SAMMAKONKUTU
SATU
Vanha sammakko nosti varovaisesti päänsä lätäkön pintaan.
… Kah, olipa kevät taas kuin olikin… Koko lätäkkö samean-sakeana kuin ennenkin… Ja laajalti sitä oli… piti oikein kurottaa kaulaansa, ennenkuin näki toiseen laitaan. Eikä enää juuri luntakaan, etäällä pellon ojassa vain lähjötti ikäänkuin likaantunut ja lytistynyt valkea lakki. Koivukin tuolla tien vieressä on kuin rakastunut neito, joka suunnittelee uutta vihreää kevätpukua… Ja mikä se on tuo sävel: eikö maar kiurunen, Pohjolan aikainen ilonpitäjä koettelekin ääntään. Jopa tottakin… Katsos, katsos, västäräkkikin huiskuttelee saralla ylpeänä hännystakkiaan.
Kevät on… on… Ilmankos niin somasti hykähytti sydäntä. Se vaatii vielä vanhanakin veri osansa…
Vanhan sammakon piti ihan heristää kuulumaan tajutakseen, miten kevät soi ja sirkuttaa. Ja silmää täytyi siristää, ennenkuin erotti huikeasta avaruudesta alas hyppelevät hauraat valonsäteet…
Mutta kun ei kuulu tuttu kurnutus, sammakoitten keväinen kieli… On sittenkin tainnut vanha, raihnas ruumis liian tukevan talviunen ottaa… toiset jo laulunsa laulaneet ja — lakanneet.
Tuossa paistaa punainen seinä. Sen vierellä on entinen kutupaikka. Ei toki elähtäneenkään silmä niin pahasti vikaan katsone.
Vanha sammakko ponnistaa pitkän hypyn ja pääsee kevätpuron suuhun.
… Eikö yhtä sammakkosielua koko lakealla, eikö ainuttakaan nuppia näy?
* * * * *
Ujona pistäytyy pää vedenkalvoon vanhuksen vieressä. Kolmannenkeväinen nuorukainen tämä.
— Mitä nyt, poika, onko luonto poikennut ladultaan, vai onko vanhan uni pettänyt? Miksi ei kuulu keväinen laulu?
Arasti vastaa nuori:
— Ei nyt kutemista, ei ilonpitoa, vaari. Tämä meidän maailmamme on mullin-mallin… Ihminen tappaa ihmisiä ja hautaa vainajat tänne meidän suohomme.
— Eikö olekaan enää harmaita tuon punaisen tiiliseinän takana, niitä, jotka huvikseen ja harjoituksekseen ampuivat.
— On harmaita, mutta ei niitä samoja, eivätkä nämä ammu kuvia, vaan eläviä ihmisiä, omaa heimoaan murhaavat.
— Miksi, poikaseni, ne sellaista tekevät?
— Ne palauttavat järjestystä ja juhlivat vapautta. Sitä varten ne veljiään suohon sortavat ja siksi emme me sammakot laula lemmestä. Meillä on suru.
— Mutta kuulehan, poika, kuinka kiuru kilkattaa, ja västäräkki on hännystakissa…
— Ne eivät ymmärrä, mutta me olemme samaa sukua, noidutusta ihmisestä polveutuneita. Nyt ovat luomisen herrat itse noiduttuja: he ovat saaneet vapauden… ihminen on heistä hävinnyt. Meidän sukumme lähtee näiltä lätäköiltä. Me emme kude ihmisen veressä…
Molemmat katosivat punaiselta paistavan rykelmän seinustalta, eikä sen perästä sieltä ole keväistä kurnutusta kuulunut.