V.
Kuopion asema!
Siihen liittyy monta muistoa. Ennen pienenä, alle kymmentalviaana punkerona, laskettiin minut väliin kesäisin maalta vierailemaan syntymäkaupunkiini, ja minulle kehittyi siellä kaksi intohimoa: pyytää Pappilanpurosta paljain käsin nahkiaisia, joita turhaan "Talstin saunalle" kaupittelin — mistä lienee levinnyt perätön huhu, että niitä siellä ostettaisiin 10 pennillä kappale… ja istua pitkät tovit asemalla katselemassa junan "vekslausta". Se oli ihanaa aikaa, ja minusta tuli niin täydellinen tärkeimmän kulkulaitoksemme tuntija, että edelleenkin hyvällä syyllä uskoisin olevani itseoikeutettu kulkulaitosministerin paikalle. Niin usein kuin hallitukset ovat vaihdelleetkin, ei persoonaani kuitenkaan, valitettavasti, ole hoksattu.
Minun lapsuuteni aikana oli Kuopion asemalla aina riittävästi "vossikoita". Pulaa ei syntynyt vahingossakaan. Nyt on toisin. Jos keltä tahansa ajurilta kysyt, vastaa hän säännöllisesti:
— Minn oun tilattu.
Kuka ihme heidät sitten lie kaikki tilannutkin, mutta jo kolmannen kerran jouduin toteamaan saman seikan. Nyt tuli kuitenkin sattuma avuksi. Olin muitten samanlaiseen tilanteeseen joutuneitten kanssa sadatellut poliisia, jonka velvollisuus on tämänkaltaisissa asioissa kestää kaikkien ahdingossa olevien kansalaisten pahantuulen ilmaukset, mikä muuten on hyvin luonnollista, kun kerran mies on poliisiksi ruvennut. Silloin kääntyi muuan vanha ajuri puoleeni kysyen:
— Outtako työ sen entisen al’upsier Heikki-vainoon poikia?
— Ounpa tietennii…
— Se on niät jo isässii hauvassa. Myö oltiin ennen hyvättii tutut, palaveluskampraatit. Yhtä aikoo oltiin tualla Kuopijan pataljoonassa.
Minusta tuntui tämä odottamaton tuttavuus muuttavan tilanteen koko lailla valoisammaksi. Katsoin uskaltavani ryhtyä jo suoraan asiaan:
— Vai outta niiv vanahoja tuttuja. No, ettäkö veis kaupuntii?
— Vienpä tok hyvinnii, Annappahan tänne laukkus…
Ja niin me lähdimme kaikkien kyydittä jääneitten kateellisin, melkeinpä vihaisin katsein seuratessa. Lukija kuitenkin huomatkoon, ettei matkamme käynyt kovin joutuisasti, sillä me pääsimme perille vasta sen jälkeen, kun minun kertomukseni isäni elämästä — sotaväessäoloajasta hamaan kuolinpäivään saakka — sekä omista sekavista vaiheistani oli onnellisesti loppuun suoritettu.
Maksua ei kuitenkaan kannettu ajan, vaan matkan mukaan, ja niin minä olin näyttänyt maailmalle sen ihmeen, että olin ajanut ajurilla Kuopion asemalta kortteeriini.
Tässä sitä nyt ollaan Kuopiossa. Toistakymmentä vuotta vierähti maailman markkinoilla, ettei tullut käydyksi synnyin- ja koulukaupungissa. Nyt on tie suuntautunut tänne jo kolmantena kesänä perätysten. Maailma kuljetteli moninaisilla teillä, eikä oikeastaan ennen päässytkään. Olisi aikaisemmin vielä ollut siteitäkin: emo elossa, mutta poika kierteli vain muita mantereita. Toista vuotta sitten kävin hänet kuoppaamassa äitinsä ja esikoisensa viereen. Ja nyt vasta on maailman matkalainen tullut varsinaiseen synnintuntoon, kun hänellä ei ole heimostaan ketään läheistä jäljellä. Täytyy kuitenkin edes myöhästyneenä maksaa verivelka synnyin- ja kotiseudulleen, uhrata edes yksi kesäkuukausi lapsuuden leikkitanterille, minun, isän, jonka pojat kai jo tulevat lukemaan itsensä toiseen heimoon syntymäpaikkansa ja lapsuudenmuistojensa mukaan. Ja lukekoot, samaa kansaahan se on muuallakin, Hämeen nummillakin, eihän nyt enää heimosotia käydä, joskin hiukan totutusta tavasta "toiskirkkoista" leikillisesti nälvitään. Vähitellen häviää sekin heimoerotus ja jää jäljelle vain yksi kansa, jonka jäsenet kuitenkin palastavat edes käymäsiltään kotipuoleensa — joskus kun elämä pahasti kolhaisee.
Niin niin, nyt ollaan Kuopiossa. Ollappa nyt oikein hyvä kynästään, kun muistot mieleen palautuvat! Mutta niitä tulee niin tulvimalla, ettei käypäläisen kynä, hyväkään, niitä kerralla kuvaisi. Pitäisi oleutua, kulkea läpi kaikki ennen juostut paikat. Pitäisi mennä Pappilanpurolle nahkiaisia kourin koukkimaan — niitä lienee siellä vielä. Olisi ehkä asemallakin istuttava 'vekslausta' katselemassa. Kukaties, vaikka siihen vieläkin eläytyisi. Tullessa oli huoli ajurista, mutta ehkä omia aikojaan sinne kuljettuaan pääsisi kiinni entiseen tunnelmaan.
Niin mutta tosiaan: sittenhän olisi mentävä paljasjaloin kadulle ja tapella nujuutettava kaupunkilaispoikain kanssa, ennenkuin aikaisemman poikuusajan muistojen kertaaminen olisi täydellistä. Muistan vielä Tatu Kolehmaisen leveän naaman niiltä ajoilta. Tatulta minä taisin saada selkääni muutaman kerran. Mitenkähän kävisi nyt? — Mutta herranen aika, eihän se sovi. Tatu on Helsingissä, eikä siksi toiseksi tämänikäisen miehen sovi lähteä tappelua hakemaan.
Olisi kai juostava Puijolle ja uudistettava "kasteenliitto" — niin lienemme me poikaset luokkaliittoamme nimittäneet. Voi sentään, kuinka silloin suu "pakularretassa" ja punaisen limonaadin vaahdossa vannottiin ja vakuutettiin, että sinä ja sinä vuonna, aikamiehinä ja akoittuneina, suurina herroina, tavataan Punkaharjulla. Se vuosi oli visusti merkitty luokan liitonmerkkiin ja meillä oli kaikilla suuri halu nähdä omaa maatamme, minkä vuoksi se kokous merkittiinkin Punkaharjulle. Niin no, moni meistä lie nähnyt laajalti omaa maata, joshan vierastakin, lie usea sattunut pistäytymään Punkaharjullakin, mutta tulikohan kukaan siihen luokkakokoukseen — suurena herrana tai suurena narrina, sama se, mutta tulikohan? Eikö liene useammalta hävinnyt koko merkki rinnasta ja vuosiluku mielestä? Sellaista on elämä ja tämän maailman meno. Poikuusajan ystävyys ja yhteenkuuluvaisuus tahtovat loppua jo koulun yläluokilla. Ainakin ystäväpiiri supistuu ja melkein aina olemassaolon taisteluun jouduttua muuttuu aivan toiseksi. Onhan hauska tavata luokkatoveria ja verestää joku vanha kouluaikainen vitsi, mutta mikä siinä lie, että luokkatovereilla myöhemmin elämän torulla tavattaessa on usein niin hirmuisen kiire?
Ei toki Väinölännientäkään sopisi jättää käymättä. Ei millään. Jos oikein poikuusaikaan tahtoisi eläytyä, niin pitäisi kaiketi kertaalleen vielä käydä kaatamassa penkit Kallaveteen, vaikkapa nyt yhdeltä puolelta, esimerkiksi Kuopionlahteen. Mutta mikä niitä enää keski-ikää lähentelevänä yhteiskunnallisena toimihenkilönä kaikkia vierittää jaksaisi! Voi voi, kuinka me sentään olimme vallattomia. Mennäppä kuulaana kevätyönä sellaiseen puuhaan! Kuinka moni meistä sittemmin on joutunut yhteiskunnallisella toimialallaan nuhtelemaan toisia ihmisiä ilkivallasta? Mikä on pappina saarnatuolista paukuttanut maailman pahuutta vastaan, mikä sanomalehtimiehenä pauhannut lehdessään meidän sivistyneelle vuosisadallemme sopimattomasta vandalismista, kuka taas tuomarina mätkäytellyt sakkoja ilkivallasta. Miehiäpä tuota on tullut meistä, vaikka poikasena elämänilo joskus puhkesi esiin hieman raisulla tavalla.
Niin, ja sitten suurena poikana käytiin Niemellä palokunnan juhlissa, joihin säätyläiset maksoivat 75 penniä, muut 50 penniä, koululaiset ja sotamiehet à 25 penniä. Yläluokilla oli se piikin maksu oikeastaan loukkaus, siihen aikaan kun näet kouluun mennessäkin kirjat ajettiin palttoon taskuihin, ettei kukaan sivullinen vain olisi erehtynyt koulupojaksi luulemaan. Niin oli mennyt meihin ylpeyden henki, vaikka savukkeensa piti polttaa nurkan takana "jaakopstaattiin asti" ja housun puntit pakkasivat nousemaan polvia kohti huolimatta siitä, että muoti siihen aikaan suosi enimmäkseen pitkiä housuja. Niin, se oli loukkaus se piikin pääsymaksu, mutta kukkaro ei sitä pannut pahakseen, pikemmin päinvastoin.
Mutta miksi mennä Puijolle? Siellä on uusi näkötornikin, korkea ja uudenaikainen. Se vanha, joka seisoi neljän rautalangan varassa, oli kotoisempi, huojuikin niin lempeästi.
Ja minkä takia tallustella Väinölänniemelle? Tuskin sieltä enää löytyisi sitä ensimmäistä runoanikaan, jonka minä toisen yltäkylläisen sydämen kanssa rinnatusten seisten piirtelin erään paviljongin tolppaan. Ei se ollut sillä hetkellä syntynyt, vaikka minä niin väitin ja sain siitä syvän ja paljon puhuvan huokauksen ynnä kostean katseen palkakseni. Kyllä se oli minua hikoiluttanut monta yötä, minkä seikan minä nyt voin huoleti tunnustaa, koska hän ei varmaankaan enää minua muista — enkä minäkään häntä. Mutta runo on yhä mielessäni, se kuului näin:
Me tässä valan vannoimme, toiselle toisemme annoimme, lemmelle kaiken kannoimme.
Jaa jaa, niinhän sitä siihen aikaan kannettiin, mutta siitä onkin niin äärettömän kauan.
Kas niin, nyt ne tulevat kaikki: Kotkankalliot, Huuhanmäet, Haapaniemet, sotaiset harjoitukset seiväs olalla pitkin katuja ja osaksi juuri äsken mainituilla kallioilla, mäillä ja niemillä, keväiset laivojen koematkat — kuopiolaisten senaikainen suurin keväthuvi — ja mitä kaikkea sieltä rupeaa tulemaankaan muiston kätköistä.
Mutta eihän minun tarkoitukseni, Herra nähköön, ollut romaania kirjoittaa. Piti pitää vain pientä pakinan pärinää yhdestä kesäreissusta, josta on vielä paljon jäljellä.
Hyvästi siis Kuopio, ehkä joskus vielä tavataan!