IX.
Nyt on sunnuntai ja kuuluu veisuu. Sadan metrin päässä meistä on kirkko. Se on väliaikainen, sijaitsee nuorisoseuran talolla, salissa, jossa on ennen tanssia ritkuteltu saksanpolkat, vinteriskat, toonauvalssit y.m. ryplätykset siltä ajalta, kun nuorisoseuraväki ei vielä tuntenut jazzia, shimmyä j.n.e. Kun tätä nuorisoseuran taloa noin kahdeksantoista vuotta sitten ruvettiin puuhaamaan, nousi seurakunnan papisto hanketta vastaan haukkuen raamatunselityksissä ja saarnoissakin tulevan talon Baalin temppeliksi, joka tulisi levittämään riettautta ja epäsiveellisyyttä ympäristöön. Tämän pitäjän papisto ei vieläkään loista erikoisella vapaamielisyydellään, se kirkottelee synnyttäneet naiset ja seuraa yleensä kirkkolain kaikkein vanhimpiakin pykäliä. Oltakoon nuorisoseurasta mitä mieltä tahansa, niin varmaa kaikessa tapauksessa on, etteivät savolaiset nuoret miehet olisi käyneet yöjalassa ainakaan sen vähemmän, vaikka nuorisoseuran talo papiston vastustuksen vuoksi olisi jäänyt rakentamattakin.
Nyt tämä synninalho on kelvannut kirkoksi. Sattui näet niin hullusti, että seurakunnan kirkko nelisen vuotta sitten paloi, ja sen vuoksi saarnaavat samat papit, jotka aikoinaan pauhasivat tätä epäjumalan temppeliä vastaan, nyt samassa talossa. "Niin muuttuu maailma, Eskoni", sanoi nummisuutarin Topias.
Se kirkkojuttu on jakanut tämän pitäjän niin, että entisistä puoluerajoistakaan ei kaikistellen tahdo saada selvää. Siinä ovat menneet hiukan sekaisin yksin maailmanvallankumouksellisetkin. Nyt jakaantuvat pitäjäläiset pikemmin asuinpaikkansa kuin puolueen mukaan. On olemassa kolme leiriä, ja jokainen kulmakunta tahtoo välttämättä kirkon omaan kyläänsä..
Nämä vuodet kirkon palon jälkeen on riidelty ja räisketty, käyty maaherrat, tuomiokapitulit ja valtioneuvostot. Ja tulokseksi on saatu, että vanha pitäjä on nyt tavallaan jaettu kolmeen seurakuntaan, joista yhdelläkään ei ole kirkkoa ja vain yhdellä on papit. Siis tosiasiassa on edelleenkin vain yksi lammashuone ja kaksi paimenta, niinkuin ennenkin. Kerran äkämystyivät vanhan seurakunnan jäsenet ja erosivat tuhatkaupalla kirkosta, mutta suurin osa on hissukseen hiipinyt takaisin "Aaprahamin helmaan". Ja edelleen pidetään kokouksia, joissa eivät merkitse mitään valkoisuus ja punaisuus — vanhat rotumerkit… vaan sen- ja senkirkkoisuus. Lukuisain valituksien ja asiapaperien alla on hyvässä sovussa äkkijyrkkien, vaaleanpunaisten ja vitivalkoisten nimiä.
Me istuimme yhtenä iltana kauan aikaa pihamaalla pihlajien alla vanhan tuttavani, entisen Riätälin Jussin kanssa ja resuneerasimme tästä kirkkoasiasta. Tätä miestä kutsuttiin ennen poikuus- ja nuoruusvuosinaan, jolloin kesät yhdessä juoksentelimme, vain Riätälin Jussiksi. Hänen isänsä oli räätäli, kummankaan sukunimeä ei löytynyt muualla kuin kirkonkirjoissa ja veroluetteloissa. Nyt on Riätälin Jussi jo saanut pitäjässä yleisesti tunnetun sukunimenkin, mutta minä kutsun häntä vain vanhalta muistilta, kuten mainittu. Tämä Jussi oli 22 vuotta sitten perustamassa kirkonkylän työväenyhdistystä erään sakin kanssa, johon allekirjoittaneellakin kuusitoistavuotisena nallikkana oli kunnia kuulua. Me uskoimme silloin seisovamme lujasti sosialismin pohjalla ja lienee seistykin, koskapa samainen yhdistys yhä edelleenkin elää ja vaikuttaa n.s. noskelaisena kommunistisen sekamelskan keskellä. Kun kommunistit alkoivat siinä rikuneerata, erotti yhdistys heidät heti ensimmäisen näytöksen jälkeen, niin ettei jäänyt siementäkään, ja siten on yhdistys lujasti pysynyt isäinsä uskossa.
Niin, tämä Riätälin Jussi on siinä kirkkoasiassa vanhan seurakunnan pomomiehiä, niinkuin kunnan asioissa yleensäkin. Hän nauttii pitäjässä suurta luottamusta ja on monien muitten pienempien hommien ohella kunnanvaltuuston puheenjohtaja.
Hän sanoi minulle, että riidellään kuinka kauan hyvänsä, mutta kirkon pitää tulla entiselle paikalle, eikä sitä saa kuljettaa mihinkään syrjäkyliin. Ja jos luulevat nurkkakuntalaiset kannattavan Herran temppeleitä rakennella, niin tehkööt — se ja se vieköön — vaikka joka kylään, mutta pitää se heillekin tehdä.
— Mutta ethän sinä, veliseni, tunnu niin kirkon kipeältä, uskalsin minä huomauttaa Jussin luennon loputtua, — ettei se laitos joutaisi sinusta nähden muuannekin. Tulee vain kuluja rakennuspuuhista ja…
— Tulkoon, kyllä ne kestetään. En minä kirkkoa tarvitse, mutta niitä on ukkoja ja akkoja, jotka tarvitsevat, ja minnekäs ne rengit ja piiatkaan riiuulleen tulisivat, jollei kirkolle. Minä en käy kirkossa, mutta en katso kieroon niitä, jotka käyvät. Sitäpaitsi on tämä meidän puoli niin järjestetty, että ihmiset tulevat pyhinä liikeasioissaan kirkolle, arkisin kun on leivän edestä aherrettava. Siinä sitten tulevat sekä hengelliset että ruumiilliset asiat toimitetuksi saman tien.
— Mutta vanhana sosialistina ei sentään luulisi…
— Kyllä minä sen virren olen kuullut. Käyppäs kerran kirkon kokouksessa, niin näet siellä niin noskensa kuin kommunistinsa suuna-päänä liehtomassa syrjäkyläseurakuntain puolesta. Tämä on nyt meillä päivän kysymys, ja siihen sekaantuvat kaikki, niin uskovaiset kuin uskottomatkin, ja tämä asia ajetaan päähän asti, tulkoon se sitten milloin tulee ja minkälainen tulee. Vanhat puoluetoveritkin ovat nyt joutuneet vastakkain. Luuletko sinä nurkkakuntaharrastusten poistuneen kansasta niin vain kuin puhallettuina? So so, poika, oman tuvan nurkalta sen pitää kirkon näkyä. Ei tässä ole niinkään paljon kysymys itsestään kirkosta kuin siitä, kenen paidassa kaulus kestää, kuten täällä Savossa sanotaan.
— Niin, niinpä taitaa olla, piti minun jo myönnytellä, — ihmisillä on omat pienet harrastuksensa, eivätkä ne taida niin vaarallisia ollakaan kuin vielä vuosikymmen sitten uskoteltiin.
— Johan nyt. Jollei meillä ole sen pahempaa vihollista kuin nykyinen kirkko, niin kyllä selvitään. Annetaan ihmisten pitää päänsä ja käydä kirkossa, jos heitä kerran haluttaa. Enemmän ne muutenkin käyvät kirkolla kuin kirkossa.
Minun täytyi myöntää, että Jussin todisteluissa oli logiikkaa, selkeätä ja kansanomaista. On aina vähän vaarallista ottaa asioita liian yksipuolisesti. Pitää ymmärtää toistaan, sillä tavoin sitä eteenpäin päästään, eikä sokeasti päätä seinään puskemalla oman vakaumuksen puolesta. Mutta toiselta puolen: kunpa karttulaiset sopisivat ja tekisivät kolme kirkkoa, olisihan sekin myönnytys toisten vakaumukselle.