III.
Pohjanmaan yöjunaa ei tarvitse sietää muuta kuin Haapamäelle asti. Lyhyen kesäisen yönnikaman siinä parahiksi taittaa. Ei ole muuten ollenkaan hullumpi matka, vaikka sillä ei ole antaa sitä tunnelmaa kuin Haapamäen—Pieksämäen radalla. Haapamäeltä alkaa aamu, ja vaunussa on kodikas tuntu. Nämä vaunut ovat sellaisia toisesta luokasta yksinkertaistutettuja laitoksia. Ulkoväri, istuinten muoto ja verkot ylhäällä muistuttavat entisestä komeudesta, istuinlihaksia vastaava pehmennys vain on poistettu ja vaunun kupeeseen maalattu yksi roomalainen ykkönen lisää. Sieltä on katsottava vielä kertaalleen, ennenkuin uskoo sijoittautuneensa oikeaan "rankiin". Tottumattoman päähän pistää epäilys, että täällä maan sydämessä katsotaan kovan "reikätuolin" — istuimessa on näet paljon pieniä reikiä — riittävän mainiosti keltaisenkin lipun omistajalle. Toiskertainen vilkaisu vaunun sivuun kuitenkin vakuuttaa, että on oikeutettu astumaan tähän puoliluokkaan.
Sitten se alkaa. Nytkytetään hiljaista lönkkäjuoksua ja jokaisessa pienessäkin ylämaassa ähkytään, täsmällisemmin sanoen: veturi ähkyy, kauheasti. Mutta aina päästään ylös, ja aikaa on varattu riittävästi. Vaikk'ei vauhti päätä huimaakaan, on tällä Haapamäen—Jyväskylän rataosalla sentään eräänlainen sivistynyt leima. Jokaisen aseman seinässä on matkustajalle opettavaisia tietoja. Niissä osoitetaan numeroilla, miten kaukana kulloinkin ollaan Helsingistä, ja miten korkealla mikin kohta on meren pinnasta. Muuten ei matkalainen tulisi näihin asioihin huomiota kiinnittäneeksikään, ja hyvä on toki tietää Keski-Suomen mittasuhteita, kun siitä nyt taitaa tulla oma maakuntansa ja vielä ihan oma omituinen lääninsäkin. Keskisuomalaisen ei siis kohta tarvitse epäröidä sanoessaan olevansa kotoisin Keski-Suomesta. Ennen joku näet saattoi ylimielisesti huomauttaa, ettei hän tiedä sellaisen maakunnan olemassaolosta. Ja pölyisestä Jyväskylästä tulee läänin pääkaupunki. Sitten siellä pitää kivetä kadut ja ruveta ajamaan kumipyöräisillä rattailla, ettei maaherran sieraimia pöly sulje eikä rattaiden rämy halkaise hänen korvakalvoaan. Jyväskyläläisille itselleen se on "kansallinen onnettomuus", perinnäistapojen menetys, mutta sitä pitää tulla perässä, vaikka yleinen kehitys loukkaisi kaikkein pyhintäkin.
Mutta pysytään nyt vielä siinä sekasikiöisessä vaunussa, joka on joskus kuljettanut hienompiakin matkustajia, Jyväskylän yhteiskuntaelämän pylväitä. Ne ovat nykyään pylväätkin muuttuneet, känsäkouraisia miehiä istuu jo kuntien neuvospöydissä järäyttelemässä julki yksinkertaisen kansanmiehen ajatuksia kunnallisesta huushollista. Tämä seurakunta tässä Jyväskylän vaunussa on aivan toisenlaista kuin pääradalla. Siellä istuttiin eriseuraisina ja jutusteltiin korkeintaan omanpenkkiläisten kanssa, mutta täällä innostuu koko vaunu, kun oikein mielenkiintoinen kysymys esille putkahtaa. Kerran jouduin minä Haapamäen ja Jyväskylän välillä väittelyyn erään tuttavan kanssa kapinasta ja sen seurauksista. Siitä syntyi huomattava valistustilaisuus. Mutta kun koko vaunu kerääntyi meidän ympärillemme, ja kun sillä tavalla syntyi tungos, samanlainen kuin entisissä torikokouksissa, ja kun molempien asianomaisten väittelijäin selässä makasi tiedonjanoinen kansa, täytyi arvokas tilaisuus keskeyttää terveydellisistä syistä.
Tälläkin kertaa herää kysymyksiä, jotka vaativat kaikkien matkustajain huomion, joskin nyt pysytään rajoitetummalla alalla ja jutellaan ylipäänsä vuodentulosta y.m. kansantaloudellisista kysymyksistä, horjahtamatta politiikan livettäville poluille.
Tällä radalla ei junailijakaan tee yhtä virallista vaikutusta kuin äskeisellä, hän on puvultaankin paremmin proletaarin näköinen, sillä virkatakkiin on aika jättänyt ahneitten hampaittensa jälkiä. Hän jää mielellään, kun ei mitään erikoisempaa kiirettä ole, juttelemaan kyydittäviensä kanssa, lausuen silloin tällöin omankin mielipiteensä esilläolevista kysymyksistä.
Niin, yleensä tuntuu täällä hyvin kodikkaalta ja hauskalta. Kaikki ihmiset junailijaa myöten ovat kuin vanhoja tuttavia, ja kun jollakin asemalla juna seisoo kauemmin, poikkeamme pienelle tervehdyskäynnille veturin ääreen. Siltä käynniltä jää sellainen vaikutelma, että niin kuljettaja kuin lämmittäjäkin mieluummin istuisivat meidän seurassamme kolisevassa vaunussa, jossa arvaavat pohdittavan jokaiselle aikaansaseuraavalle kansalaiselle tärkeitä ja mielenkiintoisia kysymyksiä, kuin istuvat veturinsa ikävässä yksinäisyydessä, ainoana seuranaan kello ja kilometrintolpat.
Sitten päästään Jyväskylään, Suomen Ateenaan. Meillä oli tällä kertaa ollut verraten virma höyryhevonen edessä, sillä emme pysähtyneet laittomasti yhtään kertaa. Äijälänjoki näkyi melkein savuna ja Jyväsjärvestä, jota jokainen alkuasukas pitää vähintään valtamerenä, pisti silmään vain pieni ja epäilyttävä pilkku.
Kerran saavuin Jyväskylään paljon huonommalla kyydillä. Siitä on nyt jo aikaa. Oli hämärä syksyinen päivä, mielessäni uinui hiljainen rauha, ja se sama näkyi saaneen vallan myös junaa vetävässä koneessa. Tämä viimemainittu ei tuntunut olevan lainkaan halukas vierittämään eteenpäin allekirjoittaneen kallista persoonaa. Haapamäen ja Jyväskylän välillä on muistaakseni vain yksi kahviasema, mutta tällä puheenaolevalla matkalla niitä sattui tuon tuostakin, tai, jos suoraan puhun, ei juuri kahviasemia, vaan puolukkapysäyksiä, sillä valtion kyyti antoi minulle tilaisuuden täyttää ei niinkään vaatimattoman vatsani metsän tuoreilla antimilla. Asian laita on näet niin, että me seisoimme kolme, neljä kertaa jokaisen aseman välillä. Jyväskylään vihdoinkin päästyämme käännyin kuljettajan puoleen kysymyksellä:
— Mistä tämä tämmöinen etevä vauhti?
Johon kuljettaja vastasi minuun ymmärtäväisesti silmäten:
— No, kun juuttaat, en paremmin sano, poltattavat vanhoja ratapölkkyjä.
Ymmärtää sen herra itekki, ettei niillä höyry pysy.
Kaupunkiin vihdoin päästyäni ei minulla ollut selkoa vanhan hyvän ystäväni asuinpaikasta, minkä vuoksi käännyin haukottelevan ja ankarasti ikävystyneen asemamiehen puoleen näin kysyen:
— Missä se ja se asuu?
— Kyllä se jossai tiällä assuu.
Tämän sangen vähän lohduttavan vastauksen saatuani marssin laukkuineni ynsiällä mielellä läpi koko Jyväskylän tatsuunan, kunnes löysin ainokaisen ajurin asemahuoneen edustalta.
— Tiijättäkö työ, missee se ja se assuu?
— Tiijänhän minä. Mänkee tuosta nyt tätä sammoo katua ja sitten kiäntäkee tuolle toiselle kaulle.
— Ettekö työ sentään ois niin hyvä ja ajasija sinne?
— Ruahtiihan tuonnii tehä.
Ja sitten me läksimme ajamaan. Matkalla kääntyi ajuri puoleeni:
— Outtako työ sen vel?
— Oun. Mistee sen arvasija?
— Näystä vuan piättelin.
Todellisuudessa on asianlaita niin, että me emme ole veljeksiä ja että kahta niin erinäköistä ihmistä kuin minä ja se tuttava Luoja harvoin lienee luonut. Mutta ehkä kysymyksessä olikin vain jyväskyläläinen kohteliaisuus. Sellaiseksi minä ainakin sen käsitin.