VI.
Siunasi, siunasi se heinäpoutaakin vielä sinä kesänä. Saa hänen nähdä, kuinka kauan oikein tätä maantiestä suosii? No, onpa ollut toisina vuosina suosimattakin. Taitaa nyt maksaa vanhoja velkojaan. Ja ilahuttaa, ilahuttaahan se mieltä, kun sitä näinkin toisin vuosin edes saa vähän rohkeamman ja runsaamman korvauksen vaivoistaan, tämä maalainen. Sitä huonoina vuosina tuleekin kenties hiukan liikaakin sätityksi kaupunkilaista, herraa, joka ei muuta kuin lapioi rahaa ja sitten sillä ostaa maatiaisen ihmisen ihan iltikseen. Saattoi tulla turhastakin moitituksi kaupunkilaista; eihän se sen vika ole, että on sinne joutunut elämänsä asettamaan, kun jo usein on juuriaan ja perikuntiaan myöten kaupungin asukas. Eikä tuo taida sillekään ilman työtä ja vaivaa raha loheta, vaikka sitä toisinaan pahalla päällä ollessaan tämä maalainen niin päättelee. Mutta elä tykkää pahaa, kaupungin veli… kun näinkin hyvin heinänteko onnistuu kuin tänä kesänä, niin kyllä tässä toki toisiaan ymmärretään. Yksiä Jumalan luomia, mikäs on ymmärtäessä!
Kevyesti sujahteli viitake miesten kädessä sinä kesänä Markkulan pitäjässä. Se tuo kunnon heinäilma antaa työkalullekin ihan toisen terän ja maun. Antaa se, vaikka sitä ei ymmärrä sellainen, joka ei ole omintakeisesti joutunut näitä töitä tekemään. Ja naisväen kädessä hyppii harava kuin leikkikalu, ja karho syntyy kuin itsestään, huomaamatta. Helähtää siinä helposti nauru ja laulukin haravoitsijain parvesta. Ja se lähtee sitten yhtä helposti talon oman väen kuin palvelijain ja kasakkaihmisten rinnoista. Tämä on sellainen yhteinen hyväntunne, joka naurattaa ja laulattaa. Se ryöpsähtelee koko luomakunnassa tuo elämisen riemu silloin tavallista korkeammalla. Joutilaat hevoset järjestelevät kilpajuoksuja haassa, ja jos sattuvat väljänmetsässä olemaan, kirmaisevat ne huolettomina ihan pisimpään pohjukkaan, näykkien toisiaan ja ilonsa runsaudesta potkien. Lehmät ovat niitä luontokappalten yhteiskunnan vakavimpia, mutta joskus niilläkin leikkisä luonto ilmenee tällaisella pitkällä ja herkullisella heinäpoudalla. Ja lammas sitten: vaikka sen järki ei ole vahvimpia, ymmärtää se hyvin kesäisen leikin. Ne ovat nämä luontokappaleetkin ikäänkuin iloissaan sen johdosta, että tuleepa, tuleepa nyt evästä ensi talveksi. Ihmisen ilo tarttuu hänen ympäristöönsäkin.
On se hujakkata, kun heinä kuivaa, jotta kahisee, eikä tarvitse sätystellä haasioita, huonon ilman kuivuuvehkeitä. Se käy kuin luomisen työ silloin tämä heinänteko. Niittomiesten jälestä vaan vedellään korret karhoille, siinä kouhotellaan muutamia kertoja, yön seuduksi, kasteen ajaksi, ruvolle pistetään, ja kun vielä toisena päivänä hajotellaan, niin jo illalla ovat latoon tahi pielekseen pantavia, heinät. Ja niistä tulee sitten kunnon tavara.
Siellä huhkivat laajaa rantaniittyä viitakkeineen Sukslevän miehet, isäntä Tuavetti ja Toloppi etunenässä. Rengin-kytjäys ei pysy rinnalla; no, eihän tuolla ole miehen mittaakaan, vaikka sitä iän puolta alkaa karttua. Ja viitake kourassa se vihtelee Rieti-poikakin. Taitaa olla ensi kesää miesten matkassa, eikä sen viitake ota oikein ollakseen terässään, mutta hyvä on yritys. Jos sillä tuommoinen työhalu vaan pysyy, niin kyllä siitä henkensä elättäjä tulee, Rietistäkin. Niin no, onhan sillä pojalla miehen luonto, vaikka sillä on niin kummallinen kaipuu metsään ja järvelle. Se on toisinaan kuin haltioita tai muita metsän ihmeitä näkisi; sitä tuo metsä jollakin tapaa pitää lumoissaan.
Niin herahtelee hyvänä isäntä Tuavetin mieli, että sen kouluasiankin on ihan itsestään ottanut puheeksi jo monta kertaa. Oikein tuntuu olevan suosiollinen sille ja sanoo, jotta on se sentään jotain, kun nykyaikana nuo koulutkin laitetaan aivan naapuriin. Kelpaa tämän nykyisen polven elää kelletellä, kelpaa. No, elettiinhän sitä ennenkin ilman kouluja ja muita opinteitä, mutta ei taida se oppikaan ojaan kaataa, kun sitä tarkemmin aattelee. Ja saisihan tuo tulla pojasta viisaampi isäänsä, jos hänestä, Rietistä, niinkuin koulunkäyjääkin olisi. Kyllähän tässä työmiestäkin tarvittaisi kotona, mutta niinpä se sanoi opettaja, jotta ei se koulu työhalua vie, jos häntä muuten miehessä lie. Niin jotta koettakoon, Rieti, koulua käydä, sittenpä senkin näkee.
Ja vielä pitemmällekin hypähtelevät Tuavetin ajatukset siinä viitaketta heinän juureen sujautellessaan. Kummallistahan on tämä aika yhtähyvin, kun sitä oikein ajattelee. Noita koneita riivattuja näkyy työn täytyvän joka alalle. Kertoihan se Keiteleen Kamulan mies, joka tässä hevostaan syötteli, jotta Haminalahdessa heinääkin koneella tehtiin. Niin, ja on noita muualtakin tainnut kuulua samanlaisia puheita. Sillä laillahan se käy: se ei sekään vanhojen viisaus tainnut olla ihan kutinsa pitävää, koskapa niitä näkyy sikiävän tähän maailman aikaan vieläkin viisaampia. Minkälainenhan hän lie sekään niittokone, mutta hyvin tuolla kuuluu heinä katkeavan, kertoi se Keiteleen mies. Oikein oli sekin mies hevosensa seisauttanut siihen hovin heinäpellon kohdalle ja jalansyten käynyt katsomassa sitä rakkinetta. No, niissä hoviloissapa nuo tarvinnevat niitä vehkeitä, tämmöisen pikku talon niitokset kiikutellaan vaan vielä käsipelillä, eikä taitaisi ne koneet noissa meidän mättäiköissä kestääkään. Mutta se nyt on merkkinä siitä, jotta tämä maailma menee eteenpäin, harasipa häntä vaikka vastaankin.
Vaan sitä ne kehuvat sitä separatieriä, vai mikä hän lie oikein siltä tieteelliseltä nimeltään se maitomylly. Kuuluvat tuolla naapuripitäjissä jo pienikarjaisetkin sen hankkineen. Meilläkin tässä on jo kymmenen lypsävää ensi talvena, tuumiskeli Tuavetti edelleen, niin jotta jokohan tuota olisi mentävä vaan virran mukana ja ostettava se mylly?
Tämä ajatus vaivasi häntä niin, että piti kysäistä Tolopilta, joka paineli siinä vieressä. Kun Toloppi seuraavan kerran viitakettaan läppäämään rupesi, teki Tuavettikin saman asian ja tiedusteli:
— Tuota… mittee sinä oekeen meinoot siitä maetomyllystä, jotta oeskoon tuosta apuva tämmöjsessä talloovessa kunj tämä meijännii?…
Tolopilta ihan liippa pysähtyi, ja hän jäi pitkäksi aikaa katsoa tuijottamaan isäänsä, niin häntä ihmetytti tämä kysymys. Mistä oli nyt ukko saanut semmoisia ajatuksia päähänsä? Hän, Toloppi, oli lainaamiensa kirjojen avulla tullut havaitsemaan, että konevoima oli maataloudessakin otettava vähitellen käytäntöön ja viljelysmenetelmiäkin oli uusittava, jos mieli pysyä nykyaikaisen kehityksen tasalla, mutta niistä havainnoistaan hän ei ollut uskaltanut virkkaa mitään isän kuullen. Tuavetti Tarvainen oli isäntä vanhaan patriarkalleen malliin, joka tahtoi esiintyä talossaan yksin määrääjänä. Hän oli sitäpaitsi vielä sitä polvea, jossa vanhat tavat ja tottumukset istuivat tiukassa. Toisin oli Tervaharjun isännän laita tuossa järven toisella puolella. Hän oli vähitellen taipunut poikansa ja tarmokkaan tyttärensä Hintriikan tuumiin, ja nyt siellä kuuluttiin jo ensi syksynä niittyjä ojitettavan ja soita ruvettavan perkaamaan. Ja sitä kun oli, suota, kaikkiallakin tässä Markkulan pitäjässä. Siellä on eri peli, uudelta vuodelta kuulemma sanomalehtikin tilataan. Mutta mikäs tämän meidän ukon mielessä kytee, kun se separaattorista hyötähyviään puhumaan puhkee?
— Kyllähän seoes separaattorjrii hyvä kapistus olemassaan, vuan s'oon vasta sittä ihav välttämätön, kun suahaam meijer tuanne kirkolle. Johan tuota kuuluu semmosjtai huutoo, jotta muutamat talolliset sitä puuhoovat. Jos hänestä niinkun tosj tulloo, niin kaet se pittää sittä meijännii se separaattorj ostoo ja alakoo viijjä retojaan sinnem meijerii…
— Mikäs se semmojnel laitos sittä o? — kysyi Tuavetti, jolle meijeri näköjään oli taas joku uusi kone, joita näkyy tähän nykymaailman aikaan sikiävän kuin sieniä sateella.
— Se ov vuan semmojnen konneellinev voev valamistuslaetos. Sinne viep' itekukkiir retasa, ja siellä ne sittä kirnuvaavat, meijerissä. Ne kuuluuvat maksavan tavallise' hyvä' hinnan retasjta. Oes se siitä hyvä, jotta ei tarvihtis voenyyttisä kansa herrosjsa juoksennella, saes aena parj kertoo kuussa tilisä kättee.
Tuavetti oli taaskin vähän ihmeissään. Kyllähän hänkin mielestään oli ymmärtävinään näitä koneita, mutta niitä taitaa tulla jo niin paljon, jotta ei tämä maalaisen järki pysy matkassa. Mutta oikeastaan hän sittenkin jo hiljaisessa mielessään hyväksyi tämän meijerinkin. Ei se näet mitään herkkua ollut kulkea kauppaamassa voitaan, minkä häntä säästymään sai, kun sitä joka paikassa hypisteltiin ja maisteltiin, jotta lopulta ei paljon ilennyt tarjotakaan enää koko voita, kun pala oli päältä kuin hiiren nakertama. Ja jäisi sitten pois koko kirnuamisen vaiva, kun saisi retana meijeriin kulettaa.
Mutta Toloppi-poika tahtoi takoa raudan kuumana ollessa. Koska äijä oli yht'äkkiä muuttunut niin edistysmieliseksi, niin koettaa häntä nyt kutkutella toisesta päästä, joka Tolopin mielestä oli tällä hetkellä tärkeämpi. Hän haasteli:
— Jospa nuihe' antasj olla niihin separaattoriij ja muihi, siks kun nuo tulloot välttämättömään tarpeesee. Täss' oes näetä muita hommija hyvinnii tärkeitä.. Jos oes tuahii niitty oekee' ojittooj ja laettoo, niin siitä lähtisj er tavalla tätä heinee. Suattasj sittä myöhemmin panna nuri' ja vaikka kylyvyheinälle… Kuul tervaharjulaenennii tänä syksynä aekovan ojitella niittysä ja suotasakkii kuul ruppeevam perkkoomaa…
Tuavetti painui ajatuksiinsa. Hän pani viitakkeensa syrjään ja rupesi täyttämään piippuaan. Hän ei ollut mikään erittäin innostunut tupakkamies ja näin kiireenä aikana harvoin työmaalla savuiksi pisti. Kun hän nyt tupakkapuuhiin ryhtyi, merkitsi se, että hänen päässään kulki tavallista enemmän ajatuksia. Siellä veuhtoilikin todella mietteitä sinne ja tänne. Uudistushommiin oli säkeytynyt nyt Tuavetti Tarvainen. Se separaattori, vai mikä hän lie se maitomylly, se oli pyöriä hyrrännyt hänen päässään jo kotvan aikaa. Nyt kertoi tämä Toloppi, jotta Tervaharjun Herkko Tissarinen rupeaa oikein ojimaan niittyjään. Katsohan näet, vai semmoista se tervaharjulainen, ja ihan tuossa toisella puolen järven, vähän vaan vitalikkoon tästä Tuavetti Tarvaisen talosta. Vai niin, vai sen poikia se Herkko? Se tuo taitaa ymmärtääkin niitten uusaikaisten höpötysten päälle, sen kun kuuluvat sekä pojat että tyttäret juoksevan kaikkien tietojen ja oppien perässä.
— Vai nii jotta tervaharjulaene' ojimaa ja muuta muokkailemmaa. Mittää jos oes meijännii yrittee? äänsi Tuavetti tovin mietittyään.
Toloppi-poikaa hykäytti. Katsohan ukkoa, se ei halua olla huonompi naapuriaan.
— Yritettää, yritettään tok, ja suatta nähä, jotta siitä on hyötyvä. Eiköpä tuota kerittäne tässä omim miehin, jos ei kovan suurta etteystä oteta. Jos nyt vua' aluks tänä syksynä teä niitty ojitettasj ja nuo puskat perkattasj poikkee? — huomautti hän.
— Nii ja jos ei peästä muuten, niim pietään taksvärkkäriä, eikö tuota sev verram pennijä löytyne.
Toloppi oli oikeastaan enemmän kuin tyytyväinen tällaiseen tulokseen, jota hän vielä jonkin aikaa takaperin ei olisi uskaltanut odottaakaan. Isän luonne näkyi olevan sellainen, että hänet saa uudistuspuuhiinkin, kun hänellä vaan jossain tiettyvillä oli kilpailija. Kilpailu, se ukkoa usutti yrittämään. Nyt osaa Toloppi, joka jo kauan aikaa oli itsekseen monenlaisista taloudellisista parannuksista haaveillut, vetää oikeasta nuorasta. Hänellä oli vielä yksi asia sydämellään, ja hän päätti antaa senkin tulla nyt samassa. Heilläkin oli jo muutamaan kertaan käynyt ompelukoneitten kauppias, mutta aina oli sille naurettu ja käsketty mennä narraamaan tyhmempiä, tai oli sanottu, etteipä tässä ole varoja sellaisiin kokeiluihin. Nyt oli hiljattain Tervaharjulle ostettu sekin masiina, ja kun tässä kerran näkyy ukko olevan sopuisalla päällä, niin esitetäänpähän, jotta eikö tuo nyt tarttuisi asiaan.
— Vua yks kone meille oes tarpeen, siit' oes tuolle äet’väille isoj apu. Ohan ne kääneet meilläi ompelukonneen kaapalla, vua eipä hänt' ou tullunna otetuks. Sen saes vähittäesmaksulla, ja sillä kävis tuo neolomine' er' topakast. Kuulhan nuo Tervaharjulle sennii hankkinee'.
Tuavetti tarttui heti onkeen.
— Vai sennii! Katohhan neät sitä tervaharjulaesta, vae jo se sennii!…
Se se riehkajsoo.
Tulikohan Tuavetin mielestä liian paljon näitä esityksiä yhdellä kertaa, vai muutenko lienee saanut kyllänsä tupakkahollin pidosta, mutta äkkiä kolisti hän piippunsa perskat suuhunsa — ja alkoi niittää kuin äkäpäissä. Toloppi-poika koetti painaa perässä minkä ennätti ja ajatteli itsekseen, jotta jo taisi äijä suuttua, ei sille ehkä olisi nyt pitänyt puhua koko ompelukoneesta mitään.
Mutta hetkisen perästä Tuavetin vauhti hiljeni. Hän näkyi aprikoivan viitaketta heilutellessaan. Sitten hän heitti taas niittämisen sanoakseen Toloppiin päin kääntyen:
— Vae on Tervaharjun emännällä jo ompelukone? Se ostetaam meillekkii!
Ja sitten siitä asiasta ei enää puhuttu sen enempää sillä kertaa. Molemmat miehet paiskelivat kuin henkensä edestä. Tolopilla oli täysi työ pysyä isä Tuavetin kintereillä. Renki, joka oli siinä levähdyksen aikana saavuttanut, jäi taas pian, ja nuorempi poika missä lie ollutkaan niityn toisessa päässä. Ja se oli leveä se isän ja vanhemman pojan eteys.
Kotona illallista syödessä sanoi Tuavetti emännälleen ja yleensäkin koko naisväelle:
— Ku' ens kerran tulloo ompelukonneen kaappias, niin se, joka sattuu olemaam pihassa, tulukoon sanomaam minulle.
Emäntä Justiina, joka oli juuri kantamassa täyttä vatia potattihauvikkaita pöytään, ihan seisattui tämän määräyksen kuullessaan.
— Mittään sinä tuolla tiet? — kysäsi hän epävarmasti.
— Meille ostetaan ompelukone, — jatkoi Tuavetti.
— No kaikkee sitä kuulookii näillä korvillaa; mittään tuolla oes virkoo?
— Ompelovahhan nuo tuolla kuuluu muuvallae, eikö tuota sitä sammoo tehtäne meilläi.
— Kukapa nuilla uusaikajsilla sätöksillä osannoon?
— Se on opittava!
Eikä siihen päätökseen enää ollut kellään mitään sanomista.