II.
Kun on ottanut tavaransa Tampereen aseman "Säilytystavarain talletuksesta" — mikä ihmeellisen omintakeinen osoite! —ja sulloutunut niitten kanssa Pohjanmaan yöjunaan, huomaa joutuneensa kokonaan uuteen maailmaan. Kävelit Tamperetta iltatunnit ja tunsit itsesi vapaaksi kaupunkilaiseksi, jolla on ympärillä välkeyttä ja raitista ilmaa, sillä tehdashirviöitten kiukkuinen savu leijailee jokseenkin kauvatse yläpuolellasi, sinä maanpintaa polkevana saat ilmaa keuhkoihisi iltasella ihan kylläksesi. Ja Tammerkoskikin on tänä kesänä ollut tavallista uhkeampi, se on jaksanut leväyttää ympärilleen oikein hyvän annoksen näsijärveläistä vedenhenkeä. Se on tämän suven leikitellyt Imatraa ja ihmetyttänyt itseään tamperelaistakin, saatikka muukalaista, joka ottaa sen melkein todesta, oikeasta patoja sietämättömästä koskesta. Tämä kesä on ollut koskien kesä. Imatrakin on pauhannut mielipuolena, ikäänkuin osoittaen voimaansa viimeisen kerran, koska ensi kesäksi ihmiskäsi — ja kone, jonka senkin ihmiskäsi panee liikkeeseen — on jo kai alistanut sen talouden palvelukseen.
Mutta minähän työnnyin äsken juuri sisälle Pohjanmaan yöjunaan ja tapasin siellä uuden ja oudon maailman. Se on se matkustavaisten maailma. Mikä siinä lie, että ihminen aina muuttuu toiseksi matkalla. Hermostunut ja huonouninen ihminen nukkuu rautatievaunussa melkoisen rauhallisesti, ja laivassa häntä ei tahdo saada ylös millään. Mies, joka pehmeillä patjoillaan pyöriskelee levottomana aamupuolelle yötä, ja kun vihdoin pääsee unen päästä kiinni, ähkyilee hirveän painajaisen kourissa nähden kymmenpäisiä lehmiä ja kammottavia merikäärmeitä muulloinkin kuin mätäkuussa, torkahtaa kohta junan liikkeelle lähdettyä penkilleen ja vetelee pian hirsiä nojautuneena vaunun ikkunan laitaa vasten, tai kuorsaa syvässä ja rauhallisessa unessa kysymysmerkkinä lyhyellä penkillä. Kovallakin alustalla kykenee hän liitelemään höyhensaarille, eikä edes matkatoveri voi sellaista kansalaista pitää hereillä pitempää aikaa, vaan hukkuu tämä hyvinkin vilkaskielisen kanssaihmisen käsiin.
Mutta annas kun junaan tulee levollinen lähimmäisemme, jota tavallisessa elämässä ei nähdä oikein valveilla milloinkaan ja joka kammoaa kaikkea kirjallisuutta siinä määrin, että nukkuu hermoja tärisyttävän jännitysromaanin ensimmäiselle sivulle, jota pitemmälle hän harvoin kotona ollessaan pääseekään, niin tämä ahmii parin ensi aseman välillä sen monesti turhaan aloitetun romaaninsa ja yhden yön matkalta kerääntyy hänelle kokonainen kirjasto mitä vaihtelevinta hengen herkkua.
Tietysti on olemassa suuri joukko välimuotoja, mutta nämä kaksi tyyppiä ovat kaikkein edustavimmat.
Pohjanmaan yöjuna on siitä ominainen, ettei siinä koskaan ole yhtään istumapaikkaa vapaana, jos joutuu tarkastelemaan tilannetta noin silmämäärällä. Riippuu hyvin paljon kohtalosta, saako siinä junassa matkustaa luonnollisella, tavalla istuallaan, vai pitääkö seisoskella ja asianmukaisesti huojua junan vauhdin ja kurvien mukaan. Jos kohtalo on sinulle suopea ja ohjaa sinut sellaiseen vaunuun, johon on majoittunut enemmistö koto-oloissaan sulkeutuneita ja umpimielisiä kansalaisia, jotka siellä tekevät sen vaikutuksen kuin hautoisivat vähintään itsemurhaa ja joista, jos mahdollisesti sen tekisivät, sanomalehtien uutisissa mainittaisiin, että "vainaja oli jo pitemmän ajan ollut synkkämielinen", niin löytyy aina istumapaikka. Nämä itsemurhaajakanditaatit, jotka tavallisissa oloissa eivät huomaa lähimmäistään olevankaan, ovat rautatievaunussa mitä herttaisimpia ja kohteliaimpia olentoja. He ovat aivan kuin auttavaisuus itse. He sovittavat itsensä vaikka kuinka pieneen tilaan, kunhan vain voivat auttaa toista. Usein nostavat he kapsäkkisi hyllylle ja sieltä taas pois ja koettavat tehdä olosi niin onnelliseksi kuin mahdollista. Jos sinua nukuttaa, lainaavat he mielellään olkapäänsä tyynyksesi; jos sinä taas pysyt hereillä, kertovat he suunnattoman joukon meheviä juttuja lieventääkseen matkasi yksitoikkoisuutta, ja heidän mielikuvituksellaan on matkalla sellainen lento, ettei tavallisessa elämässä osaisi aavistaakaan.
Mutta jos kohtalo haluaa sinua kiusata, johdattaa se sinut ärtyisten ja itsekkäitten ihmisten valtakuntaan, sellaiseen vaunuun, jota enemmistönä hallitsevat kotonaan sävyisät ja auttavaiset olennot, mutta täällä ilkeät, villiytyneet, pahansuovat. He tuskin kesälomalleenkaan mennessään suvaitsevat muita kuin itseään. He katsovat oikeudekseen matkustaa tasavallan rautateillä pitkin tai poikin, miten milloinkin haluttaa, ja junailijakin on heidän suhteensa voimaton. Heissä herää kohta matkalle lähdettyään tyranni, diktatuuri-ihminen, neuvostokommunisti tai fascisti, eikä heihin vaikuta miehen sulavasanaisuus, ei naisen hymy eikä lapsen itku. He leviävät kauheasti rautatievaunussa ja ovat valmiita tappeluun, jos joku aikoo heitä kaventaa luonnolliseen muotoonsa.
Meillä puhutaan paljon vaunupulasta ja tungoksesta Suomen valtion rautateillä, S.V.R:llä, jotka kirjaimet ennen ryssäläisaikaan oli aikomus muuttaa S.R.R:ksi, Suomen Ruunun Rautateiksi, koska Suomi ei muka saanut olla mikään valtio. Kuitenkin riippuu pääasiassa ihmisen, matkustajan, onnesta, joutuuko hän tungoksen uhriksi, vai saako hän matkustaa säädyllisesti, niinkuin edellä olen osoittanut.
* * * * *
Siinä mennään yön hiljaisuudessa ohi Kangasalan, jätetään taakse Orivesi. Tämän aseman nimeä sanoessaan ei enää tarvitse hihkaista, sillä se ei enää ole Orihvesi, kuten ennen sotaa. Vanhan suomenkielen muisto, h-kirjain, on poistettu muutama vuosi sitten.
Vähitellen alkaa valjeta heinäkuun alkupuolen aamu. Se lupaa olla sees ja houkuttelee miehen hikisestä vaunusta sillalle.
Siinä sen sitten näki auringon komean nousun. Oikein piti aukaista ovi, että silmälle olisi ollut enemmän vapaata alaa. Se tämä ihminen, joka on kasvanut maalla, mutta sitten joutunut turhamaisen ja hoppuisen kaupunkilaiselämän pyörteisiin, joissa ei milloinkaan jouda näkemään edes kesäisen auringon kehrän juhlallista kohoamista taivaanrannalle, joutuu ihan synnintuntoon sen ihanuuden joskus tavatessaan.
Oikein tuli mieli kiitolliseksi, kun en torkahtanut ja menettänyt tätä näkyä, jota ei rahalla makseta. Koettaisitpa kerran, kaupunkilainen, uhrata yhden kuulakan kesäaamun ja nousta jollekin korkeammalle paikalle, jommoinen toki jokaisessa kaupungissa löytyy, niin et usko, miten valtavan vaikutelman saisit. Voit mennä jonakin iltana vähän aikaisemmin nukkumaan ja panna herätyskellosi pärisemään puolisen tuntia sitä ennen kuin almanakastasi olet havainnut auringon nousevan. Mutta sitten sinulla pitää olla myöskin niin paljon tahdonlujuutta, että todella nouset, etkä viskaa herätyskelloasi nurkkaan, mikä seikka aiheuttaisi sinulle, paitsi aineellista vahinkoa, myöskin suuren ja korvaamattoman henkisen menetyksen.
Se aurinko taisi nousta jossakin Vilppulan tienoilla. Tapaus kiinnitti huomioni siinä määrin, etten joutanut panemaan merkille edes Vilppula—Mäntän kapearaiteista rataa, ennenkuin vasta jälkeenpäin. Ne ovat nämä kapeat raiteet sellaisia merkillisyyksiä, joista Suomen kansa tekee humoristisia huomioita. Forssan pikkujunan veturissa oli ennen — taitaa olla vielä nytkin — vain yksi silmä keskellä. Kun tämä veturi pahasti keinuen tulla vohkasi pimeässä, niin sanoi kansa, että se kulkee kuin juopunut mies sikari suussa. Ei muuten ennen vanhaan oltu niin kovin nuukia pysäyttelemistenkään suhteen. Otettiin maitotonkka ja matkustavainenkin mukaan sieltä, missä sellaisia tavattiin. Kerrottiinpa, ehkä sentään hiukan liioitellen, junailijan käyneen taloissakin kuulostelemassa, olisiko mahdollisesti mukaan lähtijöitä.
Kirjailija Aleksander Kuprin kertoo vanhan Venäjän radoista, että kun junan seistyä asemalla viisikolmatta minuuttia — aikatauluun merkityn kahden asemasta — lopulta ruvettiin puuhaamaan sitä taipaleelle, niin ei kuljettajaa löytynyt mistään. Joku matkustajista tiesi selvittää tämän pulman siten, että kuljettaja oli mennyt kolmen virstan päässä asemalta asuvan tätinsä luo teetä juomaan. Hänen sieltä palattuaan saatiin juna onnellisesti liikkeelle.
Meidän pikku ratojemme kulkunopeudesta antaa sopivan kuvan seuraava tunnettu tapaus.
Muuan vanha mies kävellä vihkasi aika kyytiä maantietä pitkin radan vartta pikku junan ajaessa sivulla. Kuljettajan tuli sääli kovassa kuumuudessa talsivaa miestä. Hän huomautti:
— Tule pois ukko junaan, pääset ilmaiseksi.
Johon ukko vastasi:
— Kiitoksia vaan, mutta ei minun passaa, on vähän kiiru.
Semmoisia juttuja. Niitä kulkee kansan suussa paljon. Tässä ei kuitenkaan riitä tilaa kaikille, eikä puolillekaan.