X.
Me istuimme Tolos-Taavetin kanssa ongella.
Tämä Taavetti on niitä mielikuvitusihmisiä, joita savolaisissa on runsaasti. Ja joissakin erikoisissa tilanteissa on hän ollut runoilijakin. Hän on nykyään kunnan hommissa ja kunta on uskonut hänelle raittiudenvalvojan viran, minkä vuoksi hänen yksityiselämänsä luonnollisesti on nuhteeton ja kaiken epäilyksen ulkopuolella.
Niin, mielikuvitusta savolaisissa löytyy, varsinkin kun tämä heimo pitää kalastusta ja metsästystä tärkeänä sivuelinkeinonaan. Kaikkikin Suomen kansan kalastajat ja metsästäjät ovat tunnetusti ja tunnustetusti mielikuvitusihmisiä, oikeita hengen jättiläisiä tässä suhteessa. Allekirjoittanut näki vuosia kahdeksan, yhdeksän taaksepäin siperialaisen talonpojan vetelevän maalle hirveitä köriläitä Ob-joesta, ja hänelläkin oli tapana punnita saaliinsa, mutta siperialainen talonpoika oli onneton arki-ihminen, joka sanoi painon vieraalle naulan päälle. Sellaiseen anteeksiantamattomaan virheeseen ei suomalainen kalastaja tee itseään koskaan syypääksi. Hänelle eivät luodit ja painot ole merkitseviä muuta kuin siinä tapauksessa, että hän joutuu ostamaan kaloja näyttääkseen kotona oikean Pietarin kalansaaliin, mikä niin sanotulle urheilukalastajalle tapahtuu sangen usein. Silloin tutkii hän puntarin viirut visusti ja on mieluummin taipuvainen painoa vähentämään kuin enentämään. Mutta kertoessaan kaupungissa kesälomansa aikaisista saaliista mittaa hän jo eri tavalla. Hän on jo silloin päässyt taas mielikuvituksen maailmoihin.
Tämä Tolos-Taavetti, jonka kanssa me istuimme ahvenheinikon rinnassa, oli vanha kalamies ja eränkävijä. Parhaimpana heinäntekoaikana oli hän valmis heittämään viikatteensa ja lähtemään vieraan mukana ahvenheinikolle, ja heti sinne päästyään oli hänellä tarina valmiina eilisiltaisesta kalansaaliista: he kun pojan kanssa olivat tunnin kuluessa vedelleet viisitoista kiloa köriläsahvenia. Eikä Taavetti yhtään hätkähdä, vaikka eukko illallista syödessä sanoa tokaiseekin:
— Olivathan ne tuon pojan kanssa eilen illallakin ongella, mutta eipä tuolta kunnolle keittoa tullut. Minkä lienevät tuoneet parikymmentä sormenmittaista rassia.
Taavetti katsoo vain hiukan halveksivasti vaimoonsa, ikäänkuin tahtoen sanoa, että on siinä ihminen, joka ei ymmärrä kalastuksen päälle mitään.
Me imemme kumpainenkin piippuamme, minä hiukan kärsimättömästi, sillä kala ei ala näpätä, mutta Taavetti on aivan rauhallinen, hänen kasvoillaan asuu suorastaan profeetallisen tyyni ilme.
— Kyllä se oli eilen tuloa, selittää hän. — Me ei tahdottu keretä nyppiä niitä, pojan moskulakin veteli kuin huutolaispoika mykyjä padasta. Eivät näy vielä olevan syönnillään, niillä on oma ateria-aikansa ahvenillakin. Sitten kun ne rupeavat toplaamaan, niin siinä on ihan hukassa.
Sitten kääntyy puhe vanhoihin asioihin. Me olemme Taavetin kanssa entisiä eräveikkoja. Samoilimme ennen metsiä ja saimme jonkun teiren tai metson, kun sattui, ja olimme saamattakin, mikä tapahtui ainakin yhtä usein. Taavetti muistelee noita vanhoja retkiä ja näyttää innostuvan muistoista.
— Muistatko, kun tuosta Lapinmäeltä ammuit metson. Se juutas koetti kiertää puunrunkoa, mutta sinä narrasit esille ja paukautit alas. Oli se aika vonkale, eikö se painanut kymmenkunta kiloa, vanha ukonkarilas, mutta kyllä kai se oli rasvainen?
— Oli se, myönnyttelin minä, vaikka valitettavasti en muistanut koko tapauksesta mitään. Enkä minä suinkaan voi moittia muistiani metsästysasioissa. Päinvastoin tahdon eräseikkailuita muistaa vähän liikaakin. Mutta hyvä näin, tätä metsojuttua kun kehitellään, niin syntyy siitä oiva historia lisää kokoelmiin.
— Meillä taisi olla siltä reisulta palatessa kolmattakymmentä teertä ja neljä metsoa, muisteli Taavetti.
— Niin taisi olla, muistelin minä mukana, vaikka toden tunnustaakseni ei minulla koskaan eikä kenenkään kanssa ole ollut sellaista eräonnea.
Muistuupa tässä mieleeni, että Taavetin äiti, viidenkahdeksatta vanha muori, oli hiljan käynyt luonani ja kysellyt, olinko ollut Taavettia tapaamassa, me kun ennen aina olimme yhdessä metsällä ja kannoimme niin tuhottomasti lintuja kotiin. Hänkin oli mielikuvitusihminen, mutta mikäs kumma se, kun oli monta poikaa ja kaikki metsänkävijöitä. Taavetin vaimo sensijaan näkyi olevan arki-ihminen huolimatta siitä, että hänellä oli miehenä kalastaja ja metsästäjä. Toiset ihmiset ovat parantumattomia, heihin ei saa runollisuutta väkisenkään.
Sitten muisti Taavetti, että me olimme ajaneet hirveä näillä main yhtenä syksynä. Tämä rantapuoli oli ollut jäässä, ja hirvi oli juossut jäätä myöten juuri tuohon Naparinsaareen, ja me olimme hilpaisseet perässä. Mutta sitten oli tullut Naparin toisella puolen sula, hirvi oli puulautunut järveen ja uinut matkoihinsa.
— … ja olisi me ammuttu, vaikka se ja se olisi ollut, jos hollille olisi päästy, lopetti Taavetti jännittävän kertomuksensa.
Eikä hän edes kysynyt minun mielipidettäni siitä ampumisasiasta, hän oli muutenkin varma minun myönnytyksestäni. Ja tietysti me olisi ammuttu, selvähän se, mutta pahinta asiassa on, etten minä milloinkaan ole nähnyt hirveä muuta kuin täytettynä eläintieteellisissä kokoelmissa. Sitäpaitsi silloin, kun edelläkerrotun olisi pitänyt tapahtua, olin minä koulupojan ominaisuudessa paikkakunnalta poissa aina elokuun lopusta lähtien, eikä Naparin ja mantereen väli ole jäätynyt minun ja tuskin Taavetinkaan muistin aikana elokuussa. Kuitenkin on tämä hyvä juttu ja sopii kerrottavaksi hauskassa seurassa, varsinkin kun siihen liittää pienen episodin hirven potkaisusta y.m. Paikallisuutta sopivasti muuttamalla käy se täydestä missä hyvänsä ja kenen suussa tahansa.
Niin, palatakseni pääasiaan, oli meillä järveltä tultua ahvenia kahdeksatta kiloa. Ne rupesivat syömään kuin peijakkaat siinä Taavetin tarinan aikana. Tahtoivat kai näyttää vieraalle, että ei sitä tarvitse juttuja keksiä, annetaan aiheellista kerrottavaa. Mutta valitettavasti ei aiheellisessa ole paljoa kertomista. Tosi on niin pian sanottu. Uskoneeko joku sitten tätäkään totuutta?