VII.
Katselihan se emäntä Justiina vähän syrjäkariin sitä ompelukonettaan, kun se tuotiin taloon, kuten oli katsellut asiamiestäkin silloin, kun häntä porstuanpohjakammarissa kahvitteli isännän käskystä. Tällainen uusi suhtautuminen mieheen, joka jo muutamia kertoja oli melkein hätistelemällä hätistetty talosta pois, tuntui hänestä liian ihmeelliseltä. Mutta se nyt oli, se asiamies, sitä lajia miestä, että se tuli vaan uudestaan; taisi tietää, jotta kyllä siitä lopulta kaupatkin tulee. Pianhan tuo palasikin taas, ja nyt vieraana pidettiin ja kestittiin. Kyllä sen onnettoman suu kävikin, vaikka vähemmälläkin olisi sen rakkineensa kaupaksi saanut, kun näkyi sekaantuvan ajatuksissaan vanhemmiten tämä-Tuavettikin, joka oli niin selvänuottinen mies ennen.
Semmoisia se Justiina itsekseen intoili, mutta mikäpähän siinä auttoi muuta kuin ota pois se kone. Pian se sen hommasikin, asiamies, ja opetti konstinkin samaan vähittäismaksuun.
Mutta pianpa se naisväen pää kääntyy, vaikka häntä sitten olisi, naisihminen, hyvinkin timakkaa olevinaan, minkä tämä Justiinakin. Kun hän tuli huomaamaan, jotta tämähän käykin kuin luomisen työ siihen entiseen hyppyspeliin verrattuna, niin jopa meni nauruun emäntä Justiinan suupieli, ja hän alkoi kyläläisillekin kertoa, jotta tämä se onkin etuisa vehe tämä ompelumasiina, sillä pyöräyttää miehille paidan yhdessä touhauksessa.
Sukslevän Tuavetti Tarvaista alettiin pitää melkein kuin johtavana miehenä tässä Hirvijärven eteläpään, Muuraisen ja osittain Pienen Talluksenkin kulmakunnilla. Sillä oli tällä Tuavetilla ollut se nuoruuden aika vähän sekaista silloin, kun se vaan tavallisena Sukslevän Tuakkona isänsä eläessä kyliä juoksi ja pientä ilkeyttä teki, mutta työmies se oli ollut aina, sitä ei voinut kukaan kieltää. Ja sehän se on pääasia. Mitäpä tuosta, vaikka vapaana aikanaan vähän hempsahtaakin, eihän se jokaisella ole veri yhtä vakainen. Ja mikä tuossa vaan lie, jotta niistä nuoruuden hurjista tulee useinkin rempseitä miehiä, sellaisia eteensä katsovia ja vähän kauemmaksi näkeviäkin kuin tämä tavallinen nuhjottaja, joka pyörii vaan koko ikänsä siinä yksillä jalkainsa sijoilla eikä vie maailmaa eteen, joshan ei taaksekaan päin. Jotta taisi vaan olla eduksikin, että se entinen Sukslevän Tuakko oli niin vetreä siltä luonnoltaan.
Varsinkin tämän koneen oston jälkeen pidettiin Tuavettia eturivin miehenä, ihan kuin ilopurolaista etelä-Markkulassa ja Sipukan Pekkaa, jolla kuului olevan kanssa separaattorikin, pitäjän pohjoispäässä. Olisihan tässä Hirvijärven rannalla ollut tervaharjulainenkin, mutta se oli sellainen enemmän itseensä sulkeutunut turjake, vaikka kohta sen päässä liikkui kaikellaista uudenaikaista, eikä siitä Herkosta koskaan oltu puhuttu paljon hyvää eikä pahaa, niinkuin tästä Taavetista oli liikkunut juttua monenlaista.
Siinä se kekotti ompelukone kaikessa komeudessaan Sukslevän tuvassa jo ruistalkoon aikana. Niitä vaan oli riittänyt ilmoja vielä rukiinkin korjuuksi. Parahiksi ennätti heinänteon lopettaa, kun jo ei muuta kuin ala ottaa sirppi käteesi, jottei karisemaan pääse aikaisin joutunut ruis. Harvoinpa sitä oli ennen näillä main kunnolle keritty saada ruis kuhilaille ennen Laurin päivää, josta alkoi uuden siemenen kyntö, se kun oli tässä pitemmän aikaa pitänyt semmoisia rämppäkesiä; mutta kyllä nyt kerittiin aumaankin asetella. Olisi vaikka passannut Sukslevässäkin uutisella siementää, mutta sillä oli Tuavetilla siemenet varattuna viimevuotisesta. Tosin oli pitänyt ostoviljaa käyttää lisänä, sillä eipä tahtonut näissä Markkulan kivikkopeltoisissa taloissa omasta takaa vielä riittää vuoden ympäriinsä, mutta siemen sentään aina varattiin.
Ruistalkoohan se toki pidettiin elokuussa joka talossa ja potattitalkoo sitten syyskuussa, ja joskus kun sattui korjuun kanssa kiirettä pakkaamaan, vähän muitakin viljoja talkoolla talteen otettiin. Siinä on tässä talkoossa sellaista yhteistyön ja toisensa auttamisen henkeä. Vuoron perään käydään seutukunnan taloista toisissaan, niin jotta niitä riittää talkoita joka päiväksi rukiinleikkuunkin aikana. Se sujuukin talkootyö eri vauhdilla, kun siinä vähän niinkuin kilvoitellaan, jotta kuka se on oikein parempi toistaan.
Ja onhan niitä aina talkoossa muitakin viehätyksiä. Kas kun se ei tämä savolainen, jonka talot harvoin ovat yhdessä rysmässä niinkuin niitten rintamaalaisten, usein pitempiin aikoihin pääse naapurinsa pakeille, ja kertyyhän sitä toki hänellekin asioita kielen alle, kertyy niinkin. No, siinä kun on talkoossa koolla koko seutukunnan väki, niin passaa naisväenkin säklättää ne säklätyksensä ja vapautua siitä tunnonvaivasta, jotta kun ei ole kunnon puhetoveria; sillä mitäpä tuota lie juuri juttelemisia näitten oman talon asukkaitten kanssa, jotka aina tuossa silmän alla käpsäkehtivät. Ja niinpä ne vaan ukon-kantturatkin alkavat käydä harvapuheisiksi jorauksiksi, jos aina kotijoukkojen parissa mököttävät, jottet kuvalle sanaa suusta saa muuta kuin hiilikoukun kanssa haravoimalla. Mutta annas kun pääsevät talkooseen, niin kyllä kieli liplattaa. No, mikäpä on liplattaessakaan, kun siellä vertaisiansa löytävät ja saavat sitten vatvata ja justeerata kaiken maailman asiat. Ihan ovat, vaivattavat, kuin pahoja akkoja silloin. Se on niinkuin kihupyhä tämä talkoo, mutta kun se on kokonaan maallista menoa, niin sillä on vielä retevämpi luonne kuin kirkkokihauksilla.
Niin, ja entäs sitten nuoret, nehän ne toisiaan tarvitsevat. Kyllähän sitä joutilaampina aikoina osataan järjestellä tansseja ja muita hyppijäisiä, mutta järjestäpä heitä kesällä, kun on kiire työn touhu. Sitä ei silloin vanhemman väen taholta katsella hyvillä silmillä nuorten riekkujaisia. Hypelkööt palvelusihmiset sitten riiviikon aikana, sanovat talon isäntäväet, kun on oma aikansa, nyt pitää tupen heilua ja omat pidetään muuten kurissa. Onhan näitä sitäpaitsi talkoita tästäpuolin melkein joka päivä, jotta tottapa nuo niissä tulevat hoidetuiksi asiat työnteon ohella, ja mikäpäs sen somempaa.
Tuntuupa niille verestyneenkin yhtä ja toista nuorille. Nämä ovatkin ensimmäiset talkoot tänä vuonna. Sukslevän Tuavetti pääsi etunenään. Siitäkin sen näkee, jotta se on kokoomassa pitäjän ökymiehen asemaan. Tähän asti ne ovat useimmiten tuolla Pölökissä, kun niillä ovat pellot päivärinteellä, ehättäneet ensimmäisiksi, mutta eipä tuo töydännyt pölökkiläinenkään nyt, vaan antoi suksleväläiselle tilaa. Niin, tuntuu olevan kiireitä kerrottavia, nuorilla, koskapa sellainen sohina ja kohina kuuluu niitten parvesta. Siellä leikkaavat tyttönsä ja poikansa kilpaa. Tässä työssä se rivakka naiseläjäkin pysyy miehisen miehen rinnalla, melkein on toisinaan pääsevämpikin käsistään. Vanhempi naisväki on sitelemässä, ja ukoista useimmat kuhilaita pystyttelevät.
— Siinä se o' ja pyssyy, eikä taekoja tarvita,— sanoo harvapuheinen Herkko Tissarinen, kun ensimmäiselle kuhilaalle hatun päähän panee,— höystykööv vuan Sukslevän Tuavetin pelto!
Niin, niin, taikojapa taikoja. Niistä alettiin päästä jo Markkulan pitäjässä. Taisi olla se Aitto-ukko viimeinen suurempi taikoja, sillähän nuo olivat omat metkunsa joka asialle. Nyt on kaiketi siltäkin luonto mennyt, kun käräjiin joutui, rapsut sai sen päiväiset ja kelmiksi tuomittiin. Istunuthan tuo on sen istumisensa ja nyt vaarinpäivillä kotonaan kököttelee, mutta eipä ehkä ukko lähde enää hautaan kuolleen päänahkaa nylkemään, niinkuin teki vielä tässä vuosi muuvahta takaperin, josta se sitten kunnia meni ja linna peri. Tapahtuuhan sitä vielä nytkin, jotta jotkut akan-höpäköt toisten navettoihin työntäytyvät elukoitten nahkasta lämpäreitä leikkelemään, mutta-lähtö tulee taikojen tekijöille, jos talonväki vaan sattuu huomaamaan, ja kuuluvathan nuo käräjiinkin moniaita saaneen. Se aletaan nyt jo jokseenkin yleisesti katsoa ilkeydeksi taikojen teko, mokoma, vaikka toisethan noita vielä pelkäävätkin, mukamas. Tolomulan vanha emäntäkään ei kuulemma saa yön lepoa eikä päivän rauhaa, kun niin kammoaa taikojen voimaa, mutta sehän tuo muutenkin on vielä niin vanhansorttinen ihminen, ja taitaisi itsekin taikoa, jos rohkeutta riittäisi. Tämä Hirvijärven ranta ja koko muukin läheinen puolikunta on kuitenkin vapaa sellaisista höpsötyksistä.
Eikä siinä Sukslevänkään leikkuupellolla tarvittu muita taikoja kuin riskiä ja rivakkaa liikkumista, niin kyllä katkesi kaunis vilja. Ja sitähän oli, sitä työn iloa, varsinkin kun näin toisen askareissa liehuttiin. Mikä siinä lie, jotta toiselle se työ, ilmainenkin, maistaa paremmin kuin kotona? No, onhan ne syömiset ja juomisetkin vähän niinkuin valinnan perästä, ja nuorella väellä on ainakin sitten illalla tiedossa pieni tanssin rivaus kaiken vaivannäön päälle.
Ne nuorten asiat, nehän ne kehittyvät näissä talkoissa hyvää hytyä. Millä kannalla nuo lienevät sitten heinäripin jälkeen olleet esimerkiksi tämän Sukslevän tyttären Emman ja Luvellahen Alapetti-pojan välit, sitä nyt on sivullisen vaikeata ihan rikulleen sanoa, mutta jos niihin oli silloin jäänyt jotain keskentekoista, niin kyllä ne nyt tänä talkoopäivänä pääsevät semmoiseen reilaan, jotta ei muuta kuin lumpsauta kansi kiinni kuin voivakkaseen. Sen näkee selvästi kummankin naamasta. Katsohan nyt esimerkiksi tätä Emmaa: vaikka häntä lujastikin leikkaisi ja miesten rinnalla riehkaseisi, niin ei se paljaan työn väri ole ihan tuollainen. Sen poskilla kun välistä leiskahtaa niinkuin revontulet! Se on jo muuta leiskutusta, eikä tämän työn aiheuttamaa. Se lähtee sieltä sydämestä, josta ne kummalliset, mitkä he lienevät virrat ja vanat, johtavat poskiin tämmöisellä kokemattomalla ihmisellä kuin Emmakin on. Turhaa sitä on Emmankin pyyhkiä poskipäitään huivinnurkalla, ei se siitä minnekään mene se leiskotus, se lekottelee vaan, kun Alapetti on lähellä.
Mitä taas tähän Alapettiin tulee, niin mitä häntä suotta on sotkeutuvinaan toisten miesten keskusteluihin, kun ei se kuitenkaan ole mitään kuvan keskustelua, eikä hänen puheistaan kukaan saa säällistä tolkkua. Katsoisi vaan suoraan Emmaan, kun nyt jo taitaa muuten uskaltaa katsoa paremmin kuin siellä juhannuskokolla Luvellahen pohjassa, sillä hoksaahan sen jokainen, jotta sinne sen silmiä vetää, vaikka on olevinaan niinkuin muitten miesten asioissa kiinni. Joo, kyllä sen huomaa, elkää te siinä luiruilko!
Vaikeampaa taitaa ollakin saada selvää tämän Sukslevän Tolopin ja Tervaharjun Hermannin Hintriikka-tyttären välilöistä. Toloppi on semmoinen itsetykönään tuumiskelevainen turilas, harvasanainen ja ehkä -verinenkin joksaus, että se saattaa peittää kaikki metkunsa. Eikäpä tuo ole paha pärpättämään Hintriikkakaan, isäänsä on tullut tasainen ja tyyni. Niitten molempien luonnolla sitä jo osaa peittääkin, jos oikein koko tahtonsa yhteen kasaan kerää. Mutta jonkin verran silmän vilkettä näytään pidettävän näittenkin kahden välillä, kyllä sen aina vanhempi ja kokeneempi honaisee, kun vaan osaa katseensa järjestää oikealla ajalla ja oikeaan paikkaan.
Niin — ja muista nuorista puhumattakaan. Totta kaiketi niitä parin alkuja aina on näin talkoissa, missäs sitten?
Siinä jo puolishollilla katsellaan sitä uutta konetta ja pannaanpa emäntä Justiina näyttämään, jotta mitenkä se tämä rukki niinkuin hyrrää. Osaisihan se Emmakin, mutta ujoilee, kait tuon Alapetin tähden. Mutta Justiina ei ujoile. Se oli aika tormasija jo tyttönäkin ollessaan, ja on pitänyt ollakin, ei se muuten olisi uskaltanut silloiselle Suksleväp Tuakolle mennä. Ja arvollinen puolisopa tuosta on tullut, ja sovussa ovat eläneet, ei ole tarvinnut katua kummankaan. Kun siinä nyt tämä Justiina ottaa nuoremman pojan paidan ja sähäyttää sivukappaleet yhteen, niin se ei ole muuta kuin yksi punainen pyöräys, ja ihmettelyn humina käy läpi koko joukon. Se on nyt taattu tällä kulmalla tämän ompelukoneen tulevaisuus, sitä ei tarvitse epäilläkään.
On jo jokseenkin myterää illalla, kun talkooväki kolmesta pitkästä pöydästä nousee ja tuvassa raivataan tilaa tanssihaluisille. Talkooillalliseksi oli tapettu lihava pässi, ja siihenpä sen lihat nyt menivät leikkuuväelle keitettyyn tappaissoppaan, ja verestä oli pyöritelty muhevat myvyt keittoon. Mutta välipä tällä yhdellä lampaalla, ovatpa rukiitkin kuhilaalla, ja Sukslevän tuvassa käy nyt tanssi. Nämä olivat viinattomat talkoot, sillä ei ole Tuavetti Tarvainen akoituttuaan niitä aineita kotiinsa tuonut. Niin oli silloin topannut kuin naulaan.
Mutta ketäs siellä aitan takana notkulaudalla istuu? Kaksi heitä niinkuin olisi, minkä tältä hämärältä erottaa. Ja lähekkäinpä ne istuvatkin, ei siihen sovi myteräkään väliin. Ja mitenkähän on, eikös ne ole tyttö ja poika, ja eikös vaan tuon pojan käsi ole koomin kuin tytön vyötäreillä? On, onpahan se. Kas kun ei näitä ole tanssituttanutkaan! Mitenkähän niitten asiat ovat? Kauanpa ne katsovat toisiinsa, mitähän nuo näkevät? Tuolta hollilta tuota nyt nähnee myterässä elokuun myöhäisessä illassakin. Mahtavatkohan ne oikein haasteitakin keskenään?
— Kyllä käet tätä sittä jo suap pittee varmana asijana, vae mittee sinä sanot, Emma? — kysyy se poika hiljaa.
Ahaa, se onkin tämä Sukslevän Emma, so-soo, no sitten ei ole vaikeata arvata, kuka se toinen on siinä vierellä. Vai nämä ne ovat tänne tulleet tanssituvasta omille teilleen! Jaha, eipä sitten taida olla kaukana kuuliaiset. Mutta mitähän se tyttö nyt tuohon kysymykseen vastaa?
— Mittee sinä sitä kysyt, Alapetti, tiijäthän sinä, jotta sinustaham minä tykkeen, ja oun aenai tykännä, pienestä pittäen, ihan siitä ast ku' ensimäisen kerran kävil Luvellahen kokolla. Aena minä vuan oun sinuva muistanna, vaikka sin' et ou itestäsj antanna väljliin kuulta pitkiin aekoin…
Hyvänen aika, onpas sillä tytöllä puhetta nyt! Ei oikein uskoisi Sukslevän Emmaksi, joka toisinaan on vielä niin ujoinen, mutta kun pääsee tänne hämärään, niin jopas on sanomista.
Sitten sieltä ei kuulukaan mitään, mutta samassa asennossa taitaisivat istua vaikka aamuun asti ja sivuitse siitäkin, jollei sattuisi tanssin väliä ja muitakin tulisi pihalle. Mutta ei niitä kukaan osaa täältä etsiä, ja kullakin on omia asioitaan setvittävinä, niin jotta kyllä ne täällä aitan takana saavat rauhassa olla. Parhaan paikan ovat valinneetkin.
Tanssi alkaa jälleen, mutta sitten näitten välillä täällä alkaa ikäänkuin taistelu. Antaahan olla, ovatkohan nämä suuttuneet jostain? Mikäs niille nyt tuli?
— Yks vuan… — kuuluu se poika sanovan siinä kahakassa.
— Ei, Alapetti, ei nyt aenakaa, jos kuka näkköö…
— Eikä neä, mittee sinä turhoo, Emma…
Mitä, eivätkös niitten naamapuolet käyneet siinä kamppailussa vastakkain?
— Hyi, minkälaenen sin' out, Alapetti!
So, käviköhän tälle tytölle pahastikin? Mitenkäs ne noin rupeavat leikkimään kovakouraisesti, jotta toiselle tulee vahinko?
No nyt? Mitäs tämä nyt on? Eikös se tuo tyttö juokse sen pojan kaulaan ihan solkenaan, ja oikein näyttää hyppäävän ja painavan huulensa toisen huulia vastaan? No, nyt se ei enää muista siitä irrotakaan. Aijai, jos sattuisi joku tulemaan. Onko tämä nyt soveliasta? Kyllä tännekin saattaa joku osata.
Nyt se helpotti, Luojan kiitos!
No niin, siinä se nyt oli! Se on taas kiinni! Hyvät ihmiset, mitä tämä nyt tämmöinen…
Ne pitää jättää sinne. Iltakin näkyy myteröityvän yhä enemmän.