KERRAN KEVÄÄLLÄ
MUISTIKIRJAN LEHTINEN
Kevät!
Jokaisella ihmisellä on oma vuodenaikansa, jota hän intohimoisemmin kuin muita rakastaa. Kesä koruineen on monien unelma, omat ihailijansa ovat talvenkin lumisilla tanhuvilla, eikä pidä luulla, ettei syksyn omituinen väririkkaus osaisi kiehtoa. Se on aivan turhaa puhetta, että kelta on syksyn ainoa väri. Kyllä sillä on muitakin, vielä tenhoavampia ja häikäisevämpiä. Ja mikäpä vetäisi vertoja syksyn kireän-kuultavalle taivaalle, joka kaartuu yllämme kuin moskean kupolikatto.
Mutta kevät! Sinua sittenkin useampi kaipaa. Keväässä on optimismia, hyvänuskoa, ja harva toki mielessänsä yksin elämän harmautta hautoo.
Kuta vanhemmaksi ihminen varttuu, sitä enemmän hän kaihoaa kevättä. Hän haluaa siinä nähdä oman nuoruutensa innon ja uneksia aina uudestaan entiset sadat toivonsa, jotka elämä vuodesta vuoteen on jättänyt toteuttamatta.
* * * * *
Minä olen kaikkien vuodenaikojen kannattaja, minulla ei ole erityisiä suosikkeja. Minä löydän aina luonnosta sopusoinnun sydämelleni ja virvoitusta väsyneelle mielelle. Minun sieluuni saapuu aina kevät, kun minä astun luonnon, suuren tutun ja tuntemattoman temppeliin.
Minua kalvaa usein kauhea tuska, kun minä kuljen ihmisitsekkyyden keskellä ja näen, kuinka pienen pyyteen vuoksi paljon uhrataan ja kuinka suuren haaveen ja onnen kaipuun annetaan tallautua tantereeseen mitättömän itserakkauden takia.
Niin minä tunnen, enkä sittenkään ole sen parempi kuin muutkaan. Ihminen, itsekkyydestä ja omanvoiton pyynnistä vapaa, on vain minun salainen haaveeni. Itse olen minä hyvä ainoastaan humisevan metsän pyhätössä, korkealla vaaralla, jonne alhaalta katsoo sininen lampi kuin armaan silmä.
* * * * *
Mutta mitäpä minä näitä haastelen, hullujani huutelen, minä, joka olen kerran nähnyt oikean kevään, tai ainakin luullut näkeväni.
* * * * *
Voi, kuinka minä olin sairas ja masentunut, kun juna minua kiidätti yli rajan idästä Suomen puolelle!
Minä olin jättänyt taakseni meluavan suurkaupungin, jonka kansa kulki jo kolmatta, vai lie ollut neljättäkin, viikkoa katselemassa kuulan reikiä julkisissa rakennuksissa ikäänkuin suurta ihmettä, vaikka pihoilla maleksi raajarikoiksi ammuttuja ihmisiä, joita monen edelläkäyneen sotavuoden aikana oli tehty miljoonittain ja joissa olisi ollut kylliksi katsomista, enemmänkin: auttamista.
Kansa ihmetteli oman historiansa hävitystä, ja eniten se oli ihmeissään nähdessään pienen, nuhrautuneen punaisen lipun, jonka sotamies oli sisään tunkiossaan ennättänyt pistää entisen keisarillisen linnan portille.
Oli tapahtunut vallankumous, ja kansa katseli sen jälkiä.
Ihana asia se vallankumous! Lienen itsekin sen ylistystä laulanut.
Vapaus oli voitettu, olisi pitänyt olla iloinen, mutta sydämeen pisti pahasti. Veli oli murhannut veljensä vapauden hinnaksi.
Tuleekohan tästä oikea vapaus?
Lähimmät kuukaudet vastasivat kysymykseen. Mikä oli vastaus…?
* * * * *
Mutta minä olin jättänyt jälkeeni sen levottoman kaupungin, jonka kansalaiset päivin kulkivat vallankumouksen jälkiä katselemassa, ja öisin ase kädessä rosvosivat toisiaan hämärillä kaduilla. Minä tulin kotimaahan.
Täällä oli iloista väkeä, laulua, soittoa ja kukkia. Kevättä ilmassa ja samaa sydämissä. Kukaan ei etsinyt kuulan reikiä — silloin.
Se kevät pyyhkäisi kuin siivellä pois kaikki vuosien vaivat, pään raskaus keveni kohta, ja sydän löi terveesti.
Kansa kulki onnellisena kaduilla ja puistoissa, ja jokaisen kasvoista saattoi lukea riemuitsevan: katso, me ollaan nyt omia itsiämme, ja nyt me ruvetaan luomaan sitä uutta Suomea, josta on ollut niin paljon puhetta.
Minä yhdyin joukkoon ja ylistin vapautta, ja silloin minä todella uskoin vapauteen, toisen kerran elämässäni alun toistakymmenen vuoden väliajalla.
* * * * *
Mutta sitten tuli kesä…
Tuli syksy…
Talvikin tuli…
Lienee koittanut kevätkin… Mutta missä oli vapaus?…
Sitä toista kevättä minä en jaksa muistella.
* * * * *
Kohtalo, anna meille vielä kunnon kevät!…