Veres vanhaa veikeämpi

by Heikki Välisalmi

III.

Luvellahen pohjukka oli Hirvijärven, Pienen Talluksen ja Muuraisen ympäristöläisten vanha kokkopaikka. Kukapa hänen tiesi, miten kauan siinä oli juhannuskokkoja poltettu. Jokainen kyllä muisti siellä käyneensä pienestä mallukasta, mutta missäpä nuo lie olleet kirjoitetut Luvellahen kokkojen historiat ja aikakirjat?

Luvellahti pistää sujauttaa pohjukkansa Pienestä Tallus-järvestä noin ruotsinvirstan päähän Hirvijärven eteläpäästä, josta Hirvikoski lappaa vesiä Ylä-Muuraiseen. Siinä oli pari-kolme kyläkuntaa mainittujen kolmen järven ympärillä, sellaista pohjois-savolaista harvaa kylää, joissa naapuriin saattaa olla hyvinkin kilometrin matka. Ne ovat asutukset täällä päin harvasteessa, koska seutukunta ei ole sivistyksen rintamaita, vaan semmoista ilman aikojaan jälestätulevaa Markkulan pitäjää, jonka kansa kuitenkin on karun luonnon kanssa saanut käydä ankaraa olemassaolon taistelua, jollaisesta rintamaan rikkailla ei ole tietoakaan.

No, tarpeellisia ovat molemmat, niin rintamaitten äveriäät kuin nämä korven köyhätkin, samaa kansaa, eikähän sitä mistä jokaiselle niitä paraita paikkoja!

Mutta paitsi niitä kolmea mainittua kylää, kävi Luvellahen kokolla vielä paljon kansaa Hirvijärven toiselta puolelta. Varsinkin tämä Sukslevän väki oli jokakesäinen vieras. Kuka hänen tiesi, miten kauan Sukslevästä jo oli käyty Luvellahen kokolla? Ja mistä lie tällainen ihmeellinen tapa ilmestynyt, kun ei tiettävästi mitään veren ja sukulaisuuksien siteitä siellä päin ollut. Taisi olla vaan tottumus, joka usein kulettelee tämän maailman vaeltajaa enemmän kuin muihin vahvempiin vietteihin perustuvat suhteet.

Sitä se nytkin taivalsi Sukslevän väki ynnä Maijasstiina Poutiainen tuttua kinttupolkua Hirvikosken niskasta Luvellahtea kohti. Tuohon ihan lähelle pistää Matolahti Ylä-Muuraisesta, niin jottei kerkiä tämä jalankulkija kunnolle henkeään vetäistä, kun jo joutuu kiertämään sitä Matolahden pohjukkaa. Somasti on se Luoja näitä vesiään viskellyt. Mitähän varten se on tämänkin Matolahden tähän juohatellut, kun Hirvikoski pauhaa tuossa vieressä semmoisella voimalla, etteipä mieli tee lähteä laskemaan veneellä sitä myöten Hirvijärvestä Ylä-Muuraiseen? Eikö sen muka olisi passannut yhdistää näitä järviä tästä lahdesta käsin vähän säveämmällä luonnolla, kun nämä nyt kuitenkin pakkautuvat tästäkin kohden niin lähekkäin? No, mistäpä nuo Luojankaan työt ymmärtänee tämä syntinen ihminen, he vaikka ollut pahalla tuulella ja tuumannut, jotta sylkäisee häntä tuohon tuonkin Hirvikosken, niin on ihmisparalla vähän vaivaa, ennenkuin saa veneensä solutelluksi toiseen järveen.

Eikä se etäällä ole Talluskaan, tämä Pieni Tallus näet. Huippaat siitä sen ruohikkoisen Matolahden ympäri ja pistelet ylävää maata Rukasmäen hännälle, niin sieltä se alkaa välkkyä Pienen Talluksen pinta kirkkaana ja kapeana kuin hopeainen vyö. Rukasmäki ei ole enää tältä kohdalta kovin korkeata, mutta on siinä silmälle näkemistä tästäkin, kun vaan on katsojaa, ja onhan sitä. Ainapahan luonto lumoo tämän puolen ihmisen ja omituisen hykäyksen mielessä herättää, vaikka se ihminen niin kovin harvoin sen hyvänmielensä sanoiksi pukee. Mutta kyllä sen sielussa hetvahtaa semmoinen ajatus, että antoipa, antoipa se Maailman Mestari meille tätä näköalaa, joshan kiveäkin ja huonoa kasvumaata lykkäsi.

Sitä on aika lailla tätä kansaa, savolaista lapikas- ja lipokasjalkaa, koolla Luvellahen pohjassa, kun Sukslevän väki sinne saapuu. Siinä onkin soma kokoontumispaikka. Tanner tasainen kuin tuvan pöytä ja tarpeeksi laaja, jotta siinä passaa lyödä lapikasta lattiaan, olipa heitä sitten lyöjiä vaikka vähän enemmänkin. Sen tantereen kaikilla puolilla leviää lempeä lehdikko, jonne saattaa juosta, jos sattuu nuorelle väelle kertymään kahdenkeskistä asiaa. Ja sitä kun tulee näille nuorille, eikä turhanpäiten tulekaan, sillä se nuoruus, se on sitä kaikkein tärkeintä aikaa tämän ihmisen elämässä, ja ne on silloin ne asiatkin tavallisesti setvittävä kahdenkesken. Sitten siellä laitamilla on mättäitä ja joku kiven-kimpalekin istuksia vanhempien ja omasta mielestään viisaampien, vaikka sen viisauden kanssa tahtoo olla näin juliannuskokolla hiukan niin ja näin. Rupeaahan se veri valumaan vanhemmankin jalkoihin silloin tällöin, ja eikös vain joku ukkelikin liuhupartoineen välistä tempaudu samaan hölkkään nuorempien kanssa. Keskelle on luonto jättänyt nyppylän niinkuin nenän naamaan, ja siinä se nytkin kyhjöttää juhannuskokko, kuten on kyhjöttänyt jo monet kerrat ennen. Kolomkannan Karhulan vanha köysivene, johon oli aikanaan monen koho — jos pohjanuotankin köydet lapettu, on nyt täysin palvelleena nostettu pystyyn nyppylälle, sen ympärille kasattu kuivaa karahkata, jotta ei muuta kuin pistä tuleen vaan, niin pian höyrähtää ja liekki näyttää Talluksen rantamille, että siellä se nyt palaa se Luvellahen juhannuskokko.

Taitavat ollakin viimeisiä tulijoita nämä suksleväläiset, koskapa on niin monta käteltävää ryhmissä kokon ympärillä. Vanhemmat miehet seisovat hiukan loitommalla, ukoilla suussa omatekoiset piipunniverät, jollakin näkyy rojottavan leuvassa kaupunkitulijaisina tuotu letkuvarsi, silloin vielä harvinaisuus näillä mailla. Kiertelee, kierteleepä siinä keskustelu kevättöitä ja kalansaaliita. Onhan sitä juttua vanhoilla tutuilla, kun taas pitemmästä aikaa nokakkain pääsee. Seistään siinä jalat takakenossa, kädet kotikutoisten lahvihousujen taskussa, kaksirivinen nuttu jonkinverran taakse päin törsköttäen, savu renkaina tyynessä ilmassa kiemurtelee, ja tyytyväisenä väliin käsi menee naurusta vipajavaan liuhupartaan, kun joku joukosta paremmanpuoleisen veistoksen keväisistä lahnankudettamisistaan vetäisee.

Toisessa ryhmässä hököttävät eukot, mikä mustissaan mikä harmaissaan. Siellä käy vain sellainen hiljainen sipattelu, kuten vanhemman naisväen piirissä tavallisesti. Emäntäväki harvoin paisuu äänekkääksi, sen pitää säilyttää se äidillinen arvonsa, eihän iäkkäämpien eukkoisten ihmisten parvessa toki passaa lujempaa puhetta päästää. Ne on naurut naurettu ja kitkatukset kitkatettu tyttönä ollessa. Kun on kerran mustapohjaan leninkiin päässyt, niin on osattava pitää suu suipommalla. Ja usein menee äitiväen käsi vyötäryksille ja röijyn helmaa sivauttaa, jotta se suorassa pysyisi eikä pakkautuisi tekemään mitään kevytmielisiä röyhelyksiä. Mutta pyörii siinä toinenkin peukalo ja vikkelään pyöriikin, kun juttu oikein justeeraantuu näilläkin akoilla.

Entäs ne tytöt siellä omassa rykelmässään, juovikkaisissa vaatteissaan ja kirjavissa huiveissaan! Niilläpäs ei olekaan vielä mitään emännän velvollisuuksia eikä muita kotkotuksia. Saa olla vain niinkuin luonto laatii ja vaatii. Ja se vaatii esimerkiksi Luvellahen Anna-Lovviisan sihahtamaan juuri tulleelle Sukslevän Emmalle, että:

— Näitkös sinä, mitenkä meijä' Alapetin suu olj niinkuv vasta kuorittu reta, ku' se sulle kättä pist?

Johon Emma ei vastaa mitään, vaan alkaa lipposensa kärellä kuopia maata ja katsoo syntyvää kuoppaa pää kallellaan kuin vastasyntynyt vasikka. Toisista tytöistäkin on joku kuullut kysymyksen, se lähtee kiertämään, kunnes jokainen on päässyt asian perille, minkä jälkeen nokat siirtyvät ihan lähelle toisiaan, kuuluu pidätettyjä pyrskähdyksia, sitten nousee useampi kämmen suun eteen ja kasvot kääntyvät sivulle, mutta jokaisen silmät nauravat siinä kämmenen yläpuolella niin, että nenä rypistyy. No, se on sitä tyttöjen kiherrystä, jota kestää niin kauan, kuin kaikki viime kesästä kertyneet salaisuudet ovat yhteisenä tietona.

Mutta ne pojat, ne pojat! Nekös alkavat herrastua! Eipä kelpaakaan niille enää tallintakainen ei niinkään. Niillä on peijakkailla melkein jokaisella letkuvartinen, jossa kärisee venäjänlehti, ja muutamilla törröttää rintataskusta jo ihan rettinkilaatikko. Se sisältää turkulaista paperossitupakkaa, sitä sivistyksen etuvartijaa, tallintakaisen ja venäjänlehdenkin vihollista. Siitä sitten vasta lähtee savut, jotka muikeina mahaa kiertävät. Aijai, poikia, kunhan niihin ei menisi ylpeyden henki, kun tuollaisia herrojen tupakkia polttelevat täällä Luvellahen kokolla! Alavan kauppias kirkonkylästä kuuluu niitä puotiinsa tuottaneen. Kyllä ovat tällä maailmalla kiikut ja leikut, kun ei näet muuta kuin paneppas tupakka tuollaisiin keltaisiin papereihin, pakkaa ne sitten sinikantiseen loutaan ja laske kauppaan. Mihinkähän tässä lopulta joudutaan, kun yhä kummempaa alkaa tulla. Mutta kyllä siinä rettingin savukiekuroitten keskellä käykin sitten sorina ja porina. Siinä ne jutellaan asiat jullilleen ja nauraa räväytetään väliin, jotta tanner raikuu. Semmoisia ne ovat nämä pojat, reteviä ja iloluontoisia!

No niin, tottapa kaikki olivat koossa, koska Luvellahen Alapetti, likimmän talon ainoa miespuolinen perillinen, juuri täysikäiseksi päässyt roteva ja riuska poika, hyppäsi kokkonyppylälle ja pisti tulen kuiviin havuihin.

— Siitä se lähtöö kohta Kolomkannav vene taivaaseen niinku' Elija ennen tulisilla vaunujlla. Ja nyt, poejat ja tytöt, kinttukiänteet kippuraaj ja annappahal Lämpsän Aaku seh harmoonis laaloo! — huusi Alapetti ja koppasi kohta, kun Lämpsän Aaku oli saanut ensimmäisen polkan tahdin käsiharmonikastaan, kiinni laitimmaisen kylän tytön ja vei hänet vinhaan polkkaan.

Tämä kansa on vähän hidasta käänteissään kaikessa muussa paitsi tanssissa. Kun polkan tahti kuuluu, olivatpa he sitten häät tai kuuliaiset, taikka vain tavalliset talkootanssit eli muut hyppijäiset, niin ei nuoren väen jaloissa ole kivisiä töppösiä. Sen näki taaskin tässä Luvellahen kokolla. Kohta oli tanner yhtenä töminänä. Pojat olivat useimmat pistäneet letkuvartensa taskuun, ainoastaan muutamilla renkimiehillä, joille se ylpeys oli tehnyt tuntuvan loven pieneen vuosipalkkaan, roikkui se vielä toisessa suupielessä kuin voittosaalis. Tyttöjen helmat heiluivat, ja joskus täytyi oikein vinkeässä pyöräyksessä kädellä sipaista hametta hiukan alemma, jottei se pääsisi käsillä kudotun kirjavan sukkanauhan yläpuolelle, sillä siihen asti vaan sai punainen sukka vilkkaa.

Se oli sitä tanssia se, ja sitähän kesti. Ei ne varsin vaihtelevia olleet sen ajan tanssit, kun olivat vielä keksimättä ne myöhäisemmät höpsäykset, mutta välipä tällä sortilla, kunhan tuuri oli hyvä. Ja Lämpsän harmonikasta se lähti se tuuri. Sen tahdin mukaan oli tämä Hirvijärven, Muuraisen ja Talluksen seutujen karun kamaran kansa hyppinyt monet kihaukset, eikä ollut koskaan Lämpsän harmonikasta vieteri katkennut eikä kansi puhjennut. Jos nyt väliin joku paassikieli olikin ratkennut soimaan omia sointejaan, niin välipä tällä, kunhan tahti pysyi.

Mutta Sukslevän Emma jäi seisomaan ja supattelemaan Luvellahen Anna-Lovviisan kanssa. Kukaan ei heitä pyytänyt, mikä hänessä sitten lie kiikastanut? Pari keskenkasvuista rengin-retjaketta näkyi myöskin jääneen pois tanssista. Siinähän nuo justiin olisivat olleet parit näillekin tytöille, mutta eivät renkipojat vielä tainneet pitää itseään sen väärtteinä, jotta olisivat uskaltaneet talon tyttäriä pyytää, vaikka muuten ei tansseissa ollut mitään luokkarajoja. Toiseen tanssiin pääsi jo Anna-Lovviisakin, mutta Emma jäi yhä sinne sivuun nypläämään korean pyhähuivinsa nurkkaa. Tämä herätti jo huomiota emäntien ryhmässä.

— Taetaa olla jumalinen tua teijän tytär, ku' ei tanssikkaav, vaikka toiset riehkajsoovat kuv viimesjtä päevee, — huomautti Kolomkannan Karhulan emäntä Sukslevän Justiinalle.

Justiina-emäntä, kuten tunnettua, oli harnakka eukko, ja vainusi vieraan huomautuksessa pientä ivan pilkahdusta, minkä vuoksi oli heti valmis paneutumaan taisteluasentoon..

— Mikäpä tuo lie sej jumalisemp' kum muutkaav, vuan kun sitä ei näy näelle varattomille immeisille räkkeevä' ies tuota kengänpohjan kuluttamise' illookaa. Se niät suap' aina tua kööhä olla yksinää ku' orpo herja helevetissä! vastasi Justiina viivyttelemättä.

Siihen se alkuunsa katkesikin tämä vaimoväen sanailu, sillä samassa tuli Alapetti Emman luokse, kumarsi niin, että oli päällään pukata Emmaa mahaan, ja pyysi tanssiin. No, siinä se nyt oli! Justiina katsoi voitonriemuisena Kolomkannan emäntään, joka näytti ainakin Justiinan mielestä olevan hiukan kuin hämillään. No, jo toki vähemmästäkin: kun tuli heitetyksi hukkaan hyvät humalat, eikä saanutkaan nirhaistua naapuria niinkuin oli vähän meininki. Se näet menee niin usein vitalikkoon tämän akkasen ihmisen hyväkin ajatus. Menee se!

Siellä se nyt leiskahteli tanssin pyörteessä Emman vaalea letti, hypähteli harteilla kuin taivaan ilossa. Keveätä, keveätä oli meno siinä Alapetin käsivarsilla, niin teki mukavata, että olisi tehnyt mieli huudahtaa paljaasta hyvästä mielestä, tai edes sanoa Alapetille jotakin, mutta eipä siinä tullut sanoja suuhun, ei tullut. Eikä tuolle tullut Alapetillekaan, vaikka senhän sen olisi pitänyt puheetkin alkaa, totta kaiketi, sehän se on kavaljeeri, kuten poikaa aina sanotaan, kun häissä ranseessia tanssitaan. Ei tullut sana Alapetin kieleltä, vaikka se siinä pyöri. Joskus meinasi kysyä, että mitenkäs se tämä Emma nyt on jaksanut, mutta sitten taas rupesi niin somasti etomaan sydänalaa, eikä se lähtenyt sieltä, missähän nyt lie sitten ollut juuttuneena, se kysymys. Mutta tanssivat he, tanssivat, ottivat yhdessä seuraavankin tanssin, ja lienevät yhä vieläkin viilettäneet, sillä tulipunaisina hohtivat molempien posket, Emmalla oli huivi kaulalla ja Alapetin hattu keikkui takaraivolla.

Ukkojen sakissa oli sillä aikaa tarina yhä vilkastunut. Kolopuksen ukon käppyrä, joka ei ollut paljon minkään näköinen, olipahan vähän niinkuin kuivettunut käkkyräpetäjä, oli käskenyt Sukslevän Tuavettia ja Tervaharjun Herkko Tissarista jo muutamaan kertaan sivummalle ja sanonut, että hänellä olisi tärkeitä terveisiä kauppaneuvos Raniselta. No, kyllähän ne terveiset tiedettiin: mitäpä se Raninen muita terveisiä kuin sitä kahdesti kirkastettua, sillähän se Kuopiosta käsin maakuntaa tervehti. Ei tämä Kolopuksen ukko kyllä mikään ahkera Ranisen terveisten tuoja ollut, eikä sitä viinan viljaa ylimalkaankaan Markkulan pitäjässä paljon käytetty, mutta pitihän ne nyt toki kaupunkituliaiset tuoda ja koettaa, jotta minkähän äjäyksen se antaa tämä kaupungin kirkastettu, sitä kun oli totuttu enimmäkseen näille omille suuruksille. Ennenhän ne oli joka talossa ne keittokompeet, mutta eipä tuota sitten sen kiellon perästä taittu enää monessakaan paikassa viinapannua liikuttaa. Melkein oli jäänyt Riähkä-Kekkosen huoleksi se kiehuttaminen ja muu tisleeraus.

Mutta tällä nyt oli tällä Kolopuksen ukko Jahvetilla, käkkyräpetäjällä, sitä oikeata lientä, ja mainittua kahta kylänmiestä se sillä sivummalla kestitteli. Mitäpähän tuosta paljon pienestä putelista, mutta voitelihan vähän, minkä voiteli, kielenkantaa, jotta tämä juttu oli niinkuin joutuummin juoksevinaan. Ja samallaista hiljaista tissutusta taisi pitää Hööpel-Aapeli, halavattu, mistä hänet he senkin otrarieskan syöjän siihen paiskannut, toisten äijien kanssa. No, sehän tuo, Hööpel-Aapeli, ajoikin alvariin kaupungissa kauppiaan rahtia, ja kestipäs sen ryökäleen maha tätä Ranisen raania, vaikkei selvää rukiista leipää sisäänsä ottanut. Mutta menipäs tätä tisleerattua ja muuta puhdistettua, menipäs vaan!

Siellä nyt oli sitten se keskustelu käynnissä ukkojen rykelmässä. Välistä vilaistiin aina nuorten tanssia, ja sitten jauhettiin omia juttuja. Ja onhan niitä pakinoita ukoilla, kun harvasteeseen yhteen osuvat. Muuraismäen Mikko siellä niinkuin puheenkulettajan virkaa piti. Se olikin siihen koko mato. Vanha veitsentekijä ja suksien vuolija, käsistään pääsevä mies oli tämä Mikko. Pienenpuoleinen keppura, kasvot kuin kurtistunutta pohjanahkaa, ilman aikojaan laiha ruipelo, kitulias jotta joka toisen päivän uunin päällä makaili, mutta piisasipas sillä peijuonilla puhetta, piisasi sillä. Nyt se kertoi siitä uudesta kojeesta, jolla maitoa kuuluttiin kummattavan:

— Ilopurollehan ne kuuluuvat tuoneen sennii uuvvem maetomyllyn, separatyörj vai mikä se kuul' olova'. Hokkoovat,-jotta s'oon oikeel laakermasjsiina ja siin' on semmojset pillit sittä, joista toisesta juosta lorottaa reta ja toisesta tuasj se kummattu maeto. Ei se kylläkää ennee kuulu olovam mittää kuvam maetoo, semmosjta vuan sinistä höplötintä…

Hööpel-Aapeli, vanha kaupunginkävijä, jolla oli nopea puheentyyli, sanoa hötäisi siihen:

— Vettä, vettä s'oon pahhuus, ei yhtää' kummempoo kum meijän kaivossa. Kurriks' ne sitä tok' sannookkii, Ilopuror rengit on tehnä siitä jo laalunnii…

Ja Hööpel-Aapeli alkoi kitistä kireällä kurkkuäänellään:

Kurrista ei tule kunnon ruoka, kurri se kuohuu niinkun suopa, vallatu vaa, kurri se on kura-aa…

Ukkoja nauratti, käsi meni vipattavaan huhupartaan. Joku löi kämmentä polveensa.

— Elähäm mitä… Vai semmosjta o' halavattu… Kurria, no kaikkee sitä… — kuului sekaisena kuorona.

— Ei meille vuan sittä tuuvva separtieria. Kun s'ei kerran kelepoo se kurri, muuvahta, ies piimävelliinkää, niin mitteepä sillä kojjeella sittä ov virkoo. Meijäv väk' on niir ranttuva nuaista ruuvvistaa…

Kolopuksen ukko se semmoisia jahnasi. Mutta Muuraismäen Mikko ehätti väliin:

— Nua herrathan ne vuntieroo niitä kaekellaisia värkkijä. Min noun tuassa aatellu' iteksen, jotta eiköön nuo oes yhellä väillään keksinnä semmosjta sätöstä, jotta kul lehmee hännästä pyörittäsj, niij juoksis yhestä tissistä kurnaalj ja toesesta reta. Ja riittäsjhän niitä tissijä, jos panis vielä kolomannesta tulemaan seleväv voen ja neljännestä saes sittä tippuva vaekka kirnumaetoo…

Nyt tuli yleinen naurun remakka. Naurettiin ilopurolaiselle, joka on olevinaan niitä eturinnan miehiä ja tarttuu jokaiseen herrain joutessaan keksimään koukkuun, niinkuin ei tämän maatiaisihmisen passaisi tulla toimeen näillä vanhoilla vehkeillä, joilla ovat huushollinsa pitäneet esi-isät ja hoitaneet sen hekin, Markkulan pitäjän nykyiset maanmuokkaajat.

— Ei pijäl lähtee herroin kelekkaan, siinä pijaj jukko katkii, — oli Kolopuksen Jahvetin lausuma loppupäätelmä, johon kaikki näkyivät yhtyvän.

Sitten se ukkojen jutustaminen säkeytyi eräisiin muihin kysymyksiin, jotka koskivat pääasiassa vaan näitä tavallisia jokapäiväisiä oloja. Kotvaksi aikaa joutui puheenaiheeksi Sukslevän Tuavetin portinmaalauskin. Siinä koetettiin utsia Tuavetilta syytä tähän toimenpiteeseen, joka katsottiin verraten harvinaiseksi. Tuavetti itse pysyi kauan aikaa salaperäisenä, mutta liekö viina vai mikä vaikuttanut, että hän lopulta sanoa paukautti:

— No, jos se nyt ei anna teille tunnor raahoo, niin suapahan tuon sannoo, jotta min noun Taavit Tarvainen Sukslevästä ja sen saesivat muuttii tietee. Kuuluu tänä kesänä vielä kulukovan kupernyörj Pielaveille siitä meijäm porti' ohite, nii' eihän tuo taija pahentoo, vaikka sekkii sais tiijoj, jotta s'oon niitä Sukslevän Tarvaisia se Tuavetti, joka sem punajsem portin takana talojaam pittää.

Tämä tunnustus synnytti kahdenlaisia mielipiteitä ukkojen joukossa: toiset katsoivat, että ylpeyden, ylpeyden henki on mennyt tähänkin entiseen Sukslevän Tuakkoon, mutta toiset hiukan kadehtien mietiskelivät, että semmoistahan se on, ainahan se tuo maantienvartelainen pääsee paremmin esille kuin tämä ihan korvessa asuja. Tuavetti itse oli oikeastaan tyytyväinenkin, että oli tullut sanotuksi tämäkin asia, onpahan sekin nyt poissa mieltä painamasta, ja tiesivätpähän naapurit, että ei sitä porttiakaan turhan tautta ole punattu.

Sillä välin oli nuorten tanssi vaihtunut piirileikiksi. Tällainen vaihdos tapahtui aina myöhemmin, sillä tanssi oli koko pitkäksi illaksi ja aamuyöksi liian raskasta. Sitäpaitsi oli kansalla halu karkeloida piirissä aina välillä ikäänkuin vaihteen vuoksi. Sieltä kuului nyt piiristä laulu:

Heijun veijun veikkoset ja keijun veijun venneet, missäs on se rakkavuus, jok' oli meissä ennen.

Sitten pyörivät parit vinhasti keskellä piina, ja laulu jatkui:

Vanhat' ämmät sanoivat sen koskesta alas menneen, heijun veijun…

Surutonta hyörinää ja pyörinää, kesäistä välitöntä juhannusiloa! Nuorison huvitusta, jossa ei milloinkaan ollut mitään kaksimielisyyttä tai sivutarkoituksia.

Sillä tavoin kului yö puoleen. Ukot jatkoivat juttujensa jauhamista, akkojen puolella oli tarina vilkastunut myöskin, siinä oli setvitty lehmien poikimiset, mahdollisesti odotettavissa olevat naimiskaupat, vihjaistu vähin sinne vähin tänne, joskus asioita hiukan kärkevästikin käsitelty, mutta ei riitaan asti koskaan päästy. Mitäpähän tässä, annetaan sana sanasta, kaksi paraasta, sätvitään ja sätystellään jutut jengoilleen, mutta ei viitsitä välejä pilata.

Sitten siinä puolen yön tienoissa nousi Sukslevän Tuavetti miesten parvesta, meni akkain puolelle, otti Justiinaansa kädestä ja rauhallisesti sanoa jorautti:

— Tuleppahan eukko, nii' otetaam myökiip pien' pyöräys tuossa nuorten ringissä!

— Niät se sen, mittee vehtoo vanaha mies… — Justiina koetti estellä, mutta lähti vaan mukaan, ja hyvät pyöräykset ottivatkin.

Se Tuavetin temppu oli kuin merkki toisille äijille, ja niin ne hakivat omansa toinen toisensa perään, ja siellä heiluivat kohta miesten leikkotukat valoisassa juhannusyössä, ja eukkojen harmaa ja musta sekoittui somasti tyttöjen juovikkaisiin nuttuihin.

Kun tämä vanhojen piirileikki alkoi, oli Luvellahen Alapetti ottanut
Sukslevän Emmaa kädestä ja johdattanut hänet lehtoon sammalmättäälle.
Ei ollut Alapetti sanonut sanaakaan, ei pyydellyt eikä pokkuroinut, oli
vain juohattanut sinne pehmeälle mättäälle istumaan, mutta eipä ollut
Emmakaan vastustellut.

Siinä he nyt istuivat rinnan, mutta ei tahtonut vieläkään puhe luistaa, vaikkei ollutkaan muita kuulijoita kuin kesäinen yö, eikä sekään kuulemiaan kylälle kerro. Emmasta tuntui nyt, että hän kyllä kykenisi haastelemaankin, mutta kun ei tuo Alapetti, kavaljeeri, puhu, niin eihän hänen passaa alkaa, kainon tyttöihmisen.

Vihdoin Alapetilta lakkasi se ainainen etominen sydänalasta ja hän sanoi verkalleen:

— Niij jotta kertojko se Maijasstiina ne terveykset?

— Kyllä se kertoj, kiitoksia vua' itelles, — lähti Emmalta niin herkästi, ettei toki uskonut olevan näin helppoa puhella silloin, kun hän tullessa otti Alapettia kädestä, eikä vielä silloinkaan, kun hän ensimmäiseen tanssiin meni Alapetin kanssa.

Sitten kului taas kotvan aikaa. Kumpikin katseli syrjään, pois päin toisestaan, Alapetti veteli heinänkortta huuliensa välitse, ja Emma nypelöi puolukan vartta omalla puolellaan. Olihan siinä jo niin paljon sanottukin, jotta mitäpä tästä enemmästä yhdellä kertaa.

Kuuluivat jo suksleväläiset tekevän lähtöä kokolta ja haikailevan
Emmaa, kun Alapetti sai taas sanoiksi:

— Kait sinä tulet heinäripille…

— Tulehham minä, jos isä piästää…

— … muuten minä tule' aittaasj…

— Elä vuan tulekkaa…

Mutta Emman äänessä oli jotain kutsuvaa, tai ainakin sellaista, että ei hänellä puolestaan mitään vastaankaan ole.

Emma ei malttanut olla katsomatta taakseen muutamia kertoja, niin kauan kuin lehdon katvetta riitti. Siinä ihan laidassa huiskutti hän Alapetille huivinnurkallaan, ja toinen huitasi kädellään vastaukseksi.

Sitten sammui vähitellen Luvellahen senvuotinen juhannuskokko, sillä Kolomkannan Karhulan vanha köysivene oli jo mennyt tulisilla vaunuilla taivaaseen.