurkkaan piti palattua kutsua eukko laskemaan hankkeita. Eikä se ollutkaan mikään leskenropo, joka näin oli asiamiehelle alkutaipaleellaan kertynyt, vaan teki Suomen silloin hyvässä kurssissa olevassa valuutassa viisikymmentäkaksi markkaa kahdeksankymmentäviisi penniä.
Oli siinä rahaa, oli totta toisen kerran! Taavetti ei kuitenkaan jäänyt lepäilemään laakereilleen, vaan suunnitteli uusia matkoja.
Pian tavattiin hänet hiihtelemässä Pohjanmaan ja Savon rajapitäjissä samaisissa asioimispuuhissa. Mikäpähän siinä, olisi kai kauppa käynyt sielläkin ja hyvin olisi käynytkin, mutta useammassa paikassa oli tiellä yksi paha vika: ei ollut valokuvia. Suomen kansa ei siellä päin ollut muistanut käydä valokuvaajalla, kun sellainen asui kaupungissa. Sillä oli ollut liian paljon muuta muistamista. Tämä oli sitä nälkämaan laitaa, jossa kuluu runsaasti kallista aikaa hengenpitimen hommaamiseen. Asian tärkeys kyllä ymmärrettiin oiki selityksin, mutta kysyttiin samalla, eikö herralla olisi sellaista kojetta, jolla voisi ottaa koko kuvan elävästä mallista.
Eihän herralla ollut, valitettavaa kyllä, ja asia ei edistynyt. Mutta Taavetti sai tästä uuden ajatuksen: pitää ruveta valokuvaajaksi, koska kansa tahtoo saada naamataulunsa paperille.
Tämä Taavetti oli jo poikasena ollessaan Särkän mökillä oppinut, että asiat pitää hoitaa äkkinäisesti.
Isällä, samoinkuin äidilläkin oli ollut sellainen kasvatusteoria, joka oli punottu norjista koivunvitsoista, eikä se teoria tiennyt lainkaan löytyvän suomalaista sananpartta: Jumala loi maailman, mutta ei puhunut kiireestä mitään.
Pian oli Taavetti Särkällä kuvakone ja kaksi tusinaa levyjä hyppysissään, ja niin alettiin uusi ammatti. Ainoa asiantuntija valokuvauksen alalla koko pitäjässä oli lukkari, jonka puoleen uusi kuvantekijä kääntyikin päästäkseen konstin perille vähän syvemmin kuin koneen ja levyjen mukana seuranneitten osviittojen avulla oli mahdollista. Lukkari tahtoi kuitenkin pitää salaisuutensa itse ja sanoi:
— Kun kerran rupeaa kuvia ottamaan, niin pitää osata kanssa.
Ja Taavetti, joka muisti, miten raskasta oli elämä ollut ennen mökissä ja kuinka vähän houkuttelevalta tukinjymiläitten kaataminen oli tuntunut, jatkoi alistuvaisesti lukkarin ajatusta: kun kerran herra on koneen antanut, niin tottapahan konstinkin opettaa.
Niin tuli kuin tulikin Taavetti Särkästä valokuvaaja verraten pienillä oppirahoilla. Hän on oppinut sen taidon niin hyvin kuin joku toinenkin, ja hänen kopioimaansa naamavärkkiä kelpaa katsella. Vaikkei hän osaakaan kaupunkilaisen kuvaniekan ammattihymyä eikä kumarra näppäämisen päälle yhtä näppärästi, niin tekee hän näköisen turhia sievistelemättä ja kaunistelematta. Ja maalaiskansa on mielissään, kun näkee itsensä ihan Luojan laatimana.
* * * * *
Mutta ei se ollut tämä valokuvaaminen, joka antoi Taavetti Särkälle hänen oikean yhä vieläkin käytännössä olevan ammatillisen arvonimensä. Kohtalo oli näet määrännyt, että hänelle oli kuuluva vielä jalompi ammatti.
Sen varsinaisen tittelin toi mies, jonka nimeä Taavetti ei muista, vaikka tämä oli aseena kaikkivaltiaan kohtalon kädessä.
Kun Taavetti eräänä päivänä askarteli kehittämiensä valokuvalevyjen kanssa, työntyi sisälle mies herätyskello kainalossa ja kysyi:
— Olisikohan kelloseppä hyvä ja korjaisi tämän kellon, kun se on ruvennut ronklaamaan.
Taavetti ensiksi hiukan hölmistyi, ja sitten hymähti, sillä hän ei osannut aavistaakaan, mikä kumma oli miehen hänen luokseen lähettänyt. Hänen päässään kerkesi kuitenkin välähtää ajatus, että tässä saa uuden ammatin, kun ottaa kellon korjatakseen. Ja sen ajatuksen vallassa hän vastasi:
— Ooja, kyllä niitä tässä meillä korjataan.
Ja sillä puheella jäi kello Taavetille.
— Nyt tässä tuli tuoreeltaan uusi ammatti, — virkkoi Taavetti muijalleen, kun tämä pyykiltä palasi. — Mies toi kellon ja käski korjata.
— Anna olla kajoomatta, säret kuitenkin vieraan vehkeen, — vastusteli eukko.
— Elä joutavia, kai tuommoisen rakkineen miehinen mies korjaa.
Taavetti purki kellon huolellisesti huomaamatta siinä mitään vikaa. Sitten tuli kokoonpanon vuoro. Se olikin paljon kätevämpää puuhaa. Näppipelillä ei saanut kaikkia pieniä muttereita ja vipusimia paikoilleen. Täytyi tehdä ensin pihdit ja meisselit. Hikipäin viilaili mies naulanpätkiä, vanhoja kellonavaimia ja mitäpähän sattui romua kellosepän työvehkeiksi.
Meni siinä päivä ja meni toinenkin, mutta kärsivällisesti näperteli Taavetti vieraan vekkarin kanssa, kunnes sitten yhtenä päivänä, kun kone oli jo melkein koossa, kuului paha parahdus ja pari hammasratasta kimposi lattialle. Niistä olivat hampaat porahtaneet poikki.
Silloin tuli vastaleivotulle kellosepälle hätä käteen. Mutta hätä keksii keinonkin. Taavetti muisti, että eukon veli on kaupungissa kellosepän sällinä.
Mitäpä siinä muuta kuin viisipenikuormaiselle matkalle kello nyytissä. Tulivathan ne siellä rattaat uudestaan hammastetuiksi, ja Taavetti istui koko ajan ulosoppineen sukulaisen vieressä katselemassa, miten se oikein konsti tottuneelta sujuu.
Kalliinpuoleinen tuli tästä Taavetin ensimmäisestä opinnäytteestä. Asiakasta ei tietysti voinut täydestä velottaa, joten mestarille jäi joukko kustannuksia oppirahoiksi.
Mutta kellosta tuli pätö kalu, ja sanoma levisi pian kautta kylien mainiosta kellonkorjaajasta. Työtä tuli tulvimalla, ja työ tekijänsä neuvoo.
Nyt asuu Markkulan pitäjän kirkonkylässä kelloseppä Taavetti Särkkä omassa mökissään. Sinne saa huoleti tuoda kellonsa korjattavaksi ja naamansa jäljennettäväksi, kumpaakaan ei pilata. Kiireellisissä tapauksissa annetaan apua myös muille vikaantuneille masiinoille.
Kelloseppä Särkkä on kunnan luottamusmiehiä, ja hänen harteilleen on laskettu raskas yhteiskunnallinen taakka. Hän ei ole kuitenkaan ylpistynyt, vaan muistaa alati, että hän on oman onnensa seppä. Hänen myötätuntonsa on kokonaan vähäväkisten puolella.
Hänen kunnallisesta toiminnastaan voisi kirjoittaa pitkän luvun, mutta se on toistaiseksi tarpeetonta, koska hän on vielä mies parhaissa voimissaan ja hänen yleishyödyllisen työnsä historiaa piirretään parhaillaan kunnanvaltuuston ja sen alaisten laitosten ja lautakuntien pöytäkirjoihin.