XI.
Kyllä se näkyy olevan siten, että itse Ukko Jumala se on näitten ihmisten meininkien ja kohtaloitten ohjaksissa, ei siitä pääse kerrassaan mihinkään. Aatellaanpas nyt esimerkiksi tätä nuorta paria, Sukslevän Emmaa ja Luvellahen Alapetti-poikaa: olihan se niitten yhteenmeno ollut päätetty jo syksystä asti, ennen potatinnostoahan se kävi Alapetin puhemies Sukslevässä, ja asia muurattiin silloin niin umpeen, ettei siihen pitänyt enää jäädä muuta rakoa kuin minkä nyt sitä viimeistä voitelua, kuuluutusta ja vihkimistä, varten välttämättä tarvitsee. Ennen tammimarkkinoita olivat kuuluutuksetkin jo julkiluetut, jotta tilallisen poika Alapetti Aaprahamin poika Liimatainen ja siviä neitsyt Emma Tuavetintytär Tarvainen ne nyt ovat tässä menoillaan aviosäätyyn. Ja Kuopion markkinoilla kulkivat molemmat yksissä matkoin niinkuin ainakin pari, jolta ei puutu muuta kuin hät’hätää amen.
Niinhän se oli ollut, ja häitä oli odottaa hökötetty Hirvijärven rannalla ja vähin muuallakin Markkulan pitäjässä, mutta siihenpä oli tullutkin vielä mutka eteen. Tammimarkkinain jälkeen oli Alapetin äiti, Luvellahen emäntä Ieva-Kaisa, alkanut tuntea omituista luistelua jäsenissään, varsinkin ristiluissa, ja siitä se oli mojotus levinnyt yli koko ruumiin. Mitä lie ollut kylmänvihoja vai muita, mutta ei ollut sauna eikä suolaviinakaan auttanut. Kipeenkatsojaakin oli käytetty, vaikka ei sekään ollut sen kummempaa tiennyt; olipahan aikansa tuijottanut ja jotain mutissut ja sarvetkin Ieva-Kaisan niskaan iskenyt, mutta eipä ollut huolinut tauti senkään, muuahdan hupelon, hommista. Nelisen viikkoa minkä he siinä Luvellahen emäntä potennut, ja olivat olleet aikeessa kyyditä hänet kaupungin sairashuoneellekin, mutta kun se oli itse pyytänyt, jottei vietäisi vieraisiin paikkoihin kuolemaan, niin ei oltu hennottu sen tahtoa vastaan tehdä. Tottapa tuo he itsekin tuntenut, jotta tästä tulee loppu, vaikka eihän sen iän puolesta vielä olisi tarvinnut kuolemaa odotella.
Ja niin se oli sitten Ieva-Kaisan maallinen vaellus päättynyt viidennellä viikolla Kynttelistä. Hiljaa ja autuaallisesti oli nukkunut ikuiseen uneensa nautittuaan pari päivää ennen lähtöään ehtoollisen itsensä rovastin kädestä.
Tämähän se sitten oli tämä Luvellahen emännän kuolema tehnyt virhin aikaisempiin laskelmiin avioliiton päättämisen suhteen. Eihän sillä vainajalla puolestaan mitään ollut häitä vastaan; oli vaan sanonut siinä muutama päivä lähtönsä edellä, jotta mitäpä tästä yhden vaimoisen ihmisen kuolemasta, antaa nuorten mennä yhteen, kun kerran ovat asiansa sille pohjalle saattaneet; ei suinkaan se minun untani haittaa, vaikka häitä tanssittekin, ja tarvitaanhan tässä talossa emännyyttä. Eipä taida jaksaa Anna-Lovviisakaan yksin pitemmälti riehkaista, ja kuka sen tietää, mitenkä kauan se sekään tässä viipyy, koskapa minä olen ollut huomaavinani vähän sellaista siiven haraamista tätä meidän tytärtä kohtaan Vorrin Pulliaisen Jussi-pojan puolelta. Niin jotta saattaa olla tyttökin lyhytaikainen olija tässä Aaprami Liimataisen talossa.
Vaikka ei siis emäntä-vainajan puolelta ollutkaan mitään estettä häille asetettu, niin oli itse ukko Aaprami kuitenkin sanonut, jotta antaapahan nyt kuitenkin Ieva-Kaisan jäähtyä haudassaan. Eikä noilla nuorillakaan taida sen tuhantista hoppua olla, maistelkoot vielä tätä morsiusajan makeutta helluntaihin asti. Silloin olkoot häät, mutta niissä ei tanssita eikä tarjota sen väkevämpää kuin mitä nyt ne Alapetin markkinoilta tuomat viinit juotanee. Ja se päätös oli seisonut, semminkin kun siihen yhtyi Sukslevän Tuavettikin morsiamen suvun päämiehenä.
* * * * *
Nyt olivat asiat jo joutuneet sille puulle, jotta helluntai, joka sinä vuonna sattui touko- ja kesäkuitten vaihteeseen, oli käsissä.
Näihin aikoihin oli vielä Markkulan pitäjässäkin tapana, että morsiamelle pidettiin hänen kotitalossaan läksiäiset, jotka usein kestivät pari päivää, ja sitten hänet juohettiin uuteen kotiinsa, jossa häitä pitää ryllyteltiin tavallisesti monet vuorokaudet. Nyt oli kuitenkin päätetty, että läksiäiset supistuvat kahvinjuontiin ja puolisensyöntiin ensimmäisenä helluntaipäivänä Sukslevässä. Sitten iltasella tapahtuu juohtaminen, ja toisena helluntaipäivänä ovat häät Luvellahessa. Kun häätalossa kerran on äskettäin kuolema käynyt, niin ei sovi järjestellä mitään riekkujaisia näin väleen.
Maijasstiina Poutiainen, se vanha ketruumummo, oli juosta hölköttänyt talosta taloon viemässä kutsuja sekä Sukslevän että Luvellahen isäntien puolesta. Ainoastaan rovastille ja kansakoulun opettajalle oli tiedon saattanut itse Sukslevän Tuavetti; eihän toki passannut Maijasstiinaa, höpäkköä, lähettää herrojen luokse.
Maijasstiina olikin nyt taas oikein kunnia-asemassa. Hänet oli otettu jo talvella Sukslevään auttamaan morsianta myynien teossa, sitten hän oli, kuten sanottu, saanut toimittaa kutsut perille, ja kylläpä se näkyi vielä kintuistaan pääsevän, sen oli helposti havainnut, ken vain seurasi hänen liikkeitään läksiäisten valmistamishommissa. Tässä vaan nuoremmat, minkä se Luvellahen emäntäkin, kuolevat kupsahtavat vähin potemisin, mutta katsoppahan tätä seitsenkymmentalviasta Maijasstiina Poutiaista, sehän tuo pyörii kuin mikä villikissa.
Ei sille suotta annettu huoleksi morsiamen valmistusta, kyllä sen näpeistä läksi vielä vaikka ihan mitä. Oikeinpa ne olivat yhdessä Emman kanssa värkänneet valkoisen leningin, mikä niihin aikoihin ei ollut lainkaan tavallinen vaateparsi maalaismorsiamella. Justiina-emäntä oli nytkin vängännyt aluksi vastaan ja sanonut, jotta eihän nyt toki pidä mennä vihille valkoisissaan sellaisessa talossa, jossa vielä vallitsee suru, mutta Emma oli kiinteästi ollut sitä mieltä, että eihän tässä hautajaisia pidetä, vaan häitä, ja sen minkä häntä ihminen joutuu itseänsä vihittämään, niin vihittää valkoisissa. Maijasstiinakin, vanha ihminen, oli asettunut Emman puolelle, ja minkäpä siinä mahtoi Justiina muuta kuin myönny vaan.
Heleä oli se helluntaipäivä, jona Emman oli lähdettävä vanhempainsa kodista miehelään. Kun Emma astui aamulla kuistille ja tunsi kasvoillaan auringon hengähdyksen, tulvahti hänen mielensä täyteen elämänriemua. Oikein, ilojuhlahan tämä onkin, vaikka vanhat ihmiset aina katselevat, itkeekö morsian isänsä talosta lähtiessä ja vihillä. Hän ei itke, päätteli Emma. Johan nyt tässä vesiä valamaan sen vuoksi, että siirtyy talon tyttärestä toisen talon emännäksi. Ne vanhojen itkuhäät saavat olla häneltä pitämättä. Siksipä hän halusi valkeisiinkin pukeutua, kun tämä ei ole mikään surujuhla. Ja nyt tuo aurinkokin ikäänkuin kehoitti nauramaan, tai ainakin hiljakseen hymähtämään sydämensä nuoruutta. Se nauraa itsekin, aurinko. No, naura sinä vaan, nauretaan vastakkain ja ollaan iloisia.
Ihmettelipä itse Taavit Tarvainenkin tätä helluntai-ilmaa. On tainnut Yläpihan Ukko ruveta suosimaan Suomen kansaa ja erityisesti näitä markkulaisia, koska noin nauratteleksen ja päivä päivältä lämmintä lisää. Vaikka saattaa olla, kuten vanhat ihnanennustajat sanovat, jotta se pitää peräkkäin kolme hyvää vuotta, kun kerran pitämään rietaantuu, ja sitten tulee taas kolme huonoa. No, kunhan kolmekin, kyllähän sitä niissäkin jo jonkin verran asioitaan kohentaa.
Se on näitten pitojen puuhaamisessa tuo miehinen väki jokseenkin tarpeetonta; sillä ei ole oikeastaan muuta virkaa kuin että tappaahan nyt lahtielukan ja käy puodilla ostoksilla. Sen perästä se alkaa olla melkeinpä tiellä, kun akkaväki käy siihen lopulliseen touhuun. Siinä nyt ei ihan viimeisinä päivinä ole juuri miesten töistäkään, niin jotta ne joutavat kellastelemaan pihanmaalla ja kuistilla, ja minkäpähän missäkin. Vasta sitten, kun vieraat alkavat saapua, on niilläkin olevinaan jotain touhua, kuten nyt tässäkin Sukslevän talossa.
Isäntä Tuavetti siinä kirkkovaatteissaan kekkelehtii pihasalla ja johdattelee vieraita sisään. Pojat ovat molemmat rannassa veneellä tulevia vastaanottamassa, ja rengin-kyhäys, joka nyt vasta taitaa ruveta kasvamaan, koska sen housunlahkeet ovat nylppääntyneet noin lyhyiksi, päästelee maantietä pitkin saapuneitten hevosia valjaista.
Onhan sitä tulijaa. Lopuilleen kahdestakymmenestä talosta ovat lähteneet Sukslevän Emmaa Luvellahteen juohtamaan. Opettajakin tulee taas sillä pyörällään, joka nyt kuitenkaan ei enää herätä mitään erityistä huomiota, sillä näitä on nähty jo; Sipukan pojallakin on jo sellainen rakkine. Ja niinhän nuo hölisevät, jotta tänä kesänä jo moni mies polkupyörän selässä ajaa könöttää. Sillä tavallahan se tämä aika muuttuu.
Onpa siinä ukkoa Sukslevän porstuanpohjakammarissa kerrakseen. Ei ole tainnutkaan olla näin runsaasti väkeä sitten Tuavetin häitten, ja niistä on jo kolmattakymmentä vuotta. No, ehkä nyt sentään kinkerillä jonkin kerran, mutta se on vähän erilaista väkeä, sellaista hiukan hätäistä ja töytyilevää, kun sillä pyörivät päässä vaan ne katkismukset ja uudet testamentit. Mutta tämä hääväki olla lokottaa huolettomana, sillä ei ole mitään päänvaivaa ja sielunpainoa. Eipä siis muuta miehillä kiusaa kuin oleilla, oleilla vaan ja poltella tämän Sukslevän isännän ruunariima-sikareita, pullautella paksuja savuja ja ryyppäillä kahvia, jota kantavat Luvellahen Anna-Lovviisa ja Tervaharjun tytär Hintriikka. Kyllähän siinä jonkin vanhan ukon-käppyrän, Kolopuksen äijän ja ehkä muunkin mieleen johtuu, jotta mitenkähän on, tokkohan näissä läksiäisissä tarjotaan edes piiskaryyppyä juohtamaan lähdettäessä, mutta niinpä tuo jo edeltäpäin kuihke kulki, ettei anneta. Joo-joo, siitä on entisestä Sukslevän Tuakostakin tullut sen sortin miehiä; ja tulkoon, kaipa tämän nyt kahvinkin nojalla kestää.
Mukavastipa tuo muutenkin heppelehtii ukkojen mieli. Ja kuinkapas sitten, kun on tällainen lupaava taas tämä kevät, kylvötkin työntyivät oraalle kuin uhalla, ja nyt kasvaa hojottaa kaura ikäänkuin otran kanssa kilpaa. Ilauttaa, ilauttaa se mieltä. Ja se kun on semmoista sopivaa hääaikaa tämä kevät, jotta niitä pitäisi noita häitä vaikka vähän joka viikko.
Ei tarvitse tällaisena päivänä etsiä puheenaihetta, niitä tuntuu olevan sielu tulvillaan, jotta ei muuta kuin anna tulla vaan. Ja kun oikein kuuntelee näitten ukkojen juttuja, niin ihan panee ihmettelemään, mitenkä nämä samat miehet nyt suhtautuvat ilman leikkiä ja ivaa niihin uuden ajan tuulahduksiin, jotka viime aikoina ovat pitkin tätäkin Markkulan pitäjää kulkeneet. Ei siinä nyt enää venkoilla uusista koneista, eikä nokkaa todisteta koulukysymykselle, vaan jokainen koettaa ikäänkuin pyrkiä toisensa edelle niitten uusien keksintöjen ja muitten suuntien selvittelyssä. Ja mikä näitten päähän lie sitä viisauttakin nyt takonut, kun se uudistusten käsittely on tullut ihan toiselle tolkulle? Vai se ajan henki, sekö tuo lie se koulumestari?
Mutta tuvan puolella istuvat eukot paljon totisempina. Se on soma tämä vaimoinen ihminen: kun se kerran miehen matkaan joutuu, niin se sitten näin pitopaikoissa koettaa pitää näkösällä kirkkonaamaa, vaikka sen kielen alla on asioita kiemuranaan. No, ei se onneksi sentään kahvia pitemmälle mökötä, kyllä se varsinkin toisen kupin perästä vertyy, ja puolisen jälkeen se ei enää malta olla siunaaman hetkeä häklättämättä. Mutta isompaan ääneen nauraa höräytellä sen ei sovi, eikä kitkattaa puheensa päälle, vaimoisen eläjän ja emäntäihmisen.
Se nauru ja kikatus, se on niitten tyttöjen asia, jotka ovat kokoontuneet Emman aittaan. Niitä kun pääsee lähemmä kymmenkuntakin morsiamen ympärille, kuten nytkin on, niin ei pidä siinä pyrskähdysten puuttuman, eipä totisesti. Siinä on sitä kyselemistä ja utelemista; nykimistä ja näykkimistä, jotta se tule ja ota! No, niillä on jokaisella samat ajatukset: että saahan nyt nähdä, milloinka, tämä matka minun kohdalleni sattuu?
Syöminen, syöminenhän se on pääasia näin pidoissa. Vaikka häntä miten niukuin-naukuin elettäisiin, niin kyllä pidoissa pitää riittää jokaiselle ihan vatsapakoille asti. Tämä on sellainen vanhan ajan laki, jota Savonmaan kansa yleensä ja Markkulan pitäjäläiset omalta kohdaltaan ovat aina seuranneet. Oli sitä nytkin Sukslevän pitopöydässä popsimista, oli niinkin. Eihän tässä ollut muuta vikaa kuin että, tämä maalainen, joka oli tottunut puolisen päälle kupsahtamaan ruokalevolle, sai nyt poiketa tavoistaan ja kantaa kaiken saamansa hyvän oikaisemattomaila ruumiilla. No, kärsiköön nyt ruumis, kylläpä hän huoppenee keskipaikka, ennenkuin ollaan Luvellahessa ja uutta taas tarjotaan.
Pientä keskinäistä turinaa pitäen oli puolinen syöty. Eiväthän ne silloin juuri pöytäpuheet olleet tapana, minkä papit toisinaan rovehtuivat juttelemaan enemmänkin kuin mitä heidän varsinaiseen virkaansa, vihkimätoimitukseen, kuului. Mutta mitäs nämä maalaiset, turpeenpuskijat, mitäpä puhujia nämä! Parahiksi ruokaluvun isäntä tällaisissa tapauksissa popotti, ja siinä ne sitten olivat ne puhumiset. Kyllähän Sukslevän Tuavetin kielen kantimissa tällä kertaa kaiveli vähän enemmänkin kuin se ruokaluku, mutta eihän tuo tuolta lähtenyt, se kaivelija, äkäytyi sinne vaan ja siellä pysyi. Mutta opettaja sanoi haluavansa lausua muutamia sanoja, ei niinkään paljon näitten häitten vuoksi, kuten hän huomautti, vaan yleisesti kiitokseksi ja kunnioitukseksi tämän seudun kansalle, joka oli ymmärtänyt opin ja valistuksen hyödyn ja lähettänyt lapsiansa kouluun paljon suuremmassa määrässä kuin hän oli osannut toivoakaan. Ensimmäinen oppivuosi oli vastikään päätetty, ja sen aikana oli tämänkin talon nuorin perillinen, joka istui tässä pöydässä mukana, siirretty jo kolmannelle osastolle, ja näkyihän täällä olevan muitakin opin teille antautuneita sekä nuorempia että vanhempia. Oliko se nyt koulun ja kylvetyn valistuksen ansiota, sitä ei opettaja sanonut uskaltavansa vakuuttaa, mutta kaikessa tapauksessa tuntui tällä nyt alkaneella häätilaisuudella olevan tavallista säveämpi ja säädyllisempi leima. Täällä vallitsee suorastaan hartaus ja tapojen siivollisuus, ikäänkuin muutamia kuukausia sitten kuolleen sulhasen äidin muiston kunnioitus, ja nuori pari valmistautuu todellisella mielenylennyksellä uuteen elämäänsä.
Sellaisiahan se lateli, opettaja. No, mikäpä sen on ladellessa, kun on oppinut mies ja käynyt ne seminaarit ja muut. Nuoret opiskelijat tunsivat itsensä vähän kuin ylpeiksi, kun heitä näin julkisesti kiitettiin. Sukslevän Rieti-poikakin vei joukon nuorempiaan kassoilleen ja näytteli niille, paitsi tietysti rihlaansa, myöskin koulukirjojaan, ja selitteli innolla kuunteleville pojille oppimaansa viisautta. Näkyy vaan siitä pojasta vääntyneen koulunkäyjä, vaikka sillä onkin sellainen veto veressä metsiin ja järvelle.
* * * * *
Sitä kun ei siihen aikaan ollut Markkulassa muuta kuin yksi maantie pitäjän halki, laidasta laitaan, niin nämä morsianten juohtamiset oli useimmiten tehtävä kinttuteitä myöten jalkapelillä. Tässä nyt Sukslevän ja Luvellahen välillä oli sentään venematkaakin Hirvikoskelle asti, ja siitä vasta alkoi se apostolin taival. Niin, tuttu tiehän tämä oli, sama, jota Sukslevän väki oli monet kerrat kulkenut juhannuskokolle Luvellahen pohjaan. Mutta eipä oltu tällaisella joukolla oltu liikkeellä, eikä ollut tainnut ennen kenenkään mukanaolevan muistin mukaan Hirvikoskea kohti näin monta venettä yhtä matkaa viilettää. Olisipa vielä ollut itse rovasti mukana, niin sittenpä olisi ollut juhlava saattue, mutta ei kuulunut ukko kerkiävän ennenkuin huomenna vihkimistilaisuuteen. Vaikka onhan tätä tässäkin komeutta kerrakseen, ja opettajahan tavallaan edustaa hengellistä säätyä.
Nauranut ja ilakoinut oli Emma aitassaan koko päivän, kuten aamulla auringolle lupasi. Hän oli vielä viime kesänä ollut ujöinen ja vähäpuheinen, aina siihen kohtaukseen saakka Alapetin kanssa aitan takana. Siitä se oli muuttunut. Olisiko tuon veriin silloin vasta päässyt oikea elämäntunto? Silloin se riehahti Sukslevän Emma ensimmäisen kerran, ja sen perästä tuota lienee sattunut monastikin nokakkainoloa Alapetin kanssa, ja Emma nauroi ja lauloikin yksinään töissään kulkiessaan, mitä ei ennen oltu juuri kuultu. Vielä se nyt vanhempiensa veneessäkin Sukslevän rannasta erotessaan koettaa olla veikeä ja laskea leikkiä, mutta mitenkähän lie: näyttää niinkuin sen kasvoilla toisinaan häilähtäisi varjo. Mahtaakohan Emman mieleen johtua, jotta tässä ovat nyt viimeiset vitsat tulessa tätä tyttöyttä — ja jotta minkähänlaista se oikeastaan on akkana oleminen? Jos se hyvinkin muuttaa muulle mukalalle tämän tyttöihmisen elämän? Ja eiköhän sillä vaan ole pieni pisarakin silmänkulmassa, Emmalla? Se taitaa sen itsekin tuntea, koska salavihkaa huivinsa nurkalla pyyhkäisee juuri sitä paikkaa, jossa se helmi oli kimaltelevinaan. No no, antaahan se ajattelemista tämä vanhasta kodista eriäminen; sen tietää, mitä on takana, mutta eteenpäin on työlästä arvailla.
Mutta ei ole sittenkään Emmalla sellaista hätää kuin on tällä Justiina-emännällä. Sehän on niinkuin itseänsä villille vietäisiin: vähin vaikenee palttinaksi ja toisen kerran taas tupsahtaa punaiseksi kuin kaikki veret juuri kasvoihin karkaisivat. Se on se äidin osa tämän Justiinan kannettavana. Minkä tautta sitä pitäneekin tämän äidin aina ottaa lapsensa asia omakseen? Sen hartioilta ei kantamusta nosteta tässä elämässä — haudassa tuo sitten väkisinkin pois vierähtänee? Vakava on Justiina ja näyttää vaan mietiskelevän. Niinhän sitä pitää hänen, äidin, mitäpä tuo tyttöheilakka itse asioistaan välittänee.
Totinenpa se on Tuavettikin, mutta se on semmoista miehistä mietiskeleväisyyttä, joka oikeastaan kuuluu kirkkovaatteisiinkin, ja sitten tämä tällainen tapaus ikäänkuin ylentää miehen arvoa. Tästä saattaa kohta joutua vaarin asemaan, ja mikäs se näin keski-ikään päässeelle miehelle sen veiterämpää? Taavit Tarvainen on muutenkin viime aikoina noussut vähän niinkuin yleisten asioitten hoitoon: hän on jo kansakoulun johtokunnan jäsen, ja mene tiedä, mikä virkamies hänestä vielä tulee, kunhan niitä paikkoja taas ruvetaan jakelemaan. Saattaisi päästä vaikka kunnallislautakunnan esimieheksi ilopurolaisen tilalle, jos olisi tullut aikanaan opetelluksi paremmaksi kirjoitusmieheksi. Tuavetti nyt kylläkään ei, ikävä sanoa, muuta kuin parahiksi nimensä jukertaa, mutta onhan niitä toki virkoja sellaisiakin, joissa se riittää. Nämä ajatukset ne Tuavetin mieltä askarruttavat hänen siinä veneen perässä istuessaan ja ohjatessaan Hirvikosken niskaa kohti.
Menihän siinä aikaa, ennenkuin juohtoväki pääsi perille ja illallinen saatiin syödyksi. Vieraat olivat juur'ikään kerinneet nousta pöydästä ja siunata itsensä, kun aurinko viimeisen kerran vilkutti silmää ja köllähti sitten levolle Rukasmäen taakse.
Ja sitten alkoi keväinen iltayö levitellä läpinäkyvää hurstiaan yli rasvatyynen Pienen Talluksen ja sen rantaan viettävällä mäellä kököttävän Luvellahen talon. Siinä on sellainen kumma kiehtovaisuus tässä ensimmäisen kesäkuukauden yössä, jotta se ikäänkuin ei ole luotukaan levättäväksi. No, vanha ihminen, jolla ei enää ole vastaavaa kiihkoa veressään, nukkuu kohta niille sijoilleen, joille on luunsa oikaissut, mutta nuoren silmään ei tahdo uni tulla. Kaikkein vähimmän nuorta raukaisemaan rupeaa tällaisena yönä, jonka edellisenä päivänä morsian on juohettu kotoaan appelaan, ja nyt viimeistä tyttöysyötänsä uuden kotinsa aitassa silmät selkosen selällään valvoo. Toisiinkin tarttuu samanlainen tunne ja aavistelu, ja vaikka kaikki ovatkin vanhemman väen silmänlumeeksi olleet yöpuilleen kapuavinaan, niin eipä niiltä taitaisi löytää juuri ketään nuorista ja naimattomista, jos tunninkin perästä ryhtyisi aittojen ovia raottelemaan. Ne ovat nukkujat sieltä omilla teillään, ja niitä saattaisi kyllä tavata parin kerrallaan tuolta rakennusten kupeelta, rannan kiviltä, jopa läheisestä lehdostakin.
Tämän voi jo päätellä siitäkin, että Tervaharjun Hintriikka ja Sukslevän Toloppi, joita on totuttu pitämään hyvin vakavina ja nuorten pienelle hassuttelulle aivan vieraina, istuvat helluntain iltayötä ison koivun alla rantapenkereellä. Kuinkas ne sitten vetreämpiluontoiset malttaisivat sisällä pysytellä? Kyllä ne ovat kaikki vaan täällä parittain, sitä kun löytää toinen toisensa niin helposti kevätkesäisenä yönä ja vielä tällaisissa häätilaisuuksissa, joissa tunnelma on itsestään valmis kahdenkeskeiselle kaikkoamiselle sivummaksi muitten ihmisten silmiltä.
Ne istuivat siinä penkereellä hyvin lähekkäin, Hintriikka ja Toloppi, katsellen edessään hiljalleen varjostavaa vettä.
— Mitä sinä nyt olet päättänyt? kysyy Hintriikka silmiään toisen puoleen kääntämättä.
Toloppi ei ihan kohta vastaa. Hänen kasvoistaan kyllä näkee, että päätös on tehty, mutta sen ilmaiseminen näyttää tuottavan jonkinlaisia vaikeuksia. Sitten hän ikäänkuin hiukan suoristautuu ja sanoo:
— Kyllä minä menen.
— Oikein! Se on minunkin mielipiteeni.
Hintriikka sanoo sen niin varmalla äänellä, kuin olisi hän jo ennakolta tiennyt vastauksen. Samalla kääntää hän silmänsä poikaan. Niissä loistelee ihmeellinen kirkkaus. Käsi hakee pojan kättä, löytää sen, ja tyttö jatkaa:
— Sinulla on onni mukanasi, Toloppi. Kansakoulututkinnon sinä suoritat tänä kesänä ja syksyllä menet seminaariin, kuten opettaja on neuvonut. Minä vartoan sinua nämä neljä vuotta.
Poikakin kääntyy jo kohti:
— Mutta jos sinäkin lähtisit?…
— Sinä tiedät, miten mielelläni sen tekisin, mutta minä en voi jättää vanhempiani…
Ja niin jatkuu asian selvittely näitten kahden välillä, joille opin ja tiedon saanti on niin kauan ollut vain unelmana, mutta lopulta kuitenkin toteutuu. He laskevat siinä kevätyön hämyssä vuosia eteenpäin ja ovat varmoja, että Tolopin valmistuttua opettajaksi on jo koulu Hirvijärven rannalla. Siinä se sitten tulee olemaan heidän vastainen työmaansa. Hintriikkakin käy sillä välin käsityökurssin ja pääsee tyttöjen käsitöitten opettajaksi. Niin he laskevat, ja heidän laskunsa tehdään sellaisella varmuudella, ettei niihin voi tulla erehdystä.
Taisi jo näkyä itäiseltä taivaanrannalta auringon ensimmäinen silmänisku, kun he nousivat pihaan ja astuivat kumpikin aittaansa lyhyelle unettomalle levolle ennen uuden päivän tapauksia.
* * * * *
Nyt seisoivat Emma ja Alapetti sillä matolla ja sen pallin ääressä, jolta heidän yhteinen vaelluksensa oli alkava. Emmalla oli löijä ja myrttiruunu päässä. Morsiusparin takana seisoivat Hintriikka ja Toloppi morsiustyttönä ja sulhaspoikana sekä Maijasstiina, jolle morsiamen pukijana kuului tällainen etuoikeus.
Hääväki oli hajautuneena ympäri avaraa tupaa, miehet katselivat kattoon tai lasista ulos, paitsi minkä lienevät poikamiehet seuranneet tarkemmin toimitusta, luultavasti oppia ottaakseen, sillä kukapa sen tiesi, milloin he itse joutuisivat vihkimämatolle. Vaimot sen sijaan tarkkasivat toimitusta niin hartaasti, kuin siitä oksi riippunut heidän sielujensa autuus. Peukalot pyöriä vipelsivät kilpaa, ja oikein kaulat kurottuivat eteenpäin.
Eipä nyt Emmaa naurattanut, ja kovin oli poski vaalennut. Taisipa sittenkin tulla ratkaisevassa räpäyksessä hätä käteen Emmallekin. Ihan on nyt yhtä vaalea kuin tuo leninkinsä. Alapetti se taas seisoo hiukan toisen jalkansa varassa, eikä ole tuonaankaan. Mitäpä tämä nyt miehiselle miehelle yksi akanotto?
Markkulaiset olivat aikanaan moittineet tätä rovastia, se kun ei ollut heille mieleinen, vaan mikä lienee ollut Lapin pappi ja tänne keisarinpitäjään väkisin viskattu. Väittivät, ettei se edes osannut kunnolle tätä suomen kieltäkään. Mutta nyt oli jo vuosia sen ja tämän nykyisen ajan välissä, ja katkeruus oli ennättänyt lauhtua. Ja puhuihan tämä rovasti sen, minkä se nyt tämmöisessäkin tapauksessa puhumisesta parani. Jos sillä nyt olivat ne »nynnänsä» ja »nunnansa», jotta »kun te nyt olette tässä toisenne avioksi ottanunna», niin selvänhän tuosta sai, ja hyvänluontoinen ukon-nuhjerohan tämä muuten oli, rovasti.
Nyt ne olivat pallilla polvillaan, vihittävät, ja eukkojen kaulat kurkottuivat vielä entistäänkin pitemmälle. Vihdoin ne vetäytyivät ikäänkuin tarpeekseen saaneina taaksepäin; joku kuului kuiskaavan: itkee, itkee morsian, kyllä siitä tulee onnellinen naiminen… Jaha, ne siis sitä morsiamen itkua, nämä akat…
Toimituksen päätyttyä tuodaan sitten ne Alapetin markkinaviinit. Tarjotaan ensin rovastille, sitten morsiusparille, minkä jälkeen vasta muut saavat pikarin vuoronsa jälkeen. Näillä laseilla sitä käydään sitten kilauttamassa nuoren parin kanssa, ja jokainen koettaa toivottaa onnea ja menestystä parhaansa mukaan.
Taavit Tarvainen, jonka asiaankuuluvasti on ensimmäisenä mentävä lasi kourassa nuorikkojen luokse, tuntee nyt vihdoinkin kielenkantansa laukeavan. Se tulee nyt sieltä se puhe, joka jo eilisestä asti on kangerrellut, veuhkannut ja vuovannut ulospääsyä löytämättä:
— Minä vuam meinasin sannoo yhen sanan, jotta työ kun nyt outta tuassa alakamassa ommoo elämeennö, nii' elekeete turhoo hangojtella vastaav, vaekka näkisittä minkälaesta rustinkia ja kojetta vastaanno tulovan. Se neät ei mikkää tässä maalimassa pysy paekallaav, vuam männä jyystää etteempäen. Ottakoo vuan kaekki opiksenne, minkä niättä korjoovan tämä' immeise' elämän kohtoo, ja koittakoote työ nuoret olla meitä vanahoja viisaampija, nii' ehkäpä teille tämä elämä kääp keppeemmäks…
Justiina-emäntä, joka oli siinä Tuavetin vierellä onnittelujansa edeskantamassa, hierasi kyyneleen silmästään. Se oli siinä asunutkin elisestä alkaen, mutta toivottavasti se nyt pyyhkäistiin viimeisen kerran tähän tekkään, koska Justiinan huulille karahti pieni hymy. Niin, sitä kyyneltä nyt ei tarvittane ennen Emman ensimmäistä lapsensänkyä. Pitäähän toki äidilläkin olla hengähtämisen varaa.
Kolopuksen ukko Jahvetti joutui esille pian appivanhempain jälkeen.
Hänenkin täytyi lausua onnittelunsa hiukan laveammin:
— Kasvakoote vuaj ja lissääntykkee, ja oekeen sano Tuavetti, jotta ottoote vuarin tästä nykyjsestä aejasta… Ja ostoote separatierj, se kuul' olovah hyvä vehe… Ja sitä sammoo vua' itellennö ja uskokee poekkeej, jotta vaekka vanaha ov vakava, niiv veres ov vanahoo veikeemp'…