ELON VAUHTIA.
Oli nauru ja laulu, ja välkkyi leijas tuo päivän hohto, ja aaltoset heijas sitä venhoa, jossa mä soutelin kera ystäväin mielin herttaisin.
Pian pursi ol' pieninä pirstaleina, ja ystävät huonoina uimareina ne hukkui helmassa synnyinmaan. Mun myrsky Seinelle kantoi vaan.
Mä nousin taasen purtehen uuteen, on toverit uudet ja kaukaisuuteen mua kantaa vierahan virran vuo. Koti kaukana! Rintaan se tuskan luo.
On jälleen nauru ja laulu huima,
alus ryskyy, vinkuvi tuuli tuima.
Pois viime tähtönen uinahtaa.
Oi tuskaa! Kaukan' on kotimaa!