X.
Joo… niin seon nyt, s'oon teä meijän kylä korotettu kunnijapaekalle, sitä myö, neät niin tuota-a, ajetaar ruunum masjsiinalla, sillonj ku' halu tulloo, eikä niinkuin muut markkulaeset, jotk' eivät peäse ruununkyjtiim muuta kuv vesleipeesä syömää, ja sillonjnii vankvyörälin kärrissä… Seonnii nyt erittäin, ku herrat lerittää, joo, sitä, neät niin tuota-a, siitä meijän kyläl laetoo männöö tätä vähä jos vaekka minkä näkösjtä matkustajjoo, joo…
Sukslevän Tuavetti kuuli korvissaan tällaista purpatusta. Hän lienee siihen herännytkin ja tunsi samalla ruumiissaan, jotta nyt on hevosen syöttöaika, täytyy lähteä talliin.
Se sama purpatus kuului vielä hänen tallista palatessaankin. Pöydän ääressä istui kaksi miestä, toinen oli joku maaninkalainen, joka joskus ennenkin oli ollut kortteeria tässä Tuppuraisella, taisi olla sukujakin talonväen kanssa, miten liene ollut väärän koivun takaa, ja toinen näytti olevan jokin Markkulan pitäjän Airakselan kylästä kotoisin oleva pikku talollinen, se sama, joka Tuavetille oli yrittänyt veistellä heinärippipyhänä kirkkomäellä.
Airakselankyläläinen jatkoi taas:
— Joo, ihan totta, neät niin tuota-a, kyllä se vua' on semmosjta pattoo, jotta ei sitä nyt passookkaa tulla aerakselalaesen nokalle jokkaesel lusikannuolijan, ei passoo, joo… ei sinunkaam muaninkalaenen, vaekka aena kehuttiij, jotta sulia n'oon tasajset niityt ja pellot kun tuvam pöytä, mutt' onkos sulia raatamasjsiinoo, sanoppas se…
Maaninkalainen ei näyttänyt olevan oikein puhetuulella, hän kuunteli toisen juttua ja myhäili hiljakseen sen näköisenä kuin olisi tahtonut sanoa, jotta juttele häntä pois vaan.
—… Vuar ryypätään sittennii, ei tässä ylypeitä olla, mouskis vuan muaninkalaenen, ja toevotaaj, jotta saav vuonj peästä sinunnii asumukses ikkuna' alajte kulukoo höörähevojnen.
Niillä oli puolikuppiset edessä. Olivat kaiketi itse keittäneet kahvia, sillä talonväki vielä oli yöpuullaan. Miten lienevätkään näin aikaisin ukot ruvenneet tissuttelemaan? Sen tautta sen tuon airakselankyläläisen kieli niin laihaakin.
Se lauloi taas edelleen:
— Joo, seon, neät niin tuota-a, tässä mualimassa semmosjta pattoo, jotta sit' ei kaekille räkkee tuota ruunuh hyvveekää, minkä teilekkääm muaninkalaesille. Vuam meijät aerakselalaeset o' ukko ruunu ottanna enkelsiipiisä suojaa, ja siellä sitä suahaa' olla iha' ylösnoosemuksee' asti, neät niin tuota-a… Joo, katohhan, kun ne herrat ja siknatyörit riittasivat tätä Kuopijar rattoo, niin neolj sanonna, jotta aerakselalaesille se pittää kuitennii laettoo teä raatatie, neo' hölöväkkätä väkkee ja niitä miestev viisaempija, neät niin tuota-a, ja aseman ne tek kun tekivättii, vae mikä pysäkki tuo lienöön, ja nyt ei tarvihe muuta kum panneuvut vaanuun, niin sitä, neät niin tuota-a, peäsöö hyrykyyjillä ihan tuahan kaapunnin eäree'…
Nyt vasta huomasi airakselankyläläinen Sukslevän Tuavetin, joka oli jäänyt vähän etemmä penkille tupakoimaan ja kuuntelemaan humalaisen miehen saarnaa. Airakselankyläläinen kääntyi Tuavetin puoleen:
— Jassoo, tämä taetaakii olla se porttisa mualooja sieltä keskkylältä. No, riipasjko tuo, neät niin tuota-a, porttis muavvuarin silimät puoleesa? Joo, no mitteepä tuosta, itekullae o' omat metkusa, vuam mittees sinä, kirkonkylän takalaenen sanot siitä, kum meillä ajetaan niinkuh herrattii raatahevojsella. Työ sitä vuav vanahalla kakaramasjsiinalla koitatta taevalta tehä. Seon sentäär retepelijä, kun suap lämpöjsin käsin ajjoo kyhjöttöö kaapuntii ast…
Tuavetti myhähti. Hän ajatteli, että on tainnut airakselankyläläisen päähän nousta muukin kuin viina. Ei tuota nyt luulisi tarvitsevan noin kehua retestää, jos rautatie on sattunutkin hipaisemaan muutamien kymmenien sylien alalta kylän ulkolaitaa, ihan reunimaista kolkkaa, jossa ei ole edes asumuksiakaan. Mutta pitänee suoda airakselankyläläiselle tämä pieni ilo. Tuavetti ei sen vuoksi vastannut mitään. Toinen näkyi olevan sillä tuulella, jotta hän kyllä yksinkin puhetta pitää.
— Joo, semmosjtahan seon, vuam mitteepä tuosta, elä sinä minulle siitä kaanoo kanna. Suatetaahham myö jonnii aijam perästä tehä teille sinne huararata… Tule poes tänne ottamaa' uamutinatsut…
— Minull' on tässä vähä muutae toemittamista, jottei passoo. S'ei neät tuo humalaene ou seleväv veärt, vaekka s'oes kui humalassa, — torjui Tuavetti airakselankyläläisen tarjouksen. Hän oikaisi vielä vähäksi aikaa penkille pitkälleen odottamaan päivän valkenemista. Taisi siinä Tuavetti vähän nurvahtaakin. Kun hän jälleen heräsi, olivat muutkin markkinamiehet jo nousseet oliltaan. Airakselankyläläinen ja maaninkalainen sen sijaan kuorsasivat täyttä päätä, he olivat luultavasti vasta nukkuneet.
Olipa, olipa siellä kansaa Kuopion tammimarkkinoilla, olipa totisesti. Ihan olivat kadut yhtenä vilinänä. Saipa siinä katsoa, jottei yhteen aja, kun hevosmiehiäkin vuohkasi edestakaisin katua ylös, toista alas. Sitä aina näin markkinoilla ajetaan seisaallaan reessä, jotta vastaantulijan paremmin näkee. Taitaisikin tulla onnettomuuksia, jos reen pohjassa istuisi, kuten tavallisesti on tapana. Näkyyhän tuossa joku rekensä perän päälläkin kököttävän, lieneekö hontteraa seisovaltaan ohjata, mutta se on jo sekin siksi korkea paikka, että selvästi ympärilleen näkee. Ja huutoa ja hoilausta sitä pitää olla näin markkinoilla. Selvä mieskin toisinaan päästelee sellaisia ulvahduksia, jotta luulisi sen hyvissäkin kesteissä olleen. Mutta sitä ei markkina-aikana välttämättä tarvitse mielenylennystä, sitä lähtee tuota ääntä muutenkin. Kun yksi vaan öläkän päästää, niin toinen kohta perässä kurkkunsa ruuvaa. Mistäpä ne muusta nämä markkinat erottaisikaan tavallisesta meiningistä kuin kansan paljoudesta ja isosta äänestä.
Tuavetti tuo ei huutanut eikä hoilannut, vaan seisoi yksinään reslassan ja ajeli hiljakseen katua pitkin. Jossain kulmauksessa hyppäsi rekeen mies, myllähti kuin mikä mytty siihen Tuavetin jalkojen juureen. Kun se oli päässyt pystyyn, huomasi Tuavetti, jotta tämähän näkyy olevan muuan Pielaveden mies, joka usein markkinareissuillaan oli hevostaan Sukslevässä syöttänyt.
— Hyvvee päevee vua, hevosjtasjko sit' out myömässä?
— Enpä tuassa myömässäkkää, vaehtoo suattasj, jos niinkun kohalle sattusj…
— Vae ne, minä täss' ouv vähä ostohommissa. Minä kun oun aena markkinoella koittamia pittee semmosjta pientä hevosjkaappoo.
Ajoivat siitä jonkin matkaa, ja pielaveteläinen tuli nähtävästi siihen käsitykseen, jotta Tuavetin ruuna on hiukan laiskan sutjakka. Hän esitti markkinahuijarien tavallista konstia:
— Pitäsj tuar ruunan korvaan kuatoo vähäv viinoo, jotta siihen tulisj enemmä' elloo…
— Annetaa' olla kuatamata, — vastusti Tuavetti, — jos s'ei muuten kelepoo, nii' olokoon kelepoomata.
— No ne, omapaha' o' asijasj…
Pielaveteläinen seurasi vielä jonkin matkaa, mutta vyöräytti sitten itsensä kadulle jälleen. Luultavasti tarrasi hän kohta toiseen markkinamieheen ja alkoi sille esitellä ostopuuhiaan.
Tuavetti laskeutui loivaa rinnettä Kuopionlahdella sijaitsevalle hevoslatsille päin. Siinä tuli pari miestä vastaan, toinen huusi:
— Mittees se mualoomator ruuna maksaa?
— Ei kaupata kööhille, — vastasi Tuavetti, joka huomasi, etteivät nuo olleet edes mitään oikeita hevosen ostajia, mitä lienevät kaupungin kelvottomia sällismiehiä.
Vasta läänillä niitä oli sellaisia miehiä, jotka ammatikseen näitä hevosia ostivat. Ne tunsi jo kaukaa: lyhyt tyköistuva turkki päällä, suippo lakki päässä, ja kädessä heilui näitten hevoshuijarien ehdoton tunnusmerkki, pitkänpuoleinen piiska. Nämä ne olivat niitä karjalaisia, ryssiä, kuten tämän puolen kansa heitä nimitti. Pietariin kuuluivat kulettavan hevosia täältäkin; joka markkinoilla ne huhtoivat hevoslaanilla kuin mitkä turkkilaiset. Paljonhan ne kauppoja tekivät, ja taisivat toisinaan maalaista jymäyttääkin, mutta kyllä Tuavetista tuntui, jotta vallan sydämetön pitää olla sen, joka hevosensa, vanhan uskollisen palvelijansa, antaa noitten käsiin. Ennen häntä pitää, niin kauan kuin se jaksaa vetää, ja sitten antaa kunniallisen kuoleman, kuin noitten »ryssien» käsiin hellittää. Mutta eiväthän ne kaikki ajattele sämalla tavalla. Sitä kun on tätä kansaakin markkinoilla kaikenlaista.
Tuavetti sivuutti karjalaiset hevoshuijarit puheisiin antautumatta. Ei myö hän, Sukslevän isäntä, hevostaan, vaan jos sopiva vaihtokauppa sattuu, niin mikäpä hänessä, antaa mennä. Mutta Tuavetilla, niin entinen hurjimus kuin onkin, on sellainen käsitys, jotta sen pitäisi vaihtajankin olla omanmaakuntalainen, se kun on sääli vanhaa tutuksi tullutta ajokkiaan ihan vieraan hoteisiin heittää.
Tarttuuhan siinä kauppoihin aina joku, ja sitten sitä yhdessä koetellaan ruunan juoksua, samoin kuin toisenkin hevosta. Niitä oli ennen näille markkinoille kerääntynyt sellaisiakin heittiöitä, jotka halusivat ilman isäntää lähteä pienelle koepyöräykselle tuohon noin vaan ihan lähelle, mutta jäivätkin sille tielleen. No, sitä on nyt viisastuttu, jotta ei ihan tuntemattomalle hevosta yksinään jätetä, jos noita sitten vieläkin kuljeskellee sellaisia veijareita näissä markkinapaikoissa.
Hyvinpä se ruuna otaltaakin nyt, kun tänne oikein latsille tultiin, eikä näy tarvitsevan ollenkaan niitä pielaveteläisen rohtoja. Se on kyllä vähän kovasuinen luonnostaan, mutta miten tuo täällä lie niin herkkä. Saattaa vaikuttaa tämä hevosten ja ihmisten vilinä ruunaankin, jotta tekee mieli näyttää, mitä sitä osataan, jos oikein tosi tulee. Taitaa olla sama asia luontokappaleen kuin ihmisenkin kanssa, jotta se markkinoilla on iloisemmalla tuulella kuin tavallisesti, vaikka ei suinkaan ole mitään keinotekoisia päänpirityksiä käytetty.
No, kaupathan siinä tuli. Väliä piti Tuavetin vähän tehdä, mutta sittenpähän saikin nuoremman tamman joltain Kuopion maaseurakuntalaiselta, ja hyvään taloon taisi ruuna joutuakin.
Mitäpähän tämä Tuavettikaan sitten muuta kuin torille myömään nahkoja. Siellähän se, torilla, on koko markkinaelämän keskus ja hermo. Kumman paljon niitä sopiikin noita ihmisenlapsia kävelemään yhdelle torille, ja siinä kun vielä on sitten vaikka minkälaista tätä rahan ongintapaikkaa. Eipä siitä nyt sopisi hevosella ajamaan, sillä hevosteitä kulkea jorottaa yhtämittaa maalaisnuorisoa, tytöillä ja pojilla rinkeliniput kaulassa, ja ne, joilla jo on vähän kuin yhteisiä tuumia, pitävät toisiaan hellästi pikkirillistä kiinni. Se on tämä sormesta pitäminen sitä maalaisen rakkauden julkista osoitusta. Sitä näytetään melkein vaikka maanvaarille, ja siinähän tuota onkin juuri sen verran, kuin sivullisten tarvitsee tietää siitä tulesta ja liekistä, joka asianomaisen sisuksissa polttaa. Ja rinkelinipusta nipistetään aina kappale kerrassaan, jotta suukin siinä napsaa samalla. Joku on ostanut oikein viipurinrinkelinkin, mutta se jätetään kortteeripaikassa kahvin kanssa nautittavaksi.
Tuossahan noita nyt on ihan torin laidassa nahkanostajia isot kimput kettua, oravaa ja jänistä käsivarrella. Niitä sitä et sitten petä. Vaikka nahka onkin nurin nyletty, niin näkee se, halavattu, jo nurealta puoleltakin, missä on vähänkään likaisen vikaa, ja tinkii hintaa alaspäin kuin riivattu. Se on semmoinen mestari, se nahkanostaja, jotta sen kanssa ei pidä hätäillä, antaa sen haukkua vaan ja äystätä. Sopii muuttaa välillä paikkaakin ja tulla taas kotvan kuluttua takaisin, sillä tavalla se hinta vähitellen kohoaa. Se on oppinut ne konstinsa, ja myöjän pitää osata sen kanssa pitää puolensa.
No, siihen sitä mahtuu torille kaikellaista kaupantekijää. Ei totta toisen kerran uskoisi maailmassa olevankaan niin paljon tavaraa, kuin sitä nyt kuitenkin itse asiassa on Kuopion tammimarkkinoilla. Kyllä sitä kynitään maakunnasta rahaa vaikka millä pelillä. Ja vähänpä tässä nyt tavarastakaan, saattaahan se olla tarpeenkin, kelle on, mutta tuota muuta onkimiestä kun siinä on illan kihinänä. Yhdeksi esimerkiksi tuo ukko, joka viisuja kaupittelee. Siinä se on punaisine potattinenineen, ja huulet kuin otrarieskan puolikkaat, ja laulaa jollottaa sillä jolsalla äänellänsä. Ja aina senkin vouhakkeen ympärillä on kansaa, ja ostavan näytään niitä viisuja. Milloin se myöpi Sitä Pomperin piikaa, milloin taas mistäin sillä on laulu tehtynä, ja nuotin se antaa sitten tuolla laulullaan kaupan päälle. Nyt se laulaa jo kuinka monetta kertaa laulaneekaan »Siitä suuresta hukkumisen onnettomuudesta Pielisjärvellä, jossa kuusi henkeä siepattiin Jumalan tuomioistuimen tykö ja ainoastaan yksi nuori piikainen, joka ei ennen osannut uidakaan, jäi vielä tähän maalliseen vaellukseen.» Semmoinen latikka sillä on nimenä, ja sitten se äijä laulaa:
Ja Herra ihmeen osoitti ja neiton uimaan opetti, joka ei uinunna ollenkaan, osannut uita ensinkään…
Kauppa käy, kauppa käy tämän ukon luona, ja kymmenpenniset solahtelevat laulaa-jerottajan taskuun. No, mitenkäpäs, mitenkäpäs, pitäähän sitä toki markkinoilta muistoja tuoda, kun vielä saapi näin vähällä rahalla virren nuotin kanssa.
Tuo taitaakin olla uusi tuo akka tuossa, jolla höyryää semmoinen kummallinen kiehutuslaitos teltissään? Mikähän tämä oikein onkaan, ei se ainakaan tämän puolen ihmisiä ole, koska sillä on niin kummallinen puheenlaatu? Se huutaa hojottaa yhtämittaa:
— Tulkaa maistamaan vari-makiata, piikkinää!
Mitäs piikkinää se semmoinen? Joku on ostanut viidellä pennillä ja tietää, jotta eipä tuo ole paljon mistään kotoisin, mitä lie siirappivettä. Vai sen poikia! No, kaikella sitä tässä matoisessa maailmassa toiselta rahaa ketvotellaan.
Vaan eläpähän souda! Täällähän se vasta taitaa ollakin se oikea hyristin ja pyristin. Karuselli! Sitäpä tuota ei ole vielä ennen näillä mailla nähtykään. Se on kait tullutkin tämän rautatien mukana, sillä airakselankyläläisen masiinalla. No mutta siinäpä häntä onkin rakkinetta kerrakseen! Siinä on hevosta ja muuta leijonaa, ja keinua ja tuutua jos minkä näköistä. Niinhän ne soutaa kuin kätkyessä moniaat siinä. Ja rimpsut ja rampsut, ja senkin seitsemät hetaleet. Se näet pyörii, ryökäle, hevonen vetää keskellä, ja se pyöriä jytyyttää. Ihankohan tuo on oikea hevonen, vai lie vaan muu kuvainen, niinkuin nämä tässä sen laiteilla? Ei, kyllä se on oikea, koska häntäänsäkin välistä huiskauttaa.
Ja siinäpäs on nuorta väkeä siinä hyrysellissä! Ja posetiivi soi ja pauhaa, niin että kauaksi kuuluu. No, ne keksivät!
Jassoo, siinäpä on Kolopuksen ukkokin, käkkyräpetäjä, mikäs senkin hyväkkään nyt parhaimpaan paikkaan lennätti? Onpa tainnut ukko Jahvetti saada pienen tärskäyksen, koska toinen suupieli noin riippuu alhaalla? Elähän mitä, eikös se vaan vuovaudu lähemmäksi!
Nyt se hyryselli seisattuu, ja nyt kysyy Kolopuksen äijän-käppyrä:
— Mittees se teä luritus maksaa, jos niinkuin mänis soutamaan tuohon kätkyeen yheks löysiks?
— Se olle kymmene penniä kertta.
— Siin' on, katotaan nyt tämmäj lysti…
— Mine kylle kantta sitten maksu.
— No, kannappaham millonj hyvviisä, mut tuaham minä istuv vuan.
Siellä se nyt ajaa Kolopuksen ukon-kyhäys, ajaa peijuoni, niinkuin ei mitään. Sillä näkyykin olevan hauska: pitää kätkyensä laidoista kiinni ja nauraa, jotta kuola suusta tippuu. Kaikkeen se tuokin ajaksen.
Sukslevän Tuavetti vaan katselee, ei häneltä jouda kymmenpenniset tuommoisiin vehkeisiin, niillä on kyllä parempiakin reikiä. Ja saapihan tuota ilmaiseksi katsella, siinähän sitä onkin tälle tavalliselle maalaiselle.
Kyllähän sitä olisi rahanreikää nykyisin näillä markkinoilla. On tainnut todellakin se airakselankyläläisen rautatie helpottaa niitten kulkua tänne, kaikkien pelimannien ja muitten tansmestarien. Mitäs tuonkin teltin päällä lukee: Eläinnäyttely ja sirkus. No mutta onpas siinä komeljanttareja: nainenkin tuossa ketjuilee ihan ihon mukaisessa puvussa, vai liekö alasti, kuvatus, ja onpa sen miehen lahkeisiin ollut rutosti kangasta. Ja eikö sen tuon samaisen naama ole maalattu kirjavaksi, ja se kun vääntelee ja kääntelee itseään. Jo on, jo on kujeet noillakin. Kaikella se tämä ihminen leipänsä tienaa, minkä nuokin eläinnäyttelijät. Ja nyt ne, vaivattavat, hilaavat karhun siihen lavalle, ihan oikean karhun, onhan niitä nähty.
— Tulkaa katsomaan maailman suurinta eläinnäyttelyä. Maailman vahvin nainen, Euroopan mestari, nostaa yhdellä kädellään neljä täysikasvuista miestä. Monta suurta ihmettä. Näytäntö alkaa!
Ja sitten se helistää kelloa, jotta korvat on mennä lumpeuksiin. Johan tuota taitaisi olla tässä kummaa kerrakseen, mutta ei mene Sukslevän Tuavetti tärväämään rahojaan. Menkööt hassummat, ja näkyy niitä olevan menijöitä. Eivätkö nuo käyne meidänkin nuoret kaikki nämä ryplötykset, kuuleepa tuon sitten heiltä.
Eikä Tuavetti mennyt vielä seuraavaankaan telttiin, jossa kuuluttiin näytettävän »se kuuluisa murhatapaus, jossa aviovaimo murhasi oman miehensä koululehtorin». Sinne saivat jäädä kuuluisat murhatapaukset ja muut eläinnäyttelyt. Sitä näkyy saavan olla tämä maalainen varuillaan, muuten ne vievät siltä rahat ja kukkarot. Ihan piti Tuavetinkin koettaa, onko kukkaro oikealla paikallaan alushousujen taskussa. Sielläpä tuo tuntui pullottavan lämpimästi mahaa vasten. Olkoon vaan siellä; Tuavetti ikäänkuin veti ajatuksissaan sen kurenauhaa tiukemmalle.
Mutta yksi on katsottava, kun kerran on kaupunkiin tullut: se rautatie.
Sen tuon nähnee maksuttakin. Tuavetti tapasikin parahiksi Herkko
Tissarisen, Tervaharjun isännän, ja yhdessä he läksivät osoitettua
suuntaa asemalle.
Sattuikin juuri junan tuloaika. Muhkeana porhalsi rautahepo kiskojaan myöten ihan aseman eteen, ja sieltäkös purkautui väkeä kuin helluntain epistolasta. No, kun oikein tarkemmin ajattelee, niin mikäpä tämäkään nyt niin koko maailman ihme tämä junakaan. Isompi kumma näitten maalaisten mielestä melkein on se laiva. Se toki vettä kulkee, mutta mikä tämän on mennessä selvää rautaista kiskoa myöten, ei siinä ole edes mitään peränpitovaivoja. Ja tuo kone tuossa edessä — veturiksi kuuluvat sitä kutsuvan — se keträä vaan tuolla vivullaan, ja siitähän ne pyörät kiekahtelevat ympäri kuin itsekseen. Niin, mikäpäs ihme tämä nyt oikeastaan. Saattaisi se oudommaltakin tuntua, mutta kun on jo kuullut siitä niin paljon puhetta, ja kun se airakselankyläläinen sitä rautatietään niin kehua rellesti, niin melkeinpä sen jo arvasi, jotta ei se tämän kummempi ole. Kyllähän ne herrat, suuria kouluja käyneet ja paljon kirjoja lukeneet, kyllähän ne osaavat. Niillä on ne kiikut ja leikut; mene tiedä, vaikka tässä vielä lentämään lähtevät ja vievät sitten meidät maalaisetkin perässään.
Kone, kone se näkyy tulevan joka kohtaan, tuumivat miehet asemalta palatessaan. Niitä tulee nyt jo kouluja näille maalaisillekin, sitä viisastutaan, ja pojasta polvi muuttuu, sanotaan. Mikä sen tietää, minkälaisia kummia niitä jo heidänkin perillisilleen näytetään. Maailma menee eteenpäin ja heidän on mentävä myös. Sille ei mahda mitään, ja turhahan siinä on ruveta vastaan rimpuilemaan. Annetaan vaan suosiolla valta nuoremmille, niittenhän se kuitenkin on tulevaisuus.
Ja kun on tähän päätökseen päässyt, niin voi taas huoleti pyllähtää olkikuvolleen Tuppuraisen tuvassa.