HÄVÄISTY TEMPPELI
Se oli ihana paikka. Keväällä pälveili se ennen kuin mikään muu, sillä auringon lämpimät huulet hyväilivät sitä pitkin pituuttaan aina kehrän ylimmillään heloittaessa.
Ajatelkaa: pitkä, korkea harjanne, kapea ja jyrkkä kahtaanne, aivan kuin taltalla muovailtu, taitavan mestarikäden ohjaamalla taltalla.
Luonto vain voi olla niin suuri mestari.
Sen harjun hongat olivat ryhdikkäitä kuin nuori sulhanen. Väärä käkkyräpetäjä ei sinne uskaltanut asettua; se osasi kaihtaa solakoita valtiaita. Ja sammal sen harjun sivuilla oli pehmeä kuin morsiusvuode, siihen upposi istuja ikäänkuin höyhenpatjaan.
Se oli luonnon suuri temppeli, jossa on pilari pilarin vieressä ja jossa käyskentelevä ihminen tuntee syvästi ja parastaan. Hän tuskin uskaltaa mennä sinne arkivaatteissaan, sillä hän tietää astuvansa pyhättöön, jossa kävijällä pitää olla siisti näkö ja altis mieli.
Ja kun sen harjun kiireelle nousi, levittäytyi alla laakso, joka pienempine pilareineen ikäänkuin kunnioittaen katseli kummun ylhäistä rauhaa, ja siellä laakson pohjalla siinti soikea lampi kuin tummansininen silmä.
Toisella sivulla, vähän matkan päässä, hääräili pieni yhteiskunta omissa puuhissaan, mutta aina juhlapäivinä puki se pyhäpuvun ylleen ja kulki harjulle hiljaisena ja hartaana, silmissä selittämätön riemu ja onni. Pieni yhteiskunta rakasti harjuaan ja mainitsi siitä ylpeydellä, ei kerskailevalla ja kovalla, vaan sisäisen, syvän tunteen kirkastamalla.
Se harju oli keväästä, läpi kesän, syksyyn saakka pienen yhteiskunnan pyhiinvaelluspaikka.
Kaikki Suomen metsien laulajat viihtyivät siellä, ja jo aikaisesta aamusta harju soi ja helisi.
Siellä kävi kanssani vieraan maan mies, vaipui omituisesti ajatuksiinsa ja onnesta säteillen sanoi:
— Teillä on kaunis maa ja teidän kukkuloillenne on luotu ikuinen rauha.
— Niin on, Jumalan kiitos, muusta me olemmekin köyhiä.
Vieraan maan mies viipyi kauan kanssani harjun rinteellä ja jälkeenpäin omasta maastaan kirjoitti kirjeitä, joissa hän aina palasi sille samalle kukkulalle ja katseli sieltä leppoisaan laaksoon.
* * * * *
Sitten tapahtui jotain kauheaa, sellaista, joka kyllä on piirretty aikakirjoihin, mutta ei ole vielä täydellisesti selvinnyt luettavaksi. Kun me koetamme ponnistaa siitä kuvan eteemme, niin se ehkä onnistuu, mutta me emme osaa sitä kirjoittaa. Toistaiseksi me vain tiedämme tajunnassamme, että hirveä onnettomuus on kulkenut ylitsemme, raastanut, revellyt ja iskenyt meihin haavan, joka ei mene kiinni, vaan polttaa ja pakottaa.
Me saatamme olla sanan ja kynän miehiä, mutta sen kaamean turman edessä meidän kielemme mykistyy ja kynä käy raskaaksi. Me kerromme kukin vain omasta onnettomuudestamme, haastamme oman rintamme haavoista, vaikka meitä yhteinen kipu kirvelee.
Meillä onkin vielä iso urakka siinä, mitä aikaisemman taipaleemme varrelta on jäänyt muistiin merkitsemättä. Älköön siis tuomittako meitä, vaikka olemme ajan ankaran surun edessä heikkoja ja kykenemättömiä, se kun meitä vuorena painaa. Ne, jotka meidän jälkeemme tulevat, osaavat tehdä meille oikeutta ja sanoa sen sanan, joka on salpautunut meidän huultemme taakse.
* * * * *
Mutta yhden minä tiedän: kerran keväällä, kun päivän kultainen juova ei enää löytänyt hangen hopeaa ja hongat kohahtelivat auringon ylenemisen iloa, kun kiuru kiiti korkealla ja lauloi häitä ja kaikkialla värähteli elämänriemu, kulki sen harjun vierteelle synkkiä saattoja, jollaisia ei ennen niillä mailla ollut liikkunut. Niitä tuli sinne joka ilta ja aina samat palasivat, toiset olivat jääneet harjun rinteelle, josta he eivät ole tulleet, eivätkä koskaan tule kotiin.
Pieni yhteiskunta vähän matkan päässä harjun kupeella eli silloin parhaillaan sitä suurta onnettomuutta, josta yllä mainittiin.
Muutamat päivät ja viikot tekivät silloin historiaa, joka, jos se joskus oikein kerrotuksi tulee, sisältää enemmän kuin sukupolvien uurastaminen.
* * * * *
Sitten meni vuosia, jotka eivät olleet jaksaneet luoda umpeen kuilua onnettomuuden ja sen muiston välillä.
Se sama vieraan maan mies, joka ennen oli harjulla innostuksen huudahdukseen puhjennut, tuli taas ja vaati mukaansa entiselle paikalle. Minä en voinut kieltäytyä, vaikka sydämessäni asui ankeus ja tuska.
Vieraan maan mies kysyi:
— Mitä ovat nuo punaiset aitaukset rinteellä?
— Siellä makaa kuopattuna kukkuloittemme ikuinen rauha…
— Niin, teilläkin on ollut sota — teilläkin.
— Ei, vaan murha… murha meillä oli.
Vieraan maan mies tahtoi pois. Hän ei puhunut mitään. Vasta myöhemmin hän kirjoitti, että siellä harjulla oli ilmojen orkesteri lakannut soittamasta, hongat eivät huokuneet elämäniloa ja se lammensilmä alhaalla tuijotti melkein kuin pääkallosta.