IV.
Keski-Suomen pääkaupunkiin jää joukko matkustajia, mutta onneksi tulee uusia tilalle, vieläpä yhtä lahjakkaita keskustelijoita, niin että seurustelua vaunussa jatkuu. Aluksi kiertyy keskustelu Pönttövuoren tunnelin ympärille. Se on tämän seudun ylpeys ja nähtävyys, sellaista ei ole missään muualla koko maassa. Joku koiranleuka muistaa, että sen siloitustyöhön on käytetty punavankeja ja siksi siitä on tullutkin niin etevä, paras tunneli Pohjoismaissa, koska kapinakin oli paras kapina, mitä yleensä täällä tunnetaan, sillä minkään muun kapinan jälkeen ei ole seurannut niin monta armahdusta. Taitaa olla puhuja itse kokenut, koskapa laskettelee semmoista hevosleikkiä! Seurakunta on kuitenkin sekalaista: joku naurahtaa, toiset pysyvät totisina, ja tunnelin läpi päästyä siirrytään taas puolueettomille aloille.
Tämän radan varsi on kaunista, hymyilevää luontoa. Se on toki kaikille yhteistä, ja siihen lopulta jäädään, katsellaan ja lausutaan ilmi ihastus. Täytyy antaa tunnustus sen puolen ihmisille, heillä on yleensä silmää luonnon ihanuuksille, mikä kiitettävä ominaisuus eräiltä Suomen heimoilta puuttuu. Uusimaalainen ei ole kovin herkkä tässä suhteessa, ja varsinaissuomalainen ei ymmärrä luonnosta kerrassaan mitään. Viimemainitun esi-isä hämäläinen on jo koko lailla herkempi, puhumattakaan keskisuomalaisesta ja eritoten savolaisesta, jolle tämän maailman luoja onkin tuhlannut täysin käsin antimiaan. Pohjalaista en tunne, hänen sanotaan kyllä rakastavan lakeuttaan, mutta kärkäs hän on Amerikkaan muuttamaan ja usein pysyykin siellä. No, mitäpä näistä viisastella, itsekullakin on omat ajatuksensa heimo-ominaisuuksista, ja toinen voisi tehdä kokonaan toisenlaisen erittelyn. Tämän kirjoittajaa saatettaisiin ehkä syyttää savolaisrakkaudesta, ja minkäpä sille mahtaa, että on savolainen, vaikka olen erinomaisesti tullut toimeen Hämeessä ja Vanajaveden kivikkorantoihin asuu rinnassani edelleenkin salainen rakkaus. Nyt ollaan kuitenkin matkalla oman heimon luo, ja pitää mennä otollisella mielellä.
Joskus toiste sitten ylistetään Hämettä ja vaikka Satakuntaakin vuorollaan, jos sinnepäin satutaan kesäretkelle.
Jyväskylästä se oikeastaan alkaakin "meijän mua". Täällä puolen on lähimmäisen rakkaus jo siksi kehittynyt, että on tehtävä tarkka selvä henkilöllisyydestään toisille saman vaunun matkustajille, jos aikoo säilyttää kansalaisluottamuksensa vikaantumattomana. Kaikki tapahtuu eräänlaisen yleisen maantavan kautta melkeinpä laiksi hyväksytyn kaavan mukaan. Ensin on selvitettävä sukupuu suoraan alenevassa ja ylenevässä polvessa mahdollisimman kauaksi ja sitten kaikki sivusukulaisuudet, minkä vuoksi kehoitan kaikkia Haapamäen—Pieksämäen reitille aikovia tutustumaan erikoisen huolellisesti sukuluetteloonsa, voidakseen tehdä matkansa nostattamatta ylleen yleistä halveksumista. Sukuselvityksen perästä on annettava tarkat tiedot kaikista asuinpaikoistaan ja ammatistaan ja, jos suinkin mahdollista, tiedettävä ainakin yleispiirtein kaikkien työtoveriensa elämäkerta.
Jos näin kykenet tyydyttämään kanssamatkustajiesi ehtymättömän tiedonhalun, ja — vielä parempi — jos pistäydyt ainakin läheisimmissä vaunuissa molemmin puolin esitelmämatkalla samoista aineista, niin saavutat lähimmäistesi jakamattoman luottamuksen ja voit olla varma, että omatkin tietosi tällä matkalla huomattavasti laajentuvat, sillä sinulla on tilaisuus syventyä vuorostasi naapuriesi elämään aivan yksityiskohtia myöten. Näin kuluu matka rattoisasti Pieksämäkeen asti, ja saat taas olla varma, ettei tiedonjano mainitulta asemalta Kuopiota kohti lähtiessäsi ainakaan vähene. Päinvastoin on hyvin mahdollista, että sinulle jo Suonenjoella on ilmestynyt muutamia samassa junassa matkustavia sukulaisia. Ellet heitä näet jo ole tavannut Pieksämäellä.
Pieksämäen asema on yksi suuren maailman keskuksia, joissa aina tapaa tuttavia, Kouvola on toinen sellainen ja Riihimäki kolmas. Sensijaan esimerkiksi Toijala harvoin näyttää niitä, ja muut risteysasemat vieläkin harvemmin. Kun allekirjoittanut yhteen aikaan elämässään joutui matkustelemaan melkoisen paljon, pidettiin Kouvolassa ja Riihimäellä aina kongresseja tuttavain kanssa, satuttiinpa niihin mihin vuorokauden aikaan tahansa. Pieksämäki oli vielä silloin hiljainen saloseudun asema, jolla ei ollut sanottavaa kulttuurimerkitystä, mutta nyt siitä on tullut koko savolaisen matkustuksen napa, ja aseman ympärille on kasvanut iso paikkakunta.
Pieksämäellä näkee tavallisesti Savosta siirtyneitä helsinkiläisiä liikemiehiä pasteerailemassa arvokkain askelin pitkin asemasiltaa. He ovat joskus lähteneet kotipitäjistään "piällysmiehen paikkaa" hakemaan ja lopulta sen löytäneet. Mutta samalla on heistä karissut hyvätuulinen ja lupsakka savolaisuus, heidän ei enää passaa sanoa: meijän puojissa, vaan hienon maailman tapaan: meitän puotissa, eivätkä he katsele ympärilleen siinä mielessä, että tuttavan näkisivät. He kuvittelevat, että heidän ulkomuodostaan jo näkyy, minkälaisia "vinanssineroja" siinä menee, ja että jo toki poskeinenkin huomaa, kuinka tasavallan taloudellisen elämän ankara paino ja edesvastuu on laskettu heidän harteilleen. Mutta, kuten sanottu, he eivät enää ole savolaisia, vaan sekarotuisia kauppasaksoja, joita nousee joka heimosta ja jotka menettävät heimonmerkkinsä.
Ja miten kunnollista väkeä näiden nousukkaiden vanhemmat vielä olivatkaan! Heidän kotonaan kukoisti mitä kaunein kestiystävyys. Vieraalle annettiin ilomielellä mitä talossa parasta löytyi, ja jos hintaa kysyi, niin pahastuivat ja silmistä loisti tyytymättömyys: miksi te meitä luulette… Mutta pojasta polvi muuttuu, sanotaan, ja pojat ovat varmaan osanneet antaa rahalle toisenlaisen arvon. Eivätköhän vanhempansa häpeisi näitä luiruja poikiaan, jos eläisivät ja kaikki heidän matkansa tietäisivät, aivan niinkuin nämä nykyiset "Monacon konsulit" ja muut häpeävät reiluja vanhempiaan ja saapuvat vasta heidän hautajaisiinsa. Nyt reissuavat nämä rikkaat liikemiehet kerran kesässä köyhtyneiltä raatajilta halvalla ostamiansa maatiloja katsomassa.
Menkööt menojaan, nämä yhteiskunnan pylväät, kulkekoot kulkuaan asemasillalla, siirtykööt siitä rauhassa vieteröityihin "kupeihinsa" torkkumaan niin levollisesti kuin heidän omatuntonsa sallii — tuleehan siellä junaa muuttavata vastaan "oikeita immeisiäkin", ja heidän seurassaan sopii jatkaa matkaa.
Siellä onkin eri seura taas koolla vaunussa. On vankkoja kokoomukselaisia, tunkiopuhtaita maalaisliittolaisia, ehkä siemeneksi edistysmielisiäkin, ja tietysti savolaisessa kolmannen luokan vaunussa matkustaa aina kirkkaan luokkataistelun kannattajia, Moskovan oikeauskoisen kirkon pellavatukkaisia opetuslapsia. Mutta he ovat erinomaisen kilttejä ja tekevät yhteiskuntaa säilyttävän aineksen kanssa kompromisseja ilmoista, vuodentulon toiveista y.m. luokkarajoja epäselventävistä seikoista. Olen nyt kolmena kesänä perättäin kulkenut Savossa ja saanut sen käsityksen, että kommunistinen herätys siellä ei ole kaikkein äkäisintä laatua.
Maalaisessa asustaa itsepintaisesti entinen halu isäntämieheksi, jollainen monesta on tullutkin lunastuskin nojalla, ja hän antaa palttua maan yhteiskunnallistuttamiselle. Yritäppähän ottaa maatilkkua pois oppilaaltasi, Moskovan maailmanvallankumouksen kirkkoherra, niin tulee varmasti tupenrapinat! Ei, oma sen olla pitää, olkoonpa häntä kuinka vähän hyvänsä. Eivätkä nämä savolaiset porhotkaan ole yhtä ärhäköitä kuin esimerkiksi jossain Etelä-Suomessa. Nämä ikäänkuin ymmärtävät, että samoja pulliaisia se on tuokin moskovalainen, vaikka se väliin "ruukkoo suutaan", kun ei ole parempaakaan hommaa; mutta mitäpä tuosta: ainahan täällä meidän puolessa on sana kukkinut.
Oivallisesti toimeentullaan vaunussa. Kukin koettaa leikata mahdollisimman leveän vitsin, ja riita ja tora ovat kaukana.