II.
Jopa oli kimalteleva ja kaunis juhannusaatto sinä vuonna! Kun talollinen Tuavetti Tarvainen astui pihanmaalleen, venytteli pitkään jäseniään, sipaisi kämmenellään pitkää tukkaansa otsalta, hieraisi unen loput silmistään ja käänsi ne Hirvijärvelle, niin eipä tahtonut katse kestää sitä koreutta. Järvi, joka muodoltaan oli pitkä ja soukulainen, laajeni Sukslevän kohdalla parin virstan levyiseksi, niin että siihen jo sopi tuota kesäistä väikettä ihan huikaisemiin asti. Nyt sen pinnalla kävi sen verran viriä, että parahiksi vipaji kullalta koko leveys. Oli siinä soma näky, kun katsoi tuosta oman kaurapellon kohdalta yli järven toiselle puolelle. Ensin se kaurapelto laskeutui kuin viheriä matto veteen, sitten oli Hirvijärvi auringon leikkipaikkana välissä kuin kultainen lattia, ja tuolta toiselta puolelta taas lähti Vorrin Pulliaisen otramaa samallaisena mattona, jatkuen aivan pihaan asti. Pulliainen on vestänyt talonsa seinät valkoisiksi, ja ne kun paistaa lekuttelevat niin iloisen näköisinä sieltä silmään. Oikein ovat veikeät, peijuonit, siinä Rukasmäen mahtavaa kumpua vastassa! Ja Rukasmäen nyppylällä leijailee sininen auer, jota lienee kuinka pitkälle hyvänsä, vaikka ihan maailman rantaan.
Jos hän missä lie se ranta, miettii Sukslevän ukko. Nuo kiertokoulua käyneet näet kuuluvat oppineen senkin, ettei siellä tuolla ylhäällä ole rajaa eikä rantaa, vaan yhtä tyhjää höppelöä vaan, avaruus vai mikä lie. Joo, joo, mistäpä hänen tiennee niin taktillaan saattaa olla tyhjääkin, ja saattaa olla täyttäkin, kukapa tuolla lie käynyt niissä avaruuksissa ja muissa!
Katsoisihan näitä kauemmankin, katsoisi niinkin näitä Luojan luomisia ja tuotakin oman käden työtä. Tulipahan näet kengitetyksi tämäkin tuparakennus, ja kun ma siirräime tuohon nurkalle, niin sieltä se pälyilee se entisen Sukslevän Tuakon punainen portti. Olipa ennen vähän hurvakka luonnoltaan se Sukslevän Tuakko, mutta tulipa tuosta vaan Taavit Tarvainen ja rakennuksensa kengitti ja porttinsa punaiseksi maalasi, ja ristittyjen ihmisten kirjoissa kulkee Sukslevän isäntä. Pitäisi tämän portin näkyä ohiajajan silmään, vaikka isompikin herra olisi, se ajaja.
Mutta ne saa olla nyt katselemiset katseltuina tämän Tuavetin puolesta, väki on ajettava ylös ja töihin, vaikka kohta on juhannusaatto. Iltasella on kuitenkin kokolle meno, ja se rupsahtaa iltarupeamakin piloille, sillä ei niille enää työ maita, kun ovat mielessä kokkotanssit ja muut ryplötykset.
Emäntä olikin jo nähtävästi ylhäällä, koska pieni savu pillahti piipun nokasta ja kierähti heittämään häränpyllyä aamukostealle katolle, kunnes lopulta pääsi jalkeilleen ja alkoi ohuena viivana vetäytyä kuulaaseen ilmaan.
Se oli virkku eukko se Tuavetti Tarvaisen emäntä Justiina, ei sen silmäluomissa kiviriippaa ollut aamuisin. Monessa aitassa oli Sukslevän Tuakko käynyt, ennenkuin oli yhtynyt tähän Sammakontauksen Justiinaan. Tämä oli ollut tunnettu vähän ylpeäksi ihmiseksi, eikä ollut ennen ketään sen kanssa luonannut, mutta olipahan Tuakko suostutellut tytön puolelleen. Moni oli Justiinaa varoittanut Tuakon kelkkaan lähtemästä, mutta itsepäinen oli tyttö. Kun oli kerran sen pään ottanut, niin oli pitänytkin ja Tuakolle oli tullut. Eikä ollut tarvinnut kauppojaan katua, sillä mies on tämä Tuavetti siinä kuin joku toinenkin. Hyvin on eletty yhdessä Sukslevässä jo vuosia parikymmentä, ja aina vaan hiljalleen vaurastuttu.
Äkkiä se nytkin höyräytti, Justiina Tarvainen, omaa sukua Kolomainen eli kirkonkirjojen mukaan Kolehmainen, aamukahvin. Tämä kahvin juonti ei ollut läheskään yhtä tärkeä toimitus kuin syöminen, ei tarvinnut seurata isännän esimerkkiä; kukin nielasi kuppinsa miten parhaaksi näki. Naisetkin olivat samassa touhussa, ja Maijasstiinalle jäi vielä täysi teevadillinen vasemman käden sormien nokkaan, kun isäntä Tuavetti oli jo lopettanut ja hurauttanut asianmukaisen kuuluvan aamuröyhtäisyn, sellaisen, joka ei ihan tyhjästä mahasta lähde.
Kun miehet olivat jo painuneet työmailleen, sanoi emäntä Justiina
Maijasstiinalle, jotta:
— Otetaam myö vielä pien tirraus tuata kahvil lientä, se niät teäv vaimose' immeisen syvän vuatii voeteluva.
Eihän toki Maijasstiinaa tarvinnut kahta kertaa käskeä kahvikupposen kimppuun. Ottihan se Maijasstiina tirauksen, otti hyvinkin. Mutta hänelläkin oli ne ketruukset siinä sielunpainona, olisi näet ollut jo aika ryhtyä töihin, kun se elimenkin päivä oli mennä livahtanut omasta edestään, niin ettei ollut juuri niistä töistä, minkä vähän oli kauluulaudalla miesten paitoja pyöritellyt.
Mutta Justiina, joka tavallisesti oli aina menossa ja käsistään kiinni, ei näyttänyt tällä kertaa olevan millänsäkään ketruusten kanssa, vaan sanoi, jotta aletaan sitten pyhän perästä, se kun päivä kuitenkin on vähän niinkuin piloilla tämän aaton takia ja kaiketi se toki Maijasstiinakin lähtee kokolle Luvellahen pohjaan.
— Mitteepä tua vanaha immeinen siellä tehnöön, — epäili Maijasstiina, vaikka kasvonpäissä karehti semmoinen ilme, että niinhän se on ollut meininki, jotta jos vaan talonväen puolesta, niin mielellään lähtisi.
— Ei sunkaa' siellä ikkee kysytä, ja kovihhan tua ov vielä hepsakkoo mummoo tua Maijasstiina, ja männööhän siinä yhessä venneessä.
Sillä se asia olikin sovittu, eikä sinä päivänä Maijasstiina ketrännyt lainkaan, vaan näperteli minkähän mitäkin pientä emännän apuna.
* * * * *
Vaikka isä Tuavetti oli nuoruudessaan ollut vähän rillaantunut, niin jotta ukkivainaa oli sanonut, että tuolle meidän pojalle pitäisi panna hanko kaulaan, kun se on sellaista aitomussorttia, ei tämä Tuavetin vanhin poika Toloppi, joka kyllä oli ristitty oikein Adolphiksi, osoittanut mitään isänsä entisiä ominaisuuksia. Hän oli hiljainen ja vakava kahteenkymmeneen pääsemässä oleva mies ja julmettu työntekijä. No, hyvä työmies oli ollut isänsäkin, mutta yökaudet se oli juoksennellut omia juoksujaan ja tehnyt sellaista pientä ilkeyttä, josta ei tällä puolen maailmaa isoja asioita nosteta, vaikka se paneekin toisen korvanjuurtaan raapimaan. Isä Tuavetti toisinaan melkein pelkäsi, ettei taida tästä hänen pojastaan miestä tullakaan, koska on tuommoinen nuhjake nuorena, ja tuppaa vielä välistä postillaa lukemaan, ikäänkuin ei siihen hommaan olisi aikaa myöhemminkin, jos Luoja kerran ikää antaa.
Mutta eipä se Toloppi-poika jumalansanan vuoksi postiltaa lukenutkaan, vaan sillä oli sellainen kytö kaiken lukemisen perään, jottei mihin panna. Kun vaan mistä kirjan löysi, niin kohta oli nokka siinä kiinni, ja kun ei talossa muita kirjoja ollut kuin tämä Lutheruksen kirkkopostilla, virsikirja ja raamattu, niin se tutki niitä. Katkismuskin kyllä olisi tainnut löytyä, kun sitä rippikoulussa tarvittiin, mutta ei se sitä miellyttänyt, kun se oli niin väleen läpiluettu. Siitä pojasta olisi tainnut tulla koulunkäyjä ja vaikka kupernyöri Aminohvi, jos olisi ollut niitä kouluja tässä saatavilla, mutta mikäpä sen kustansi kaupunkiin asti, jossa olivat ne isot herrain koulut. Täällä oli käynyt jutuuttanut kiertokoulua, ja sieltä se oli sen avaruudenkin ja muun maan pyöreyden oppinut, ja saanut ihan tuhottoman iilin lukemiseen. Pappilasta oli väliin kulettanut kirjoja kotiin ja hotkaissut ne muutamana iltapuhteena, ja sitten oli pitänyt taas turvautua postillaan.
Sellainen lukuhevonen oli se Toloppi, Tuavetti Tarvaisen vanhin poika. Nuoremmassa taisi olla vähän isän vikaa. Ainakaan ei sillä niihin lukupuuhiin ollut halua, tuntui rippikouluakin pelkäävän. Sitä on näet koetettu kotona hätistelläkin vähän kirjalle, katkismukselle pääasiassa, jotta pääsisi ripille ja saisi lusikkansa pois pappilan saunan porstuasta No, kaipa se sen saa, vaikka mieluummin kirjan äärestä ongelle karkaa, taikka seisoo jossain tuolla rannalla ja katselee järvelle ikäänkuin näkisi siellä jotain erikoista, vaikkei toinen ihminen äkkää muuta kuin sorsaparin jossain heinikon syrjässä.
Semmoinen kummallinen kyhäys on tämä nuorempi poika Rieti, väliin virmapäinen ja vikkelä, väliin taas katsoa toljottaa yhteen paikkaan kuin olisivat päävärkissä, ihmisen tärkeimmässä verstaassa, koneet seisattuneet.
Mitä taas siihen keskimmäiseen, siihen tyttöön tulee, niin se nyt on tämän isäntä Tuavetin mielestä tavallinen akanalku; eikäpähän naiseläjän tarvitse muuta ollakaan. Kunhan rainta polvien välissä pysyy, osaa lehmän herutella ja vellipataa hämmennellä. Ja kyllähän se Emma siihen pystyy, ja eikö tuo niillä taidoillaan maailmaa läväisse, vaikka tämä sitten olisi kuinka pyöreä hyvänsä.
Se on sitten nyt semmoinen tämän Sukslevän Tuavetti Tarvaisen pere, tavallinen maatiaispere vaan Savon maakunnassa Markkulan pitäjässä. Se myrää nyt kiviä pellosta raunioihin, se pere, taikka oikeastaan vaan miehet, sillä tuskinpa sitä työtä naiselliset nivuset kestäisivätkään, koska naukumaan pakkaa tuo renginkänttyräkin, Ietu eli oikeastaan Eetvartti, pahanpäiväinen vätökäs, jolle kyllä alkaa kerääntyä ikää, mutta ei näy kokoa kertyvän. Kiviä, kiviä vääntelee nytkin taas muitten kiireellisten töitten toviksi päätyttyä Sukslevän miehinen väki. Vääntää hiki hatussa, ja isäntä Tuavetti edellä muitten. Sitä onkin kiveä tässä Markkulan pitäjässä. Liekö Luoja ennen näitten nykyisten markkulaisten esi-isiä kivittänyt joistain heidän pahoista töistään kun on niin ilmestynyt tuota kivenpuolta joka taholle? Mene tiedä sekin asia, mutta sieltä kivenkolosta se vaan leipä otetaan, ja jumalanviljan henkipä tuo on tuvassa pysynyt.
Mutta ei ollut työllä tänä päivänä oikein siunausta. Rieti-poika jäi tavallista useammin toilailemaan jonnekin etäisyyteen, ja rengin-vätyksen kädet isompaa kiveä kinatessa aina lipesivät. Se täpisköi vaan paikallaan kuin harakka katolla eikä kyennyt auttamaan juuri nimeksikään. Isä Tuavetti ja Toloppi kyllä kantrasivat parhaansa mukaan, mutta mitäpä ne kaksi miestä suuren pohjakiven kimpussa. Ja Tuavetillakin oli sydänalassa sellainen mukava tuntu kuin ennen nuoruudessaan näin juhannusaattona, jolloin ei työ maittanut, kun olivat mielessä kokkotanssit ja vähin Riähkä-Kekkosen viinaksetkin. Sitä näet tuli siihen aikaan tirautettua tilkkanen Riähkän tisleerauksia.
Aamupuoli päivää siinä oli vielä junnattu joltisessakin tahdissa, mutta päivällisrupeamalla rupesi jo kangertelemaan. Vähin itsekukin katsahteli aurinkoon ja vilkaisipa pihaankin päin, että minkälainen savu piipusta nousee: joko akat siellä puolista puuhaavat. Ja kun sitten Justiina-emäntä kilahutti kirkkaalla äänellään, jotta syömääh hu-ui, niin äkkiä pistettiin kanget ja lapiot syrjään, jätettiin puoliksi nostettu kivi siihen lönkälleen kesantomaan keskelle ja puitettiin puoliselle.
Iltarupeamalla ei töihin enää yritettykään: onhan se juhannusaatto vaan kerran vuodessa.
* * * * *
Tämä oli sitä aikaa, jona vielä Savonmaassa kaskessavut nousivat joka kylässä. Siinä juhannuksen edellä oli kasket poltettu ja palot vierretty, nokinaamoina tulevalla ruishalmeella myrätty. Pahin työ oli takana. Kyllähän ne vielä oli palohalmeet nurin raavittava puusahraisella aatralla, jossa ei luotintakaan ollut, mutta se nyt ei ollut pahinta. Pian sen piikkopaitainen kyntömies sitten kaaviskeli. Lujassa oli leipä muutenkin kivikkoisessa Markkulan pitäjässä. Kotitekoisilla aatroilla kynnettiin maat ja risukarhilla ajaa sossoteltiin päälle. Kyllähän ne kehuivat niitä välttiaatroja toispitäjäläiset, mutta tuoppa heidät Markkulan kivisiin peltoihin, niin eipä taida mennä sänki nurin; kiveen, kiveen kolahtaa kohta vältti, ja siihen menevät kalliit rakkineet, millaisia he sitten lienevätkin. Ei niitä täällä tunneta, eikä tarvitakaan tuntea, koukitaan vaan kivenkoloja näillä vanhoilla vehkeillä.
Ei se ohut ihme, että maamies päästyään kevättöistä ja heinäntekoa odotellessaan piti juhannusta tavallista suurempana juhlana, nuoria koivuja pihamaalleen haki, aattoiltoina kokolla kävi ja pyhän sitten koivujen alla varjossa unia veteli, jos ei sattunut niinkuin kirkolle lähtöä.
Tämä juhannus, se oli sellainen iloinen väläys niin rikkaan kuin köyhänkin elämässä, eikä niitä sen puolesta oikeita isoja rikkaita tässä Markkulan pitäjässä siihen aikaan ollutkaan. Mikä eli paremmin, mikä huonommin, mutta jokaisella taisi olla omat kiusansa. Ainahan se joku ylvästeli, kun ei tarvinnut talvella takkiraudan ajoon lähteä Kourun ruukilta Mömmölänlahteen, vaan tuli läpi vuoden omillaan toimeen ja siemeneksikin riitti, mutta, eiväthän ne toki kaikki ihmiset ole tehtyjä samalla lestillä, niin jotta suopihan heille pienen kopeudenkin ilon, kun vaan kuka sen katsoo niinkuin itseänsä puettavan.
No niin, Sukslevän väki oli pannut lukon oveen ja lähtenyt suurella nuottaveneellä soutaa luikuttelemaan Hirvikoskelle, josta vielä oli hyvänpuoleinen huippaus metsätietä Luvelahen pohjaan, kokkopaikalle. Tietysti oli ennen lähtöä haettu juhannuskoivut pihalle, ja muutapa sitä ei oltu iltarupeamalla tehtykään.
Siihen sopivat yhteen matkaan sekä isäntäväki että palvelijat ja vielä Maijasstiina Poutiainenkin. Mikäpähän se oikeastaan onkaan muu ero isännällä ja palkollisella kuin että toinen maksaa palkan ja toinen sen saa; yhtä työtähän ne muuten tavallisesti paiskivat. Ja jos nyt toinen käskee ja toinen tottelee, niin välipä tällä, kyllähän sen puolesta samaan veneeseen sopii ja peräkkäin metsäpolulle marssimaan. Sopii niinkin, ja aina oli sopinut tässä Sukslevässä ja melkein kaikissa muissakin taloissa. Se on sellainen maan tapa.
Tämä oli hyvä peränpitäjä tämä Tuavetti Tarvainen, se taito oli hänelle jäänyt perintönä isältään, jonka kanssa olivat ennen, isäntä Tuavetin ohessa vaan tavallinen Sukslevän Tuakko ja pahainen vielä siksikin, soudelleet Hirvijärven ristiin-rastiin. Sen piti tämän maalaisen kyetä jo pienestä pitäen airoille tyynessä, jos tuulessakin. Ukko Tarvainen, jonka oikeat ristimänimet olivat Helsingin horisontin allakasta otetut Optatus Anskaarius, oli ollut seutukunnan kovimpia kalamiehiä. Kohta kun keväällä oli rantaan vähän rakoa ilmestynyt, oli ukko Anskaarius siellä rysiään panemassa, ja niihin kun ajautui haukia ja lahnaa, jotta hirvitti. Ja jos oli sattunut jokin sären-sorrikka uteliaisuudessaan, tai ahven, joka on niitä kalojen vähimpiä tuon järkensä puolesta, menemään rysään isompien kalojen joukkoon, niin järveen takaisin heittää hujautti ukko semmoisen. Sanoi että kun ajakset, hylyt, sopimattomaan seuraan, eivätkä edes häpeä heiveröisyyttään. Vaikka ei se ukko muulloin särkeäkään ylenkatsonut, ei toki. Keväällä se niille tokeita teki ja mertojaan asetteli, ja särkikeittoon sai Sukslevän pere tyytyä kaiket keväät; parhaat kalansa ukko kuljetti Kourun ja Jyvänniemen ruukille herrojen särpimeksi. Mitenkäpä se muuten tämä vähävarainen talollinen pennin syrjään kiinni pääsee kuin ve'en viljasta ja aallon antimesta. Parempi on syöttää Kourun herroille kaloja kuin niitten takkirautoja talvikaudet rahdata, kun ei kuitenkaan pelto perettä elätä. Näin haasteli ukko, ja oikeassa se mahtoi ollakin. Siitä pitäen on nyt maakin jo ruvennut tuntuvammin tuottamaan, mutta sillä oli ukolla omat meininkinsä. Ja kun oli kalamies mieleltään, niin kalasta puhui.
Ja sitten se oli kesäkauden myöhäiseen syksyyn saakka tuhrannut verkkojensa kanssa, eikä ollut unohtanut edes salakan kutuakaan. Niitä oli aina kolme kesässä, ja nyt taitaisi juuri olla toinen tässä juhannuksen seudussa, mutta ei ollut isäntä Tuavetilta tullut niitä seuratuksi, se kun on nuottapeli nykyisin pääasiallisimpana pyyntikeinona, ja sillä lähtee aina kukkokalaa, joshan suolattavaakin. Ei tullut Tuavetista isänsä laista pyyntimiestä. Ainoa, mikä lie täysin isältä periytynyt, oli matikan kudettaminen talvella. Liekö tuo siksi niin veriin jäänyt, kun se oli kaikista vaikeinta. Kuta pahempi pyry, sitä vikkelämpänä ukko Anskaarius oli heilunut matikanrysillään. Ja tämän Tuavetti Tarvaisen luonto on myöskin semmoinen, jotta se aina rakastaa ankaraa työtä. Se se vasta on poikaa Tuavetin mielestä, kun tammipakkasessa ja pyryssä saa syteä avantoa matikanrysälle. Silloin pursuaa kaikista jäsenistä oikein esi-isien voima, ja uhallakin hän viskaa rukkaset hangelle ja huitelee paljain käpälin koetellen, jotta onko sinussa, tammikuun talvi, edes miehen käsille kävijää, saatko purruksi punaiseksi? Saahan se, peijuoni, mutta kun vähän puhaltaa kämmeniinsä, niin sillä se asettuu. Kun on kerran tämän muka pyöreän pallon kylmälle kantille sattunut Sukslevän talo, niin pitää sen isännän koprien talven kouristus kestää.
Vanhoja asioita Tuavetti muisteli veneen perässä istuessaan. Kyllä hän nämä vedet tuntee Talluskoskia ja Hirvikoskia myöten. Kiviä tässä on Hirvijärvessä, mutta totta Tuavetti kivet kiertää. Niin on hän ylpeä tästä taidostaan, että pitää venekunnalle huomauttaa, jotta:
— Sitä ei tämmösjtäkkää lastija joka mies ossoo ohjata oekeeta reittiä.
Niitä on neät nuita kivijä tässä järvessä melekeiv vier'vieressä.
Samassa raapaisee veneen pohja kiveä, niin että oikein heittää toiselle laidalle. Tuavetti ei siitä yhtään hämmenny, vaan jatkaa itsetietoisena:
— Siinäkii o' yks, ja vielä kaekkiim pahimpija.
Muuta kertaa ei onneksi raapaisekaan, joten Tuavetin maine taitavana perämiehenä jää vikaantumattomaksi. Yksi kolaus ei sille mahda mitään.