VI.
Kukkuu, kukkuu,
Kokkonen nukkuu
kasarmin pitkällä penkillä.
Vänrikki tulloo ja nykäsöö,
Kokkonen kiäntyy ja rykäsöö.
Näin lauleskeli tunnetulla nuotilla alakuloinen sotamies minun lähtiessäni jälleen synnyinkaupungistani Kuopiosta lapsuudenkotiani Karttulan pitäjää kohden. Hän istui, se sotamies, vaunun penkillä aivan niin vakavana, kuin olisi hän juuri ollut menossa uhraamaan henkensä ja verensä isänmaan ja kotiseudun puolesta. Poika oli tuskin kyyneleittä jaksanut erota kauniista kotikylästään Kehvosta ja lähteä matkalle kesäleirille, mutta savolainen huumori oli pistänyt sittenkin hänen suuhunsa hiukan koomilliset sanat surumielisen kansanlaulun säveleeseen.
Näin matkoilla joutuu monesti hyvin kiusallisiin tilanteihin. Varsinkin kun kuudenkintoista vuoden kuluttua, kuten nyt minä, tekee pitemmänpuoleisen kierroksen kotiseuduillaan. Olot ovat muuttuneet, paikat muuttuneet, kaikki ihmiset muuttuneet — ainakin muistisi on heistä monen monta kadottanut, ja sitten onnettomuudeksi sinä itse olet muuttunut kaikkein vähimmän, joten jokainen samaan päämäärään matkustava tulee kysymään kuulumisia ja keskustelemaan kanssasi herttaisen avomielisesti. Olin jo Kuopiossa tavannut monta veljeä ja ystävää, joitten nimestä minulla ei ollut kaukaisintakaan aavistusta, eikä taida tullakaan, jollei suopea kohtalo jollakin seuraavalla matkalla tuo heitä jälleen eteeni ja johdata sitten mieleeni kaikkia niitä mahdollisesti hyvinkin tärkeitä edesottamisia, joihin viheriän nuoruuteni päivinä olen kenties näitten tuttavieni kanssa tehnyt itseni vikapääksi. Luojan kiitos, että ihmisellä on edes jonkin verran luontaisia näyttelijätaipumuksia, joitten avulla tällaisistakin kohtalokkaista yhteensattumista miten kuten selviytyy. Asia on verraten yksinkertainen silloin, kun tuntematon ystävä kutsuu sinuksi. Hän on siinä tapauksessa avomielinen ja puhelee itse niin paljon kaikenlaisista sinulle kylläkin arvoituksellisista yhteisistä muistoista, ettei sinun tarvitse muuta kuin ymmärtäväisesti myönnellä ja nauraa höräyttää iloisesti aina, kun ystävä itsekin suvaitsee nauraa. Mutta vanhasta tuttavasta, joka teitittelee, on paljon konstikkaampaa selviytyä. Hän on koko-lailla pidättyvämpi ja näyttää vartoilevan, että sinäkin kyselisit häneltä hänen elämänsä vaiheita. Tämä on hyvin arkaluontoinen tehtävä. Et tahdo löytää sopivaa lähtökohtaa, kun ei sinulla ole edes aavistuksen hiventä hänen aikaisemmista puuhistaan, yhtä vähän kuin nimestäänkään. Koeta siinä nyt keksiä jokin napa, jonka ympärillä taitavasti pyörittelisit keskustelua.
Onneksi alkaa Kurkimäen asemalta tulla parempia tuttuja seuraan. Niitä on piileskellyt toisissa vaunuissa, joista nyt vasta vääntäytyvät esille. Osuuskaupanhoitaja seisoo asemalla. Häneen ei aika pysty. Yhtä punakka on kuin ennen kansakoulussa, jossa hän voitti vanhempien hiihtosarjan, minä nuorempien. Mutta kovin on pönäköitynyt, tullut yksityiskauppiaan näköiseksi. Yhteishyvän palvelijan pitäisi olla kuiva kääkkä, jotta pysyisi kaikkien epäilysten ulkopuolella. Yhteishyvän palvelijaahan aina epäillään kaikesta. Mahtaisiko osuustoimintamies pysyä vielä suksilla? Minun on jo aikoja täytynyt jättää unelmat palkinnoista. Kovin on tullut tätä ruhoa.
Mikäs se on tuo partaleiju, joka häärää linja-auton luona? Eikö vain paistakkin parran takaa entisen sepän Matin hymyilevä muoto? Onpa Herra hänelle karvoja siunannut, ihan on koko naama kuin turvepehku-osuuskunnan osoitekilpi. Mutta sama hyvätuulinen, hieman hidas ja venkoileva savolainen hän on kuin ennenkin.
Sitten sitä lähdetään Matin postiautossa.
Ne nykyajan mukavuudet, ne ovat jo kotiutuneet suloisen Suomen jokaiseen kolkkaan. Missä ennen köryytettiin kymmenet kilometrit hiljaisella hevoskyydillä, siellä nyt auto mennä vilistää saman matkan muutamassa tuokiossa. "Autopussilla" ajetaan nyt jo melkein jokaiseen kylään. Vastaantulevat akat ja ukot vielä viime kesänä töytäilivät raviojan tuolle puolen ja sieltä siunustelivat uuden ajan kummitusta. Nyt siirtyvät he vakaisesti vain sen verran, ettei auton kurasiipi hipaise.
Aika vetää mukanaan, se on etevä koulumestari, antaa havainto-opetusta sellaisella voimalla ja väellä, että pitää kovaankin päähän mahtua. Ja niin ukkonen ja akkanen, joka vielä viime kesänä piti autoa sellaisena rakkineena, ettei siihen selväjärkinen ihminen lähde, ajaa nyt itsekin samalla vehkeellä, eikä pahimmassakaan mäessä edes parkaise. Hevoset vielä maansydämessä säikkyvät tätä uudenaikaista ammattinsa sortajaa, mutta vähitellen nekin mukautuvat ja oppivat myöntämään bentsiinihevon etevämmyyden kakaramasiinan rinnalla. Kaupunkilainen kulttuurihevonen katselee jo välinpitämättömästi konetta ja heilauttaa ylenkatseellisesti häntäänsä maalaisen ammattiveljensä ja -sisarensa arkuudelle. Lehmä taas luontonsa mukaisesti asettuu samalla tavoin poikkiteloin auton kuin hevosenkin eteen, ja lammas juosta läähättää lyhyen kilpajuoksunsa kummankin kanssa. Ne ovat niitä luomakunnan vähäisimpiä, jotka luultavasti säilyttävät tylsän suhtautumisensa kaikkiin ihmisen ajoneuvoihin halki aikojen. Mutta mitäpä tuosta, antaa noiden ikuisten protesteeraajain olla muistuttamassa niistä vanhoista hyvistä ajoista, jotka elävät enää vain runoilijain haaveilevassa mielessä.
Siellä elääkin niin monta valheellista ajatusta. Runoilija kaihoaa aina sinne, minne hän ei pääse. Kamarissaan laulaa hän kaipuutaan merelle myrskyävälle, mutta uskaltaa tuskin tyynelläkään astua kalastajapaattiin. Samoin manaa hän ukonnuolta särkemään kaikkea, mikä ei ole hänelle mieleen, mutta ukkosilmalla sulkee hän ikkunat ja pellit ja painautuu mielellään kirjoituspöytänsä alle, saman pöydän, joka on ollut alasimena taottaessa niin monia uhma-aseita.
Kyllä on tuttu tämäkin tie, jokainen mäennyppylä ja kivi tuntuvat nyökkäävän tervehdyksensä. Tästä sitä ennen kuljettiin kouluun ja koulusta kotiin. Puut vain ovat kasvaneet, mikäli eivät tukkiyhtiön miehet ole entisiä komeita honkia kaataneet. Ja pyöreää puista savutorvea kantavat mökit ovat menneet kaiken maailman tietä. Ennen kyytimies niiden kohdalla vitsaili, että separaattori on tuotu tuohonkin tölliin, koska kirnu on joutanut katolle. Nyt niistä monesta on merkkinä vain soraläjä, toisten tilalle taas on kohonnut uusi ja nätimpi.
Sitten alkavat lapsuuden, leikkikentät. Tuossa rannalla minä opin uimaan, tuosta ongin ensimäisen ison ahveneni, jonka johdosta minulla oli tilaisuus sanoa kalakeitolle kotiin saapuneelle isälleni: Syö poikas saalista! Tuossa mäentöyräässä minut ensi kerran tavattiin tupakalta. Vanhemmat pojat kiersivät kessuista sätkän, ja minä imin. Kulki ohitse tuttu mies, kieli isälle, joka selkäsaunan asemasta sytytti minulle kotiin palattuani sikarin. Se sikari vei minulta tupakoimisen halun isommaksi aikaa. Liekö hänen kasvatusmenetelmänsä ollut kaikkein uusiaikaisimpia — mutta hyvin se tehosi. Sen sikarin käry on välistä vieläkin sieraimissani.
Pian saavutaan perille.