VIII.
Meillä oli myös olympialaiskuume täällä maalla. Se on tarttuva tauti, jota Suomen kansan suuri enemmistö potee joka neljäs vuosi, paitsi suurien sotien aikana, jolloin kuumetta ei tavata. Sen tuntomerkit ovat jonkin verran erilaiset eri ihmisissä. Tavallisesti tunnetaan potilas kuitenkin siitä, että hän alkaa huutaa: hei, hei, hei, ja tehdä ilmahyppyjä. Varsinkin kaupunkipaikoissa on olympialaissairailla taipumusta kokoontua yhdeksi raivoavaksi ja meluavaksi laumaksi ja riekkua pitkin öitä häiritsemässä terveitten ihmisten unta. Yhteiskunta on tätä tautia vastaan voimaton. Ainoa lääke sille olisi, sikäli kuin se Suomessa esiintyy, suomalaisten häviö joka neljäs vuosi uudistuvissa olympialaiskisoissa, mutta sekään ei ole toivottavaa.
Meissä täällä maalla ei olympialaiskuume esiintynyt yhtä voimakkaana tai ainakaan ei sellaisena joukkohumauksena, joka muistuttaa meidänkin maassamme levinnyttä uskonnollista helluntailiikettä. Sehän kuuluu panevan hengen saaneet piehtaroimaan ja potkimaan. Mutta omat vaikutuksensa oli olympialaistaudilla täälläkin. Satuin matkalle juuri olympialaisten edellä ja muutamaan kertaan jo vaunussa jaettiin mitalit. Minuunkin vakiinnutettiin se luja usko, että keihäänheitto on kokonaan Suomen ja kymmenentuhannen metrin juoksu niinikään, jollei se Witte (Wide), ruoja, satu pakkautumaan väliin. Mutta senkin varalle oli keksitty selitys, joka jo junassa tunnettiin, että Witte on jyväskyläläinen — vähintään. Ne olivat niitä ensimmäisen päivän otteluja, pitemmälle ei matkalla muistettu yksityiskohtia, mutta noin ylimalkaan määrättiin Suomelle melkein kaikki mitalit. Minkä nyt ehkä joku "ronssinen lätkä" annetaan Amerikalle.
Sitten meni ensimmäinen kilpailupäivä, ja vasta toisen päivän iltapuolella tuli tieto, että Myyrä oli saanut keihäässä ensimmäisen palkinnon, mutta muita ei ollut luonannut. Emme tunteneet erityistä pettymystä, joskaan ei riemuakaan. Mutta sitten saatiin kuulla, että kymmenellätuhannella oli ollut monta suomalaista etupäässä. Silloin innostui meidän isäntä ja sanoi:
— Pojat, menkääpäs mittaamaan kymmenentuhatta metriä tuonne maantielle, niin juosta hiipastaan matka, että nähdään, mitenkä paljon parempi se Ritola on tavallista miestä.
Pikkupojille järjestettiin kolmen metrin pituinen ongenvapa ja neuvottiin, että kun otatte tämän 3333 kertaa, niin siinä se suunnilleen on ja sitten juostaan joka mies.
Pojat olivat tehneet uuden jakolaskun ja tulivat takaisin sen tiedon kanssa, että he olivat pistäneet vapansa sata kertaa ja päässeet Tuppurin tienhaaraan. Siellä on käännekohta, startti tapahtuu meidän veräjältä. Rata on selvää maantietä, eikä mitään pariisilaista koksia, ja se on juostava kymmenen kertaa edestakaisin.
Isäntä kyseli, että olisikohan tarpeen oikein piikkikengät, mutta kun talon urheilutarvevarastossa ei sellaisia ollut, tyytyi hän tavallisiin savolaisiin lapikkaihin. Myöskään ei meistä kukaan edustanut maan värejä, vaan kukin omaansa. Kahdella kaupunkilaispojalla vain oli epämääräisen punaiset uimahousut. Muut lähtivät tavallisen pituisissa nimettömissä. Niitä kahta kaupunkilaispoikaa nimitimme Neuvosto-Venäjän edustajiksi, koska heidän uimahousunsa olivat yhtä haalistunutta punaista kuin mainitun maan väri. Punaisella värillä on, silloin kun se yrittää esiintyä liian kirkkaana, se ominaisuus, että se päivänvalossa muuttuu valkoiseksi. Isäntä itse sanoi olevansa Ritola ja näyttävänsä, miten sitä oikein juostaan. Hän kehui pojasta pitäen olleensa mainio juoksija, ja samoilla lapikkailla, joilla hän nyt aikoi startata, oli hän vielä viime talvena hiihtänyt ainakin yhtä kovaa vauhtia kuin aikoinaan nykyisen suurjuoksijan kaima, hiihtäjä Ritola.
Lähtöviivalle asettui ikäjärjestyksessä nuorimmasta vanhimpaan: kolme poikasta, allekirjoittanut ja isäntä. Me muut olimme avojaloin, isäntä vain lapikkaissa. Palkintotuomarina, lähettäjänä ja ajanottajana, samoin kuin tavallaan kisojen järjestäjänäkin, toimi isännän veli, räätäli ja aktiiviurheilija, jonka erikoisalana olivat lyhyet matkat, minkä vuoksi hän ei harjoituksen puutteessa sanonut voivansa lähteä näin pitkälle matkalle. Asiantuntijana antoi hän meille erinäisiä neuvoja: parasta on lähteä hiljanverkkaan, jotta riittää voimia loppukiriin, samoin ei ole terveellistä nauttia matkalla virvokkeita, koska ne voivat vaikuttaa vahingollisesti suolistoon. Sitten me lähdettiin, ja palkintotuomari-lähettäjä-ajanottaja-järjestäjä jäi maaliviivalle kädessään viisitoistakivinen hopeakapselinen Tobias.
Minä asetuin johtoon, sitten tulivat pikkupojat ja viimeisenä isäntä. Vauhti tuntui hyvänpuoleiselta, ja pian aloin tehdä huomattavasti kaulaa. Lähellä Tuppurin tienhaaraa, jonne oli kolmesataa metriä ja jossa oli käännekohta, sain lievän pistoksen ja katsoin parhaaksi keskeyttää. Pikkupojat juoksivat yhdessä rykelmässä sivuitse ja huomauttivat, että matka on juostava takaisinkin, vieläpä useampaan otteeseen. He luulivat minun erehtyneen matkan pituudesta, mutta minä sanoin, että pistoksen vuoksi on minun valitettavasti luovuttava kilpailusta.
Vasta hyvän ajan kuluttua tuli isäntä nähtävästi hyvissä voimissa. Minä istuin silloin kivellä ja kysyin, olisiko hänellä mahdollisesti savukelaatikko taskussaan, koska minä olin unohtanut omani kotiin. Hän katsoi minuun halveksivasti ja sanoi, että sellainen mies, joka ei jaksa juosta kymmentätuhatta metriä, kun Pariisissakin on kolme suomalaista ollut ensitiloilla, eikä halua tuottaa kunniata maalleen saavuttamalla uutta maailmanennätystä, ei ansaitse tupakkaa. Lisäksi huomautti hän, että hän tuntuu olevan kunnossa ja epäilee kymmentä kilometriä liian lyhyeksi matkaksi, pitäisi olla vähintään maraton. Tällä matkalla hän tuskin kerkiää lyödä Ritolan uutta maailmanennätystä, mutta toivoo sentään saavuttavansa sangen hyvän ajan.
Isäntä läksi hölkyttelemään edelleen, ja minä jäin kivelle, vähän nolostuneena saamastani läksytyksestä, mikä kylläkin saattoi olla hyvin ansaittu. Pikkupojat tulivat sitten takaisin yhä edelleen samassa ryhmässä ja sanoivat, että kierrosajaksi — kuusisataa metriä — oli ilmoitettu siinä kolmen minuutin korvilla.
Kului epäilyttävän pitkä aika, eikä isäntää näkynyt. Minä kiroilin hiljakseen — kun se tupakkalaatikko jäi kotiin, olisi tässä joutessaan vedellyt savut. Lopulta saapui isäntä hikisenä ja läähättäen.
— Piru tätä juosta lötköttäköön, kun ei ole mitään pakkoa, sanoi
Ritola. — Siirräppä vähän takapuoltasi. Tuossa on tupakka!
Me pistimme sauhuksi, ja suurjuoksija alkoi vähitellen tointua.
Raskasta on tuokin homma. Tulikohan edes puoli matkaa juostuksi?
— Ei, hyvä mies, vakuutin minä. — Sinä juoksit justiin yhdeksänsataa metriä, et siis kunnolleen kymmenettä osaakaan.
— Vai ei sitä tullut enempää. No jo pitää olla hevosen kaviot sillä miehellä, joka koko matkan pistelee puolessa tunnissa.
— Ei sitä hevosen kavioilla juosta, mies siinä pitää olla, mutta ei näy meistä olevan näihin reissuihin. Joko on Ritola saanut henkensä takaisin, mennäänkö pois?
Me lähdettiin kävelemään. Pojat olivat keskeyttäneet maaliin, juostuaan tuhatkaksisataa metriä. Heillä olisi kyllä riittänyt voimia pitemmällekin, mutta jostakin tuntemattomasta syystä oli heille tullut tappelu aivan maaliviivan lähellä, jolloin palkintotuomari oli katsonut välttämättömäksi sulkea heidät pois kilpailuista sopimattoman käytöksen vuoksi.
Senjälkeen me emme enää kilpailleet, mutta seurasimme kyllä olympialaisten menoa edelleenkin suurella mielenkiinnolla.