VII.
Nyt tulee mies kotiseudulleen kuin hiljan sieltä lähtenyt, onhan tämä jo toinen kesä peräkkäin. Viime suvena, oltuani poissa kokonaista kuusitoista vuotta, tulin arkaillen kuin johonkin syyllinen. Mies, joka asuu lapsuudenkotiani, tuli auton pysäyspaikalle vastaan ja otti huostaansa matkalaukkuni. Hän oli ystävällinen ja yleensä niinkuin olisi eilen tavattu. Mutta kun hän matkalla pyysi muuatta yhteistä tuttavaa puistoonsa kahville, jouduin minä ymmälle. Olinko jo todellakin niin unohtanut lapsuudenkotini? Eihän siellä minun muistini mukaan pitänyt olla mitään puistoa.
Olipas kuitenkin. Keskellä pihaa kasvoi komeita puita, koivua, kuusta ja pihlajaa. Kyllä on kummallinen otus tämä ihminen! Hän on pitävinään jotakin pyhänä, palaavinaan siihen johonkin yhäti muistoissaan, ja kuitenkin saattaa hän niin perusteellisesti ja paljon unohtaa. Niinkuin esimerkiksi minä nämä puut. Kuusikolmatta vuotta sitten olin ne itse pienenä poikasena istuttanut, sitten niitten juurella kymmenen vuotta kuppelehtanut ja nuoruuden kukoistuksessa niiden luota poistunut. Sinne olivat ne sekaantuneet uusien vaikutelmien suureen ryöppyyn. Niitten pienoisten pihlajien kuva saattoi elää jossakin sielun pohjalla, mutta ne pihlajat eivät olleet siellä kasvaneet niinkuin pihamaallaan. Mies oli kasvanut, ajatukset varttuneet, suuret kokemukset painaneet alleen lapsuuden pyhät pihlajat ja elämäänsä aloittavat koivut. Siinä sai sitten mies hävetä muistinsa lyhyyttä.
Mutta tuttavuus solmittiin uudestaan, ja niitten oman käden istuttamien puitten alla vietettiin ihania heinäkuisia iltoja.
Tänä kesänä ollaan jo taas hyviä vanhoja ystäviä. Puut ovat vuoden kuluessa ikäänkuin entisestään komistuneet, vai mahtaako niitten istuttaja vain olla tekevinään sellaisen huomion korvatakseen entisen laiminlyöntinsä. Ainakin lausuu hän puitten nykyiselle omistajalle sellaisen kohteliaisuuden.
Jaa, sitä ollaan nyt sitten taas "omassa" pitäjässä. Tästä lähdettiin opin teille ja käydä juntattiin kansakoulua pienestä seitsenvuotisesta vekarasta. Se kansakoulu täytti viime syksynä kolmekymmentä vuotta. Ensimmäinen oli pitäjässä, muuatta tehtaan koulua lukuunottamatta.
Kovin epäillen ukot siihen silloin suhtautuivat. Aluksi ei koululle tahdottu saada sopivaa huoneistoa, mutta sitten muuan rahanahne körttiläinen antoi sille suojan. Niin oli kuitenkin hänkin sydämissään opinahjoa vastaan, ettei pannut omia poikiaan siihen. Olivathan ne jo kylläkin jonkin verran sivuitse tavallisen kansakouluiän, mutta eipä vanhuudesta ollut väliä silloin. Muutamia valistushaluisia isäntiä oli kirkon lähimmässä ympäristössä, ja he lähettivät vieläpä kuudentoistakin vanhoja perillisiään oppimaan. Mutta toiset jurrottivat sivussa. Tuumivat vain, että antaa joutavien touhuta, kyllä siitä tarpeensa saavat; on tässä ennenkin toimeen tultu ilman kouluja ja tullaan edelleenkin, herroja ja tyhjäntoimittajia niissä kasvatetaan, ei kuonnu käsi aatran kurkeen koulun käyneellä.
Niin silloin. Mutta lähinnä seuraavat vuodet aikaansaivat suuren muutoksen. Turhaa olisi puhua, että muutos tapahtui ihmisten mielissä. Vielä mitä! Ei Savon ukkoihinkaan — poikkeuksista tietysti puhumatta — mennyt mikään erityinen basilli, joka sitten levitti sivistyskaipuuta kuin kulkutautia. Eipä toki, heitä elähytti vain jalo keskinäinen kilpailu: kun kerran siellä ja sielläkin koulu on, niin sittenpä hitto, ettei sitä saada meidän kulmakunnalle. Ja saatiinhan se. Tuskin oli kahdeksaa vuotta kulunut kirkonkylän koulun perustamisesta, kun pitäjään oli niitä ilmaantunut kolmetoista. Ja nyt niitä on kaksikymmentä, niin että lisäys viimeisenä verraten pitkänä ajanjaksona ja vielä oppivelvollisuustaistelun aikakaudella ei ole enää mikään erinomainen.
Sillä tavoin tässä Suomessa on kansansivistys eteenpäin kulkenut: vähemmän sisällisen halun pakotuksesta kuin aivan tavallisesta ihmisen pahasta tahdosta, varsin ulkonaisista kunniavaikutteista. Ei sitä kukaan ole niinkään koulun tuomasta opin siunauksesta piitannut, mutta omaan kylään se on pitänyt saada, koulu, kun kerran naapureillakin on, siinä kaikki. Mutta numerot puhuvat huimaa kieltä. Niitten valossa tämä kansa on maailman valistuneimpia, niin että sopii laulaa kuin vanhassa piirilaulussa:
Tuoppas kultas rinnalle, niin kaunihimp' on mun, on mun, on mun…
Kun sitten ulkomaalainen vieras saapuu maahamme, leväytetään hänelle auki tilastot ja sanotaan: mitäs vieras tykkää, eikö ole komeata? Käytetään häntä vielä suurimmissa kaupungeissa ja maaseutua ihailemassa Imatran valtion hotellissa sekä erinäisissä matkailijayhdistyksen samanlaisissa paikoissa, ja ihmepä on, ellei hän omaan maahansa palattuaan kirjoittele kauniita legendoja julmetun valistuneesta kansasta kaukana Pohjolan erämaissa. Ja jos sitten vielä tulee onnellinen sattuma avuksi, niin kuva on sitä loistavampi.
Ehkä puolisentoistakymmentä vuotta sitten vieraili muuan saksalainen matkustaja Helsingissä. Kempin hotellin nurkalla kääntyi hän omalla kielellään passipoliisin puoleen ja sai myös saksalaisen vastauksen. Ihastuneena kirjoitti hän kotimaansa lehtiin, että jo tapasi kerrankin sivistyneen maan, kun kaikki poliisitkin osaavat saksaa. Tosiasia kuitenkin oli, että Helsingin poliisilaitoksen silloin ehkä kahdeksaansataan nousevasta miehistöstä tämä yksi osasi jonkin verran mainittua kieltä. Mutta Suomea oli kuitenkin "tehty" tunnetuksi ulkomailla.
Vaikka miten lienee tunnetuksi tulemisen laita? Yhtä mittaa valitetaan sanomalehtien pikku-uutisissa, että kirjeitä saapuu Helsinkiin Moskovan kautta, vaikka tämän tasavallan pitäisi olla tunnettuna barrikadina Moskovan ryönää vastaan. Suomalaiset juoksevat joka neljäs vuosi maataan tunnetuksi olympialaisissa, mutta erehdyksiä tapahtuu sittenkin. Tällä en tahdo vähimmässäkään määrässä halventaa olympialaisia kisoja, jotka nostattavat, silloin kun niissä voitetaan, vähän itsekunkin harjaksia, ja hyvähän olisi, jos tasavallan laina-asiat saataisiin järjestykseen maratonilla ja keihäällä.
Ja vielä parempi, että maa olisi todella sivistyneitten kirjoissa. Raakojen veritöitten jokapäiväinen luettelo sanomalehdissä ei kuitenkaan anna meistä hyvää todistusta.
Kyllä kai meidän kulttuurimme sittenkin on toistaiseksi pääasiassa numeroissa? Härmän ajat ja tavat ovat vielä liian likellä, ja Hanssin Jukat ja Rannanjärvet elävät muuallakin kuin kansanballadeissa.
Mutta olkoonpa, että merkityksemme kulttuurikansana vielä onkin heikko. Olkoonpa, että meillä vielä, niin Savossa kuin muuallakin, mieluummin tanssitaan valistusseuroille rahaa kokoon kuin valistutaan ja valistetaan, niin monessa maalaisessa asuu kuitenkin valtava tiedonjano. Savon sydämessä kuunnellaan usein puhujaa henkeä vetämättä, ja sama on laita muissakin maakunnissa. Todellista valistusta harrastavan ja hakevan joukon ei tarvitse olla suuren, koska sen on seurattava opetusta aivoillaan eikä tunteillaan. Opintokerhot alkavat vähin menestyä kaikkialla. Ne tekevät siunauksellista työtä. Jos valistustyötä saadaan jatkaa häiritsemättä, voidaan ehkä piankin esittää täältä Pohjolasta sivistyskansa muutenkin kuin kylmillä numeroilla.