VIII.
No niin, se nyt oli sitten kesäkin taas menneilleen. Kauankopa tuo kestäneekään täällä pohjoisessa: parahiksi ennättää koreimmat pyhävaatteensa päälleen pukea, kun jo ei muuta kuin ala riisua niitä pois. Se on tämä pohjolan kesä niinkuin kiireimmittäin joissakin pidoissa kävijä, istuutuu pöydän päähän ja syö juhla-atrian, ja sitten sille tulee kiire kuin mustalaiselle. Mutta nätin näköinen se on siinä istuessaan, oikein hemaiseva kuin juuri naiseksi noussut kaunismuotoinen tyttö.
Nyt pudotteli jo se neiti hiljakseen korujaan yltään. Oltiin syyskuussa. Annappahan tästä vielä muutaman viikon vierähtää, niin jo on ihan alushameisillaan, ja sitten se alkaa panna päälleen paksuja talvitamineitaan.
Siihenpä se sitten suvitoukojen valmistumiseen mennessä oli kypsynyt se Emman ja Alapetinkin asia sellaiseen asteeseen, että passasi saattaa se vanhempienkin tietoon. Alapetin puhemies, Särkän Israjel Huatainen, oli käynyt Sukslevässä kysymässä, jotta kävisikö se niinkuin päinsä. Ka mikäpähän siinä! Eihän Sukslevässä ollut mitään Alapettia vastaan, rivakka nuorimieshän se on Luvellahen poika, ja kyllähän tässä on nähty, jotta onhan niillä jotain kotkotusta keskenään, tällä Emmalla ja sillä Alapetillä, ja sehän siitä ruukkaa tulla. Oli vaan kysynyt Sukslevän isäntä, että milloinka sitä sitten vihkaistaisiin, jolloin puhemies oli tiennyt kertoa Luvellahessa oltavan sitä mieltä, että taitaa jäädä ensi vuoden nimiin, saattaa näet tammimarkkinain jälkeen olla sopivinta aikaa sellaisiin hommiin. Samapahan se näitten suksleväläisten puolesta, eihän noilla tainnut, nuorilla, niin hengenhätää olla yhteenmenon kanssa. Sillä laillahan se sitten sovittiin oiki neuvotteluin, jotta kohta uudelta vuodelta pannaan kuulutuksiin, ja sitten tammimarkkinain perästä juohetaan morsian hyvällä rekikelillä uuteen kotiinsa.
Se asia oli mennyt sellaiseen päätökseen. Sitten oli siinä se kansakoulukin alkanut elokuun loppupuolella, ja Sukslevän Rieti käydä junttasi reppu selässä joka päivä noin yhdeksän kilometrin matkan edestakaisin kirkolla. Olihan se isäntä Tuavetti vähin pelännyt alussa, jotta tuleekohan tästä pojasta koulunkäyjää, kun se oli sen rihlan saatuaan kaikki vapaa-aikansa metsässä käydä tuojannut ja näytti vaan elävänkin niissä metsäläismeiningeissään, mutta mielelläänhän tuo tuolla kävi, ja lukea porottikin iltaisin kuin paras pappi. Leikillään oli isä jo huomauttanutkin, että taidat lukeakin papiksi nyt yhtäpäätä vauhtiin päästyäsi, johon Rieti oli vastannut oikein vakavissaan, jotta ei tässä papiksi, eikä muuksi, en minä eriä tästä Sukslevästä, jos vaan saan tässä olla, mutta kansakoulun minä käyn lävitse, vaikka mikä tulisi. Niin se oli poika jo alusta pitäen selvällä tolalla sen lukuhommansa kanssa.
Ja koululakienhan se oli oikeastaan tämä Toloppikin„ Se oli jo kohta heinänteon perästä mennyt opettajan pakeille, ja siitä se oli alkanut. Iltaisin se siellä kävi koululla opettajan luona pari kertaa viikossa, niin ettei se kulkeminen sille raskasta ollut, vaan luettavan näkyy kovasti. No, onpahan tuo tuohon jo ennestään tottunut, vanha postilla-mies. Taitavat olla vielä tavallista mieluisammatkin ne kulkemiset, kun Tervaharjun Hintriikkakin järven toiselta puolelta on samassa matkassa; kuuluu sekin meinaavan yksityisoppilaana kansakoulun tutkinnon suorittaa. On niitä sillä opettajalla kuulemma muitakin yli-ikäisiä iltaoppilaina, mutta niinpä tuo oli sanonut tälle Sukslevän Tuavetille kirkolla tavatessaan, että hän nyt jo puolisentoista kuukautisen kurssin jälkeen huomaa, jotteivät toiset pysy Hintriikan ja tämän Tolopin matkassa, vaan täytyy ne erottaa omaan sakiinsä. Jos vaan tätä menoa piisaa, ja miksipähän ei piisaisi, niin eivät kuulu nämä kaksi paljon ennättävän vanheta, kun kansakoulun kurssi on suoritettu. No, suorittakoon Toloppikin, kun ei näy se luku töitäkään haittaavan, ja onpahan sitä tästäpuolin puhdetta sen tuhrata pienen öljytuikun ääressä.
Sillä kantilla ne nyt olivat Sukslevän talon nuorempien pereen jäsenten asiat. Nyt oli edessä potatin nosto ja nauriin listiminen, jotka olivat suoritettavat ennen Mikkeliä. Syyskynnöt niinikään vaativat miehensä. Siitä nyt ei ollut nuoremmasta pojasta paljon apua, kun sen aika meni niissä kouluhommissa, mutta toiset miehet olivat ahkerassa touhussa, ja niin ne vaan asiat kulkivat tavallista kulkuaan. Sitten alkoi loppusyksyllä ojankaivu, sillä vakaasti aikoi Tuavetti pysyä sanassaan, jotta rantaniitty tänä syksynä ojitetaan, ja pannaan siten alku uusaikaiselle viljelykselle, siinä nyt ei auta kerrassaan mikään.
Ne nyt olivat niitä sisäisiä puuhia, omassa talossa tapahtuvia. Mutta olipa tässä muutakin ja tärkeämpää tulossa. Kirkossa oli hiljan kuuluutettu, että kupernyöri itse omassa korkeassa persoonassaan tulee Markkulan pitäjään ja pitää kokouksen kunnantuvalla. Se nyt jo kyllä aikaisemminkin tiettiin, että se tästä kautta kulkee, mutta ei luultu sen Markkulaan pysähtyvän, vaan ajavan suoraan Pielavedelle, jossa mitä he erikoisia asioita käsiteltävänä. Mutta nyt kuuluikin tulevan Markkulan kunnantuvalle; osoittaa sillä tavoin huomiotaan tälle kivisellekin pitäjälle. Se on jo tapaus se. Ja nyt se on niinkuin huomenna se tulopäivä. Tuntuupa ihan Taavit Tarvainenkin olevan tavallista juhlallisemmalla mielellä. Ei tahdo olla paljon töistäkään, ja ihan on kuin ei saisi sijojaan missään, kävelee vaan ja käännähtelee, ja on jo tainnut ainakin kolmeen kertaan kiertää talonsa ja käydä katsomassa sitä punaista porttiakin.
Vallanhan tämä Tuavetti on niinkuin kupernyöri tulisi hänen taloonsa eikä kunnantuvalle. Pyhävaatteetkin on jo aikaisin iltapäivällä haettu aitasta ja odottelevat tuvan sängyn päällä, jotta mikähän tästä oikein tulee, kun niin näyttää olevan tärkeätä kaikki nyt talossa ja isäntäkin on niin levoton kuin olisi vähintään vihille menossa. Eikähän nyt ole edes pyhä eikä mikään, jotta mitähän varten meidät, pyhävaatteet, on tähän hilattu aitan orrelta? No, tottapa tästä tulee meno jonnekin, milloin hän sitten tulenee?
Olipa se ankara yö Taavit Tarvaiselle. Eihän tuota ennen muuta ole tarvinnut, kuin kääntyä oikealle kylelleen ja jättää Justiina leveän selkänsä taakse, niin siinä häntä on kohta päässyt unen päästä kiinni. Mutta nyt on niinkuin kirppuja olisi paita täynnä ja ne pistelisivät ja näykkisivät. Jos ennen on kirppukin joskus paitaan eksynyt, niin kerran on kädellään hosaissut, eikä sen kummempaa, vaan nythän nuo eivät sitäkään tottele, ei vaikka kyhnäisi kylkeään ja koko ruumistaan hieroisi. Jos he sitten lienevätkään kirppuja, vaiko muuten kutijanee ruumis, mitä kutijanee. Ihan panee piehtaroimaan Tuavetin, ikämiehen. Justiina on jo välillä vaipunut uneen, mutta herää toisen ruumiin hytkytykseen ja kuuluu ääntävän, jotta mikä riesa siihen tuohon ukkoon on mennyt, kun kyhnyttelee itseään kuin olisi syyhy selässä. Tuavetti koettaa olla yhdessä kohdin ja yrittelee houkutella unta luokseen, vaan se ei onnistu. Hikikin tulee siinä, ja yhä vaan tuntuvat ne kirpunpistokset.
Lienee jo hyvinkin myöhäistä, kun Tuavetti vihdoin vaipuu jonkinlaiseen horrokseen. Ja sitten hänet ottaa kuin tuuliaispää koetellakseen ja viepi jonnekin, minne vienee, hyvin ylös. Siellä on Justiina alhaalla, ja Tuavetti on kuulevinaan hänen huutonsa, jotta uneutit ottaa evästä, jos kauankin viipynet sillä reissullasi, ja minulla kun olisi ollut jo voita vakkasessa, leivät varattuina ja piimälasku täytettynä. Mutta Tuavetti huitasee vaan kädellään ja lentää, lentää… Sitten hän yht'äkkiä joutuu suureen ja koreasti kirjailtuun saliin, jossa viheriäverkaisen pöydän takana istuu iso punakkakasvoinen miehen-rojaus, niinkuin tämä kupernyöri Aminohvi, jonka Tuavetti on kerran nähnyt; mutta sillä on siivet selässä kuin enkelillä. Ja se Aminohvin näköinen enkeli kysyy Tuavetilta, jotta oletkos sinä se Taavit Tarvainen Markkulan pitäjästä, Sukslevän talosta. Tuavetti kumartaa niin syvään kuin suinkin kuontuu, ja vastaa, että juu, herra Kupernyöri, kyllä minä olen Taavit Tarvainen. — No, onkos siinä perää, että sinä olet istuttanut muikkukannan Hirvijärveen, ja onkos sinulla punaiseksi maalattu portti? — Kyllä siinä on perää, korkea-arvoinen herra Kupernyöri, on siinä. — Mutta minulle on kerrottu, että muikut eivät ole siinneet Hirvijärvessä, onko se totta? — Sitä minä en niin vissiin tiedä, vaan kyllä niitten pitäisi ilmaantua, jos eivät ne ahvenet vaan ole syöneet niitä muikkuja. — Jaa, jaa, Taavit Tarvainen, kun sinulla on punainen portti, niin se osoittaa, että sinä olet edistystä rakastava mies; mutta sinun pitää uudelleen tuoda muikkuja Hirvijärveen, sillä Hirvijärven ympäristön kansa syöpi mielellään muikkukalaa…
Tuavetti muisti hyvin aamulla tämän unensa ja ihmetteli, jotta mitähän se merkitsi, ja olikohan se enkeli itse tämä Kupernyöri Aminohvi. Kyllä se oli vaan sen näköinen, ja kun se puhui niistä muikuista. Taitaa olla tämä viittaus siihen, että uudestaan, uudestaan on istutettava muikkua Hirvijärveen, ei tainnut juurtua siitä ensimmäisestä kerrasta, kun ne ahvenet… Ja ehkä se oli vaan vahingoksi, kun pantiin se silkkihuivi sinne pohjalle. Mutta kun se Lemetti-vainaa oli aina niitten taikojensa kanssa… Mutta pitänee tästä ilman taikoja yrittää, koska Uni-Huppiaskin tuommoisia alkaa näytellä.
Olipa sinne kokoontunutkin ukkoja kunnantuvalle, oli totta toisen kerran. Ja ukkoja vaan. Ei vilahtanutkaan siellä hametta, paitsi minkä lie vanha Korhos-vainaan Hanna, joka oli tässä kunnantuvalla; vähän kuin vahdin tapaisena, joskus ohi kulkea lytystänyt. Ne olivat nyt ne kuvernöörin käräjät tänä päivänä tässä Markkulan pitäjässä. Oli tapahtunut sellainen kunnia näille puukirkon miehille, että itse maanvaari oli luvannut tulla ja oikein, asiata tehden kysellä markkulaisilta, jotta onko niinkuin mitä valittamista maan ja läänin hallintoon nähden. Eipä silti eikä sen tautta, että tämä Markkula olisi mikään syrjäpitäjä ollut, jopahan vielä: siinähän se kökötti ihan maanvaarin pääkaupungin, maaseurakunnan kanssa rajakkain, mutta muuten nuo eivät Kupernyörit kehdanne tulla tähän köyhään pitäjään, joka vielä kuului olevan mukamas takapajulla. Mutta nyt se oli lähtenyt Aminohvi ajamaan sillä mielellä, jotta poikkeaa häntä Markkulankin kunnantuvalla ukkojen turinaa kuulemassa, jos on mitä turisemista.
Puhtaina kiilsivät kunnantuvan seinät ja lattiat, niin jotta melkein kuvaisensa näki, kun läheUe tuli, ja katajaranssit kiertelivät seiniä. Kelpasi siihen tupaan tulla isonkin herran, ja olihan se toki herra, kupernyöri, mistäpä noita vielä suurempia. Ukot katselivat ihmeissään tupaa. Eivätpä oHeet monet nähneetkään sitä näin juhla-asussaan. Tottumuksesta pistettiin piippuun, mutta Ilopuron Apneeri, kunnallislautakunnan esimies, äsähti kohta, jotta pellolle polttamaan, ei saa savustaa juhlahuoneen seiniä. Aivan niin, oikeassa oli ilopurolainen, järjestys ja siisteys se on oleva silloin, kun maanvaari tulee.
— Vieläköön tuoll' on se vanaha kivalterj Niskanem matkassaan? — kysyi
Sukslevän Tuavetti miesrysmässä.
— Mitenkäs sittä, — vastasi kaikkitietävä ilopurolainen, — seon palavellu jo monta muavvuaria, Niskanen, ja kova ukkohan s'oon. Seon suanna jo renikat ja muut lätkät uskollisesta palveluksesta, ja niinpä tuo kuul’ olovan tämännii Aminohvin toenen käsj.
— Taetaa se Niskanen tietee näestä leäni' asijoista yhtä paljon kunj ite muavvuarjrii… — tuumi Kolomkannan Karhunen, joka myöskin oli tullut katsomaan »sitä ihteesä».
— Minkä taatta s'ei tiijä, ja sille passoo vuam puhuva asijastaa', jos ei niinku' itellee' ilikiis. Kyllä se Niskanen sittä hoastaa sopivassa tillaesuuvessa. Paljo neon silläe tavalla asijoetaa toemitelleet. Seon neät kivalterj kupernyöril lähheisim mies oekeestaa, selitti kuntakokouksen puheenjohtaja Kaspo Hyvönen, toinen kunnan pylväitä ilopurolaisen ohella.
— Vae on se kivalterj Niskanen niim mahtava mies. No, elähäm mitä, — päivitteli Karhunen.
Seistiin pihanmaalla rykelmissä ja odoteltiin. Keskustelu kierteli nyt pääasiallisesti tässä kivalterissa ja sen mahtavuudessa. Tiedettiin, että se oli palvellut jo neljättäkymmentä vuotta, ja joku oli kuullut kaupungissa kerrottavan, että tämäkin Aminohvi oli sanonut, kun Niskanen oli meinannut jo kerran erota ja ruveta pernitsuonille, jotta jos kivalteri vaan jättää virkansa, niin kyllä se on silloin hänenkin lähdettävä, sillä ei hän yksinään jaksa hallita täilaista suurta ja paljotöistä lääniä.
— Vae on nii' ökymies tämä kivalterj Niskanen? — ihmeteltiin.
— On se, — selitti jokin toinen, tietävämpi, — on se semmojnem mies, vaekka se vuan kuskpukilla istuu, mutta eipähän tulis Aminohvikaa toemeen iliman sitä.
Kivalteri Niskasen arvo kohosi niittenkin silmissä, jotka ennen olivat luulleet häntä vaan tavalliseksi kuskiksi, nyt suunnattomasti. Häntä ruvettiin odottamaan melkein samanlaisena uteliaisuudella kuin itseään maanvaaria.
Ilopuron Apneeri, kunnanmies, kierteli siinä miessakissa ja koetti tolkuttaa, jotta kukaan ei saa mennä sisälle ennen kuin kuvernööri on astunut pitkän pöydän taakse, ja sitäpaitsi on kaikkien tässä pihanmaalla muodostettava seUainen kunniakuja, jota myöten maanvaari astuu ovelle, ja jokaisen on otettava hattu käteensä ja kumarrettava syvään.
— Minkäänlaenen seon se kunnijan kuja? — tiedusteli Kolomkannan
Karhunen, ja toisetkin äijät katsoivat kysyvinä ilopurolaiseen.
— No s'oon semmojnej, jotta työ asetutta seisomaan kahteer rivviiv vastakkae', ja kupemyörj sittä kulukoo siitä välistä, — selitti Apneeri-ukko. — Ja muistoote, jotta kellää ei sua olla piippuva leuvassa, ja rassatkoo nokkanno kansa, ettei kukkaa sittä muavvuari eissä räkkeesä pärski. Eikä kokkoushuoneessakkaa sua muut polttoo tupakkoo ku ite kupernyörj ja vallesmanni. Niij jotta kärryyttäkköö nyt minkä kärryytättä!
Ja ukothan kärryyttivät.
— Veitään nyt, nuapurit, keohkommo täätee, kuka sen tietää, mitem pitkä tupakator ruppeema siitä tulloo, — huomautti joku joukosta.
Sitten tuntui ilopurolaisella vielä olevan jotain sydämellään. Hän julisti:
— Sittä ov vielä yks tärkee asija, jotta ei pijä kaekkiim puhuva Kupernyörille, vua' antakoo minuj ja Hyvös-Kaspon huastoo. Ei myökäär ruveta muuta löpöttämmää' kum minkä se kyssyy.
Tämä ei näyttänyt kaikkia miellyttävän. Taisivat jotkut tuumia, jotta se on sopimatonta komentelemista, ja Kolopuksen ukon-käppyrä, se vanha Jahvetti, pani vastalauseensa:
— Vuan suattasjhan sitä olla jottae syvämmellää' muillae kun sulla ja Kaspojlla, semminnii kun tämä on niih harvinaenev vieras ja vielä koko leänim peämies…
Hän olisi vieläkin jatkanut, mutta Sukslevän Tuavetti suhahti hänelle hiljaa, jotta:
— Anna sev vua' esitellä, eihäm meijän tarvihe siitä piitata mittää…
Jahvetti vaikeni ja jäi mietteisiinsä. Hänellä näkyi todellakin olevan jotain sydämellään, ehkä jokin ankara kysymys, johon pitäisi saada vastaus itseltään läänin päämieheltä.
Sitten siinä odottaa hökötettiin. Eikä kauan kulunutkaan, kun kirkkomäeltä tapulin takaa ilmestyivät kahden hevosen vetämät vaunut. Aluksi näkyivät vaan hevoset, yhdennäköiset kuin Savollahen kaksoistyttäret, ja niitten karva kiilsi jo kaukaa kuin silkki. Sitten erotti korkealta kuskipukilta mustaan kauhtanaan puetun miehen, jolla oli korkea töyhtöhattu.
— Jos tuassa vielä suanoom puhuva, niim minä en malttasj olla sanomata, jotta ihan on tuo mies tuossa kuskpukilla niinkuin meijär rovast messukaahtanassaa. Liekköön se tuo se ite? — haasteli Kolopuksen ukko Jahvetti puoliääneen Sukslevän Tuavetille.
— Ei seou, — vastasi puhuteltu niinikään puoliääneen, — seon se kivalterj.
Kun vaunut ajoivat portista kunnantalon pihanmaalle, havaittiin, jotta siellä perässä istui vielä koreampi herra. Sillä oli oikein sotaherran puku, ja rinnalla roikkui ristiä ja tähteä jos minkälaista. Vallesmanni näytti sen vierellä ihan tavalliselta mieheltä. Iso äijän-jysky se olikin, ja kun se nousi vaunuista, huomasivat ukot sen kummassakin housunlahkeessa leveän punaisen viirun. Ja sen palttoossakin, jota vallesmanni kantoi, oli punainen vuori.
Kolopuksen ukko Jahvetti ei taaskaan malttanut olla huomauttamatta vieressään seisovalle Sukslevän Tuavetille:
— Onkoon se tuo punajnen sem muavvuarin arvomerkki, vai liekkö tuo muutem palttoov vuorjrii laetettu noaman kansa sammaav värjrii?
Tuavetti ei ennättänyt vastata, sillä nyt oli kunniakuja muodostettava ja hatut otettava päästä. Se menikin ihan puhtaasti muuten, paitsi Kolomkannan Karhunen niisti nenäänsä Kupernyörin ohitse kulkiessa.
— Hyve peive! — tervehti maanvaari kumartavia ukkoja.
— Päevee, päevee! — vastasivat miehet, ja Kolopuksen Jahvetin kielellä pyöri kysymys, jotta »mittee sitä vuan kuuluu», mutta hän muisti viimeisessä nipukassa puhumiskiellon ja salpasi kysymyksensä hampaitten taakse. Sillä tavalla sujui se vastaanotto kompastuksitta.
Maanvaari asettui pitkän pöydän taakse vallesmanni vierelleen, ja ukot painuivat perässä pirttiin. Lähimmäksi kiehittelivät itsensä ilopurolainen poikineen, joka jo sekin sortteerasi näissä kunnan asioissa, Hyvös-Kaspo, ja jotkut muut, joita kupernyöri tervehti kädestä pitäen. Kauempana istuville ukoille nyökytteli vielä kertaalleen päätään. Sitten se pani tuleen ison sikarin. Ukkoja syletti, olisi vaatinut kessua tämä suurustinki. Mutta eipä se ilopurolainen ollut kieltänyt sylkemästä; mikäpähän tässä, rojautellaan näitä pitkiä sylkiä vaan ja odotellaan.
Ensin oli Kupernyörillä vallesmannin kanssa pitkänpuoleinen keskustelu. Taisivat venskata, koska eivät ukot ymmärtäneet siitä mitään. Sitten nousi vallesmanni ylös ja sanoi:
— Herra kuvernööri haluaisi tietää, mitenkä on kansan yleisen valistustason laita pitäjässämme, onko tänne perustettu kansakouluja ja onko niissä oppilaita.
Kaspo Hyvönen pyysi alamaisimmasti vastata, jotta kyllä täällä on tänä syksynä avattu kirkonkylässä kansakoulu ja siinä on lähemmä kolmekymmentä oppilasta. Harrastusta kansakouluasialle näyttää olevan pitäjäläisten keskuudessa, ja mikäli on kuultu, aiotaan tulevana syksynä avata vielä ainakin kaksi kansakoulua paikkakunnilla, jotka ovat kirkonkylästä kaukana, ja niin ollen lasten kouluttaminen täällä kävisi vaikeaksi.
On sillä tuolla Kaspolla hyvä ulosanti, ihmettelivät ukot itsekseen, ei se suotta näissä kunnan hommissakaan ole joutunut etualalle. Kyllä sitä jo tuommoisella roplotuksella tohtii päästä vaikka hyväksikin virkamieheksi.
Ilopurolainenkaan ei tietysti tahtonut olla miestä huonompi, vaan puhua rompotti sekin pitkän roklamentin niistä kansakouluasioista. Kuulosti jo ilopurolaisen puheesta siltä, jottei tässä pitäjässä parin vuoden perästä enää olekaan muuta kuin kansakouluja.
— Hyve on, tulke koolu, otta oppi! — sanoi maanvaari puheitten loputtua.
Sitten pyysi taas Ilopuron Apneeri puheenvuoron ja selitti, että tämä kunta on siksi suuri ja asukaslukukin on niin huomattavasti kohonnut, että sen olisi saatava oma kunnanlääkäri. Naapurikunnissa alkaa jo olla sellaiset, mutta tämä Markkulan pitäjä on vielä siinä suhteessa lapsipuolen asemassa. Asia tulee seuraavassa kuntakokouksessa esille, mutta sitä ennen olisi hyvä saada herra kuveryörin suostumus ja puoltolause, jotta sitten sinaatissa varmasti läpäiseisi.
Ukkojen keskuudessa herätti tämä kysymys paljon enemmän mielenkiintoa kuin kansakouluasia. Tässäkin pitäjässä oli vielä hiljan luotettu yksinomaan verenseisottajiin ja kipeenkatsojiin, ja jos ei niistä apua ollut, eikä sauna ja suolaviinakaan tepsinyt, niin oli tauti kuolemaksi. Mutta viime aikoina olivat jotkut vieneet potilaitaan kaupunkiin sairashuoneeseen, ja useimmat olivat sieltä tulleet terveinä takaisin. Tämän johdosta oli usko omiin tietäjiin ja taitajiin haprastunut, ja kun tämä kysymys herätettiin, tuntui se ukkojenkin mielestä ajan vaatimalta.
— Kyllä se saes olla oekeel lukenut kippeenkahtoja, tohtuorj, meijännii kunnassa, — äänsi Sukslevän Tuavetti muistamatta enää, että oli kielletty muita puhumasta.
— Pitäsj se olla semmojnev vähäv viisaamp kun nua meijän omat tohtuorit, ei tahoj niistä ennee olla apuva, — yhtyivät toiset.
— Mine antta pooltolause, — sanoi kupernyöri. Kirjuttaka te vaan yks' annomus, kylle mine poolta.
Kiitoksija vua, herra kupemyörj, kyllä se siitä sittä läp männöö, — kumarteli ilopurolainen.
Sitten toi se vahtimestarin virkaa pitävä Hanna Korhonen kahvia. Hannalla itsellään oli kahvitarjotin, ja mikä lie pieni tyttö kantanut leipäkoria. Tarjosivat kuvernöörille, vallesmannille ja kahdelle kunnan pösölle. Juuri siinä kahvia tuotaessa tuli sisään rovasti, Neelmanni-pappihan tuo kuului olleenkin jossain sairaan luona. Sinne asettui rovastikin Kupernyörin viereen pöydän taakse, ja Hanna tuoda höyryytti hänelle pian kahvikupposen. Samalla reissullaan kuiskasi hän ukoille:
— Tulukee työ miehet tuonne toeseUe puolelle, niin suatta siellä tätä kahvija kunnan kustannuksella.
Ukot olivat vähän äkeissään. Vai sillä lailla, jotta tässä ilopurolainen ja Hyvös-Kaspo ovat toisia parempia ja soklottelevat siellä herrojen kanssa, sillä aikaa kun tämä tavalHnen rahvas särpii sikurivetensä porstuanpohjakammarissa. Ne näkyvät olevan eri rankia nuo kaksi. Vaikka saapihan nuo yhdellä tiellään vetää tupakansavut, ja nuo ne eivät toki uskallakaan sisällä maanvaarin nenän alla. Kas, kun sentään ovat nämä kahvit järjestäneet yhteisillä varoilla muillekin kuin itselleen, onpas sen verran tuntoa kuitenkin. No, itseppähän me on heidät kunnan hallitusmiehiksi nostettu, mitäpähän tässä on murajamista.
Kahviloman jälkeen alkoi Hyvös-Kaspo puhua osuusmeijeristä, jotta mitä niinkuin herra kupernyöri ajattelisi, jos semmoinen rustinki tähän Markkulan pitäjään laitettaisiin. No, eipähän sillä mitä vastaan. Sopiihan se, laittaa vaan, kyllähän se hänen puolestaan käypi päinsä, nostaahan se sekin pitäjän taloudellista tasoa. Kyllä hän toimittaa säännöt vahvistettaviksi, kun ne vaan hänen kansliaansa lähetetään. Ja vallesmanni vielä auttaakin sääntöjen laatimisessa, ettei tule sutta. Ja taas pokkuroivat Kaspo ja ilopurolainen, ja taisi jokin sieltä kauempaakin nousta kumartamaan. Eikö liene ollut Sipukan Pekka, se pohjois-markkulainen edistyksen mies.
Tämän osuusmeijeriasian yhteydessä se sitten rupesi Kolopuksen Jahvettia niin vaivaamaan se hänen sydämellään oleva kysymys, jotta hän ei enaa jaksanut pidättää, vaan kakisti kurkkuaan, roiskaisi pitkän sylen ja otti puheenvuoron pyytämättä.
— Mitenkään seon, jos tua ilima' aikojaani mualaenen saes tiijustoo, jotta onko se saparotyörj vae mikä tuo oekeestaal lie nimeltaa, kuvan kalu, ja oesko siitä hyötyvä näem mualaestallouvessa. Jos että neät pahhoo tykkee, herra kupemaattorj, niini niinä vuan kysyjsin.
Kuvernööri kääntyi vallesmannin puoleen, sillä hän ei nähtävästi ymmärtänyt, mistä koneesta oli kysymys. Rovastin suu näkyi kääntyneen hymyyn, ja vallesmannilla oli täysi työ pidätellessä nauruaan. Saatuaan selityksen nauroi kuvernöörikin ääneensä.
— Kylle separaattor ole hyvä kone, osta sinä ukko vaan separaattor, — yritti kuvernööri vastata, minkä sai naurultaan valtaa.
Mutta Jahvetti itse oli aivan vakava. Samoin useimmat muutkin ukot. Mitähän tässä sitten muka on nauramista, selvässä asiassa; keltäs se tämä maalainen kysyy neuvoa, jollei herroilta ja ennen kaikkea läänin päämieheltä. Nyt oli Jahvetti saanut tehdyksi kysymyksensä, ja hänen mieleltään oli paino pudonnut. Tämä asia oli hänelle kaikkein tärkein koko kokouksessa, ja kun hän nyt oli kuullut Kupernyörinkin kehuvan separaattoria, niin hyväksyi hän sen täydellisesti. Mene tiedä, vaikka itsekin ostaisi.
Kaikkein viimeiseksi halusi kupernyöri tietää, minkälainen oli ollut vuodentulo. Siihen vastasivat taas pitäjän pomot, ettei ole moittimista. Isompaan aikaan ei ole ollut sellaista vuotta kasvullisuuden suhteen kuin tämä. Sen kuultuaan piti maanvaari seuraavan lopettajaispuheen:
— Teille ole hyve voosi, se ole oikke hyve. Mutta ei pide syydä kaikki, mite saa. Tule toinen hoono voosi, mite sitte ette otat. Soolatka te vaan piimä ja jooka seeniä, ja pankka vilja kassa.
Sitten se lähti, kuului meinaavan vielä yöksi Pielavedelle.
Tuavetti Tarvainen kiirehti ajamaan Kupernyörin perään. Hänellä oli kärryillään Tervaharjun Herkko Tissarinen. Tuavetti oli totisella tuulella. Hän muisti viimeöisen unensa, ja hänestä tuntui, että olisi pitänyt puhua maanvaarille siitä muikun istutuksesta, mutta ei ollut tullut otetuksi suunvuoroa. Hän melkein kadehti Kolopuksen ukkoa, joka oli sanonut vaan asiansa pois poikkeen.
— Taetaahan tua ollal lupsakka mies tua kupernyörj, vaekka ei se oekee' ossoo tätä meijän kieltä, koska siltä sekkii sien- ja piimäjuttu mänj vähä sekalutta, — yritti tervaharjulainen aloittaa puhetta.
Mutta Tuavetti ei nyt ollut puhetuulella. Hänen mielessään alkoi askarrella semmoinen ajatus, jotta saahan nähdä, huomaako tuo kupernyöri edes sitä porttia. Se oli viimeinen toivo, muuten menee mahoksi koko juttu.
Kun vihdoin saavuttiin Sukslevän portille, näytti Tuavetista siltä, että kupernyöri viittilöi taloon päin ja että ne molemmat vallesmannin kanssa katsahtivat taakseenkin. Tuntui myöskin kuin olisi kuski vähän hiljentänyt vauhtia talon kohdalla.
Tervaharjulainen kahviteltiin Sukslevässä, ja Tuavetti oli hyvin puheliaalla tuulella.