IV.
Juhannuksen jälkeen elämä taas laahusti Sukslevässä vanhaa latuaan. Sitä ei tässä maalaisen olossa milloinkaan tapahdu isoja myllerryksiä, vielä vähemmän niitä sattui siihen aikaan, josta tässä on puhe. Markkulan pitäjän yksinäisissä taloissa oli elämä vaan sellaista hiljaista nuhjaamista, ankaran luonnon kanssa kamppailemista, jossa ei ollut levähdyspaikkoja muuta kuin suurina pyhinä.
Sellaisia isompia tapauksia, joista kerrottiin vielä vuosikymmeniä jälkeenpäin ja kerrotaan niissä pienissä piireissä vielä nytkin, olivat katovuodet, ne suuret surmanvuodet, jotka jokainen keski-ikään päässyt vielä hyvin muisti. Mutta niitä ei nyt, Jumalan kiitos, ollut enää sattunut, joten elämä kulki nyt sellaista tolaa kuin se kulkea saattoi karussa Markkulan pitäjässä. Tärkeimpiä tapauksia olivat silloin lehmän poikimiset ja lasten synnyttämiset, joista edelliset hoideltiin omin voimin, mutta jälkimmäisiin tilaisuuksiin haettiin joku apuvaimo saunan lämmittäjäksi ja muuksi passaajaksi. Siitä on näet tästä nykyisin elävästä keski-ikää lähentelevästäkin polvesta suurin osa kotoisin saunasta.
No niin, Sukslevässä elettiin kuin ennenkin. Heinänteko ei ollut vielä alkanut, eikä sitä oikeastaan sopinut ennen heinärippiä aloittaakaan, vaikkapa heinä olisikin kasvunsa kasvanut ja ilmoja olisi ollut. Ei näet katsottu olevan onnea semmoisella ripittömällä heinänkorjuulla. Tänä vuonna tuo oli heinä joutunut hyvissä ajoin, ja kyllä kättä syyhytti siltä paikalta, jotta oksi ollut tartuttava viitakkeen varteen, mutta ei se nyt passannut. Siitä olisi rovasti saattanut sanoa, että »minä olen kuullunna, että sinä Taavit Tarvainen olet tehnynnä niitä heiniä, etkä ole Herran pyhällä ehtoollisella käynynnä», ja se olisi, rovasti, voinut lukea siitä hyvinkin kovan tuomion. Onhan tuo jo ensi pyhänä heinärippi, niin jotta kyllä kaiketi tämä Tuavetti Tarvainen kestää vielä tämän viikon, ja sitten se saa tuppi ruveta heilumaan niinkuin hengenhädässä. Kestää, kestäähän tämä Tarvainen.
Tässä nyt on vielä semmoista väliaikaa, vääntelee häntä noita kiviä pois pellolta, sopiipahan niittenkin sijalle jokin jyvänen sitten, kun tulee kylvön aika ja sopimaan pannaan. Akkaväellähän ne ovat aina omat touhunsa pihasalla, niillä on sitä näppityötä ja hypeltämistä, ja nyt siellä on se Maijasstiina Poutiainenkin keträämässä.
Keträsihän se Maijasstiina, ja muu vaimoinen väki teki minkäpähän mitäkin. Nyt olivat leppäpösyläisiä taittamassa talveksi lampaitten ruuaksi piika ja emäntä, Emman olivat jättäneet puolisesta huolehtimaan.
— Lähempähäv vähä oekajsemmaan selekeen, — oli emäntä Justiina sanonut metsään lähtiessään. — Seon nyt tuo leppä parraalla lehellä, männään tuan piikapalavelijan kansa riipajsemmaav vähäl lampaille evästä.
Muutahan sillä ei ollutkaan tällä emäntä Justiinalla mielessä kuin koettaa vaan aikanaan tehdä nämä talon työt, eikä sitä yhden vaimoisen eläjän päässä tarvitse muuta ollakaan. Sitä on tässä talon emännän toimessa virkaa ihan tarpeeksi. Mutta isäntä Tuavettia painoi se kupernyöri-kysymys, niin jotta huomaakohan tuo sen portin ja kysyyköhän vallesmannilta, että kuka mahtaa olla tämän talon isäntä, kun noin siistinä pitää talonsa ja porttinsakin on punannut. Kun se sen verran oksi kysynyt, niin kyllä vallesmanni sitten olisi selittänyt, että sillä on tällä Taavit Tarvaisella ansioita muikkukannankin istuttamisessa tähän Hirvijärveen, jonka kuvetta herra kupernyöri nyt suvaitsee ajaa tämän halvan vallesmannin rinnalla. Siitä tulisi vähin kunniaa molemmille, sekä vallesmannille että tälle Taavit Tarvaiselle.
Se oli näet tapahtunut niinikään, että tämä Tuavetti oli vuosia kymmenen taaksepäin hakenut Poijakselan Lemetti Huttus-vainaan kanssa muikkukannan Rasvangilta Kallion koholta ja istuttanut sen tähän Hirvijärveen. Se Lemetti oli ohut kova muikunsyöjä, ja eikähän se muikku pahaa tehnyt kellekään, ja se oli sitten sanonut tälle Tuavetille, että kyllä ne nyt laitetaan muikut tähän omaan järveen, jottei tarvitse aina Rasvangille asti nuottaansa kulettaa. Ja haettuhan ne oli muikut. Sillä oli vielä Lemetti-vainaalla omat pienet taikansakin, eikä se kala kuulemma ihan ilman taikoja istuunnukaan, se on näet taidolla kuleteltava. No niin, olivat Lemetin kanssa ottaneet viidentoista kannun vaskisen kattilan, sen oli Lemetti vuorannut sammalilla ja sitten pannut mustan silkkihuivin pohjalle, ja siihen oli silkin päälle otettu muikut omine vesineen. Hyvin olivat eläneet Hirvijärveen asti, ja tuolta Vorrin hietikolta ne oli sitten laskettu uimasilleen. Ketterästi olivat lähteneetkin syväystä kohti, mutta samalla oli ilmestynyt siihen ahvenparvi hietikon reunaan ja puittanut muikkujen perään. Lienevät arvelleet ahvenet, jotta mikäs uusi kala nyt uitaksen tässä Hirvijärvessä, katsellaanpahan vähän, jotta passaisiko tuo eineeksi.
Sinne ne menivät muikut, mutta ei niitä ole sen perästä Hirvijärvessä näkynyt, vaikka määhnämahoja olivat, juuri kudulle valmistuvia. Olisivatko ne ahvenet, halavatut, syöneet sen siemenen, vai eivätkö nuo vielä olisi ehtineet vuosikymmenessä sikiintyä niin paljon, jotta itsensä ilmoittaisivat? Olkoonpa nyt miten tahansa, mutta kyllä on koettanut Tuavetti vallesmannille ja vähin muillekin ääntä pitää, jotta hän se muikkukannan Hirvijärveen toi ja kyllä se sieltä näytäksen, kunhan kerkiää. Saisi tuon nyt kuulla se kupernyörikin, kun kerran tästä kautta kuuluu kulkevan.
Ne olivat niitä Tuavetin huolia. Emma-tyttärellä olivat myöskin omat asiansa, joissa oli nuorelle mielelle ihan kylläksi. Oli semmoinen kumma ajatus ruvennut vatvomaan tuolla sydänalassa, vai missä hän oikeastaan lie se ajatusten asuinpaikka tässä ihmisen ruumiissa, että se Luvellahen Alapetti on sentään muita poikia parempi ja että oli sen kanssa ollut lystiä juhannuskokolla, varsinkin siellä lehdossa. Se oli katsonut kyllä pois päin, eikähän tuo ollut kohti katsonut Emmakaan, vaikka vähin mielikin oli tehnyt, mutta niin oli somasti jäänyt Emman mieltä etomaan se katse, ihan kuin olisi ollutkin suoraan silmiin suunnattu. Ja kun se Alapetti sitten vielä oli kysynyt, että tuletko heinäripille, eikä hän, Emma, ollut osannut antaa suoraa vastausta, niin siinähän se oli pahin mutka. Tietysti Alapetti miehisenä miehenä ja täyteen ikään päässeenä kykenee itse päättämään tulemisensa ja menemisensä, mutta päätäppähän tämä Emma, tyttönen ihminen, ja vielä nuori. Saattaa isä hyvinkin määrätä hänet kotilaiseksi, niinkuin oli määrännyt joskus tuonnoisina vuosina. Ja jos hän ei nyt pääse ja se Alapetti sitten tulee aittaan, niin mitä sille sanot hyväkkäälle. Eikä sitä voisi olla päästämättä, sillä kun on siihen vähän niinkuin oikeuskin.
Niin, niin se vaan tuntuu Emmasta, jotta kyllä se isä heittää hänet kotilaiseksi, kenenkäpä se muunkaan. Piikapalvelija nyt ei kuitenkaan jää, sille kun on pestissä luvattu kaksi rippipyhää vuodessa, ja kyllä se tämän heinäripin pitää. Silloin on näet kansaa kirkolla enemmän kuin muulloin. Ja naisellisen kotilaisen tässä pitää olla, jos sattuvat näet kirkolla viipymään yli iltalypsyn, vai minkä tautta tuo isä niin tahtonee? Kun uskaltaisi pyytää tuota Maijasstiinaa, saattaisihan hän, vanha ihminen, yhden heinäripin menettää, kun ei sillä ole heinäntekojakaan, omia enemmän kuin vieraitakaan. Kun rohkenisi, mutta jos se arvaa, että hänellä, Emmalla, on kytö sen Alapetin perään!
Se oli sellainen pulma, se ensipyhäinen, ettei Emma tiennyt, miten olla sen kanssa.
Piian-möykky, Riikka, rojo työihminen, käveli askareillaan niin huolettomana, jotta Emmaa oikein harmitti. Mikä hänessä lie, kun se toisille kasaa noita huolia ja murheita, minkä hänellekin, Emmalle, vaikka tuolla piialla olisi selkää niitä paremmin kestää. Mutta mitäpäs se, iltasilla lehmille haudetta antaessaan laulella loilotteli vaan, että:
Eikä sitä taita sammuttaa sitä rakkavuuten tulta, pittää se olla köyhälläkkii toki oma kulta…
Niin se laulaa jorottaa, mutta kun renki, se kitukasvuinen kitraus, jota Veertiksi kutsutaan, yrittää lähennellä, tiuskaisee piika kuin tulisella kekäleellä pistettynä:
— Senkö täätistä siinä kihnuttelet, mää tok' emosj alle höystymää', jottet huonouttasj hevojsen kakaraan kuavu!
Sillä tavalla se piika; sillä tuolla ei taida olla mitään sydämen suruja, vaikka sitä rakkauden tultansa laulaakin. Rengin-vätökäs näkyy olevan koomin niinkuin pahoillaan; sillä saattaa olla tosi mielessä, eikähän se rakkaus katso, onko toinen suuri, vai pieni, vai paraskokoinen.
Mutta mikähän lie mennyt tämän Tuavetti Tarvaisen vanhempaan poikaan, siihen Toloppiin, kun se ei sitten juhannuksen ole ollenkaan postillaa katsellut? Olisikohan tuokin pälynyt liikaa sen Tervaharjun Hintriikan silmiin? Kovin näkyi kokolla sitä tanssittaneen ja varsinkin piirissä oli pyörinyt kuin villiintynyt. Se kulkee nyt kuin mietteissään, eikä siltä tahdo sanaa saada. No, harvapuheinenhan se oli ennenkin, mutta nyt sillä on kuin pikilappu suun edessä. Sinneköhän haihtui Hintriikan hameisiin tämän lukumiehen postilla-harrastukset? Mene hänet ja tiedä. Hintriikka sille olisikin omansa, sekin kun kuuluu kirjoja harrastavan ja kirjoittavankin kuin lukkari. Jos ei lie sitten tämän Tolopin itsensä lukuhalu mennyt sen tien. Nyt se kuitenkin kävelee kuin unissaan. Rakkausko hänen mieltään kaivanee?
Se nuorempi poika, se nyt on aina tapaisensa, ja lapsihan tuo onkin vielä, ensi syksynä rippikoulua koettanee aloittaa. Sillä on vaan ne omat toilauksensa. Mikä liekään koko poika, toisinaan tekee kolttosiaan kuin paha mukula, toisinaan taas päästelee suustaan melkein kuin värssyjä. Mikä Vihta-Paavo tahi muu virrentekijä hänestäkin tulenee tähän maailmaan?
* * * * *
Oli keskiviikkopäivä siinä heinäripin edellisellä viikolla. Sukslevän miehet möyrivät pellolla kivien kimpussa. Niitä oli noussutkin maasta jo joltinenkin röykkiö, ihan oli pitänyt tehdä uusi raunio niitä varten. Isäntä Tuavetti oli jo kerran hätääntynytkin, jotta uskaltaneeko näitä enää ottaakaan irti; mene tiedä, vaikka jäisi maa liian kuivaksi ja kasvu pilaantuisi. Toloppi, se kirjamies, oli kuitenkin vakuuttanut, että se on vaan luuloa, kansaan juurtunutta taikauskoa. Ei se kivi kosteutta anna, jos ei häntä Luoja muuten sateen kautta siunanne. Ja niin oli puhunut vakuuttavasti, Toloppi, rovastilasta aikoinaan lainaamiensa kirjojen viisautta, että oli pitänyt itsensä Taavit Tarvaisenkin uskoa.
He vääntivät nyt maantien vieruspellolla, lähellä sitä Sukslevän punaista porttia. Oli yhä vaan pitänyt poutaa, minkä joskus vähän yönseutuina lie hiukan sataa rivautellut, ja tänäkin päivänä lekotteli lämmin semmoisena hienona autereena auringon edessä, kuten pitkäaikaisen poudan perästä usein havaitaan.
Mutta mikäs lintu sieltä pitkin maantietä lentää? Kaikki Sukslevän miehet isännästä hamaan renkipoikaan asti kääntyivät katsomaan tielle. Sieltä tulla viuhotti sievoista vauhtia kummallinen koje, joka näytti vähän niinkuin olisi kaksi rukinpyörää hyrrännyt peräkkäin ja niitten päälle sätystelty jokin häkki, jolla mies istui ja polki niinkuin rukkiakin poletaan, mutta vielä kivakammin, ja molemmilla jaloilla.
Sepä oli ihmeellinen laitos! Ei ollut mokomaa kulkuvehettä ennen liikkunut näillä mailla. Passaisipa tuota lähemmin tarkastella. No, siihen tulikin pian tilaisuus, sillä mies loikkasi pois kojeensa selästä, talutti oudon ajokkinsa aidan viereen ja alkoi juttelun. Se oli sellainen laihan sutjakka nuori mies, hiukset kuin puhdasta pellavaa, hampaat valkoiset kuin Ahinkolan Mustilla, naama vähän kuin sälöinen, mutta muuten ei mikään rumakaan. Sellainen tavallinen miehen naama, jolla pääsee tämän maailman läpi niinkuin ei mitään. Herrasmies näytti olevan miehiään, koska oli päällä vaatteetkin oikein ostoverasta.
— Hyvää päivää, mikäs tämä talo on nimeltään, jos saisi luvan kysyä? — tiedusti, tulija.
Pojat katselivat isäänsä, jotta se kuuluisi niinkuin isännälle tämä vastaaminen. Renki töllötti suu ammollaan tulijan kulkuneuvoa aidan vieressä. Tuavetti ruilautti pitkän sylen, tarkasteli sitten vierasta kiireestä kantapäähän, jotta kannattaisikohan tuolle vastata. Tarkastuksen tulokset osoittautuivat nähtävästi tyydyttäviksi, koskapa hän hetken perästä äänsi yksikantaan:
— Kah, suaphan sitä kysyä, Suksleväkshän ne tuata ouvat haakkunna. Ja hyvvee päevee vuan vieraallennii. Mistee kaakoo sitä niinku' ollaan?
— Kirkolta, minä olen kansakoulunopettaja. Koulunhan pitäisi syksyllä aloittaa toimintansa, kuten täälläkin lienee tiedossa.
— Vae ei sen kaavempoo! Noh, onhan sitä matkoo siinäi. Taetaa tästä tulla melekeen kolome vanahoo ruotivvirstoo… Vai kansan koolun… Sinne neät kirkolle tulloo semmojnennii? Ei tuostoo kuuluuna mittää.
Tämän puolen kansa ei ole erittäin herkkää vierasta vastaanottamaan, se kun on luonnoltaan hiukan sulkeutunutta. Mutta päästyään tarkempaan selvyyteen tulijan henkilöstä saattaa kotikutoisen nutun alta löytyä hyvinkin avomielinen puhetoveri. Tämä Tuavettikin oli nyt saanut vieraasta tarvitsemansa tiedot, ja siksi hän alkoi hiljalleen lämmetä.
— Eikö sev vieraam passois pistäätyvä tuonne pihhaan? Ehkä se akkaväkj siellä panis vaskee porroo'? Taluttakkoo se hevojsennokkii tuonne tuvan seivviereen, vaekka eihän tuo taeja apetta tarvita.
Ja siitä nousi Tuavetti opettajan kanssa pihaan, veipä vieraan ihan porstuanpohjakammariinkin. Sinnehän se aina tulija vietiin, jos häntä kerran vieraana ruvettiin pitämään. Sellainen oli paikkakunnan tapa, ja porstuanpohjakammarissa kyllä sitten kestitystä riitti.
— Vai kansan koolu? — kertasi Tuavetti käskettyään vieraansa istumaan ja käytyään tuvan puolella sanomassa akkaväelle, että pannu poroon, nyt on vieraita. — Mitähän tuossa sittä kansalle opetettaan siinä koolussa?
— Kaikkea yleissivistykseen kuuluvaa. Sitä nyt on vaikeata muutamalla sanalla ilmaista, mutta kansakoulun antamat pohjatiedot ovat jokaiselle kansalaiselle erinomaisen tärkeitä.
— Mahetaanko siellä kansan koolussai antoo ne semmojset tiijot, jotta tämä muakii om pyöree? Vua' eikö teistäi’ oes vähäh hontteroo seistap pyöreellä myvyllä?
Opettaja naurahti, hän ei nähtävästi ensimmäistä kertaa kuullut tätä kysymystä. Vasta kiertokoulujen ilmestyttyä pitäjiin oli kansa alkanut ajatella asiaa. Sitä ennen ei maan muoto ollut sen mieltä vaivannut. Opettaja vastasi hymyillen:
— Kyllä, kyllä siitäkin tulee puhetta olemaan. Se maan pyöreys on jo hyvin vanha totuus, vaikka se ei vielä ole juurtunut tämän puolen koulunkäymättömään kansaan.
— Vae nii' o', vae ov vuan kum myky tappaeskeitossa tämä mualima, no elähäm mitä!
Tuavetti tunsi mielessään jonkinlaista pettymystä. Hän oli ajatellut itsekseen, jotta vouhkikoot mitä vouhkivat kiertokoulussa, kyllähän sen silmä näkee ja suuremmat koulut käyneet muutenkin tietävät, ettei tämä maailma ole mikään kumipallo, jollaisilla pappilan lapset leikkivät. Oli ajatellut Tuavetti sopivan tilaisuuden tullen kysäistä rovastiltakin, taikka Neelmanni-papilta asiaa, mutta siihenpä se oli jäänyt, ja nyt tämäkin sanoo ihan vaan naurussa suin, jotta pyöreä mikä pyöreä. No, toisakseen: olkoon minkälainen hyviinsä maa, kunhan hänen pinnallaan seisovilla pysyy. Se hänellä, mokomalla asialla, ruvetkoon mieltään vaivaamaan.
Mitään muita viisaustieteellisiä kysymyksiä ei Tuavetti halunnut esille ottaakaan, tiedustelipahan vaan, jotta mistä tämä opettaja on niinkuin kotoisin. Keiteleeltä kuului olevan, ihan naapuripitäjästä. Siis yksiä Siekkisiä taitaa olla tämäkin, omasta maakunnasta. Saattaa olla mukavakin mies noin miehekseen. Ja puhettahan tuolta tuntuu tulevan, selväränttistä puhetta.
Opettaja kertoi lähteneensä hiukan tutustumaan piiriinsä, kun syksyllä pitäisi aloittaa opetustoimi vastaperustetussa kansakoulussa. Oli noin kautta rantain utelemassa mielialaa kylillä, että mitenkä suhtaudutaan uuteen kouluun, se kun on ensimmäinen pitäjässä. Kertoi kohdanneensa hyvinkin tiukkaa vastustusta, oli moniahtaalla pidetty koulua melkein synnillisenä laitoksena. No, ne nyt olivat niitä körttiläisiä, joista kaikki maallinen tieto on syntiä, vaikka niillä on papit johtajina. Toiset taas olivat sitä mieltä, että koulu vie työhalun nuorelta väeltä. Jos kerran kouluun panee perillisensä, niin pitäisi yksin tein kouluttaa herraksi asti, muuten siitä ei tule mitään, ei herraa eikä narria. Sitäkin käsitystä oli opettaja kiertomatkallaan oikaissut: eihän kansakoulu suinkaan vienyt ihmiseltä työlystiä, päinvastoin se sitä lisäsi, antoi tietopuolista ja käytännöllistäkin tukea oppilaittensa pyrkimyksille. Joissakin paikoin oli toki tervehditty ilollakin kansakoulun avaamista, mikä osoitti, että pitäjässä oli todellista valistusharrastustakin. Nyt halusi opettaja tietää, mitä Sukslevän isäntä, joka näyttää edistyshaluiselta mieheltä, koska on rakennuksensa korjannut niin siistiksi ja porttinsa punannut, ajattelee tästä kouluasiasta, ja onko hänellä mahdollisesti kouluun pantavia lapsia.
Tuavetin mieltä hykäytti mukavasti: katsohan vaan tuota opettajaa, taitaa ollakin viisas mies. Johan, joutava, juttelee ihan kuin kirjanoppinut ainakin. Pahuus sentään, kun ovat nuo musikatkin tuossa kasvaa hojottaneet niin isoiksi, panisi heidät muuten sinne kouluun, eiväthän nuo tuolla kait tuhmenisikaan.
— Tohtii se olla hyväkii, se koolu, vuan kun neijou tuassa se' ikäsjtä, eikä nuita taeja ennee kehata ruveta uusijakkaav värkkeemään neät sen koolun tautta…
— Minkä ikäinen se on isännällä nuorin? — kysyi opettaja.
— Johan sille taetaa tulla puoljtoestakymmentä Martim päivä' aekaa'.
— No, kyllähän tuota on ikää, mutta aikovat eräät muutkin isännät panna sen ikäisiä lapsiansa kouluun. Ne voitaisiin ottaa syyslukukauden loputtua toiselle osastolle ja siirtää keväällä, jos osoittautuvat hyväoppisiksi, kolmannelle. Sillä tavoin ne saavat päästötodistuksen kolmessa vuodessa.
Tuavetille tuli kiire lähteä hakemaan nuorinta poikaansa. Hän tapasi molemmat opettajan polkupyörää tarkastelemasta. Nuorempi ihmetteli kovasti, että mitenkä siinä pysyy kahden pyörän päällä, mutta vanhempi kuului selittävän jotain tasapainolaista. Mistä lie rovastilan kirjoista kaikkia niitä viisauksia onkinut? Tuavettikin viehättyi hetkeksi, katselemaan kojetta..
— No jo or rakkine! Kyllä sitä näkköö, ennenkun kuoloo, tässä maalimassa jos minniillaista sätöstä. On niillä herrojlla kiikut ja leikut! — ihmetteli hän unohtamatta silti asiaansa. — Tulehhar Riet' tänne kammarii', sillä opettajalla oes vähä asijan tapasjta… Ja tule sinnäi Toloppi, niij' jutellaah häntä oekeem miesvoimalla.
— Tämmöjnehän tämä o', isoj poijjar-rojjaus,— esitteli Tuavetti nuorimman poikansa opettajalle. — Ja tämä toinen s'oes kirjamies, vuan s'oon jo yljikäjne' siihen kouluhommaa'. Sill' on semmojnen kytö nuihin kirjoem perrään, jottei mihin panna.
— Me olemme tässä isäsi kanssa tuumineet, että sinä tulisit syksyllä kansakouluun kirkonkylään. Mitäs sinä itse asiasta arvelet… mikäs sinun nimesi taas olikaan?
— Rietikshän n'oon sitä kuhtunna, vaekka Reetrik se oikein kirjoem mukkaa o', — vastasi Tuavetti poikansa puolesta.
— Niin, mitäs sinä Fredrik itse arvelet?
Poika näytti joutuvan ikäänkuin hiukan pahoilleen. Suunnitelma oli liian uusi, eikä ehkä sopinut yhteen hänen aikaisempien kuvittelujensa kanssa. Häntä oli verensä aina vetänyt järvelle ja metsiin. Kalastusinto oli hänessä asunut pienestä pitäen, ja hänen suuri unelmansa oli päästä vaarin rihlan haltijaksi. Sitä ei oltu juuri käytetty sitten vaarin aikojen. Ukko oli ollut vielä vanhanakin innokas metsänkävijä, mutta pojasta polvi muuttuu: Tuavetti oli harvoin nuorempanakaan heittänyt pyssyn olalleen, ja nyt se oli jo hänen puolestaan saanut olla kokonaan koskematta naulassaan. Vanhemmassa veljessä ei liioin ollut metsästäjän verta, hän nyykötti niitten kirjojensa ääressä. Rieti taas tunsi outoa halua metsälle, mutta hänelle ei oltu vielä pyssyä annettu; isä oli vaan sanonut, jotta kylläpähän kerkiät, kun ensin miehistyt. Ilman pyssyäkin oli hän sentään metsää samoillut ja sen kummallisia ääniä kuunnellut. Monta kertaa oli hän luonut kaipaavan katseen naulassa riippuvaan rihlaan ja toisinaan, kun oli sattumalta ollut yksin pihasalla, oli hän ottanut sen alas ja salapäiten sitä puhdistellut ja rassaillut. Muuten se kai olisi ruostunutkin ja tärveltynyt, mutta Rieti oli sitä kenenkään tietämättä vaalinut.
Ja nyt ehdotettiin hänelle kouluun-menoa. Tuntui kuin olisivat musertuneet salaiset toiveet. Mutta sitten hänen silmänsä äkkiä kirkastuivat.
— Jos minä suan hotteisiin' sev vuarin rihlan, niin suap häntä männä vaekka kooluunnii, — asetti poika ehtonsa.
Isä Tuavetti oli pelännyt, että Rieti kokonaan kieltää, sillä kun ei tuntunut olevan ollenkaan halua kirjalle, eikä väkisin puun juurelle ajettu koira hauku. Tämä lupaus ikäänkuin pudotti taakan hänen hartioiltaan. Kun nyt ei muusta ole kysymys kuin siitä vaarin rihlasta, niin antaa hänet pojalle. Tottahan tuon ikäinen mies jo osaa pyssyä pidellä. Sopimus siis tehtiin siekailematta: Rietistä oli syksystä alkaen tuleva kansakoululainen.
Kun opettaja jo oli lähdössä ja hommaili pyöränsä kanssa, lähestyi vanhempi poika, Toloppi, häntä ja kysyi, eikö hänkin saisi oppia jollain tavalla, hänellä kun olisi halua. Opettaja mietti hetkisen ja lupasi ottaa hänet koetteeksi yksityisoppilaaksi, koska hän varsinaiseen kouluun oli ehdottomasti liian vanha.
Sovittiin niin, että heinänteon jälkeen Toloppi tulee opettajan luokse koululle lukujaan aloittamaan.