III LUKU
Tuoll' Aachenin tuomiokirkossa
Karolus Magnus maatuu, —
Karl Mayer, Svaabissa eläjä,
mies vallan toist' on laatuu.
Vähät maata Aachenin kirkossa
ma keisarivainaana soisin;
ennen Stukkertiss' äärellä Neckarjoen
runopiltti pieni ma oisin.
Kovin Aachenin koirill' on ikävä,
alamaisesti anoo ne suita:
"Meille potku suo, vähän virkistää
meit' ehkä se, vieras kulta.":
Tuossa kuivassa pesässä kulutin
ma saappaan korkoja tovin.
Sotaväkeä preussiläist' oli taas,
eip' ollut muuttunut kovin.
Sama vanha, harmaa mantteli
ja korkea punainen kaulus —
"Puna verta frankkien merkitsee",
soi muinen, Körner, sun laulusi
Nuo samat pedanttiset pökkelöt,
yhä vaan sama suora kulma
joka kääntehessä, ja kasvoilla
sama samea, puutunut pulma.
Yhä tuo sama jäykkä jäppäily,
sama asento seivässojo,
kuin kitaansa kepin he nielleet ois,
josta kyljiss' ol' ennen mojo.
Niin, sisäll' on heillä nyt pamppu, se
ole milloinkaan ihan laannut;
on sijaansa vaan tuo vanha "hän"
"sinän" tuttavallisen saanut.
Noina pitkinä viiksinä virkaan taas
sama vanha palmikko palas:
takapuolia se ennen puikkeli vaan,
nokan alta nyt riippuu alas.
Tuo uus univormu ratsuväen
mua miellytti melkoisesti,
teräspiikkinen kypäri semminkin, —
hyvä sillä on ollut lesti.
Sen ritarisuudessa kangastaa
kaikk' armahat romantiikit,
jalorotuiset rouva Montfauconit,
Fouquét, Uhlandit, Tieckit.
Keskiaika kaunoinen kangastaa,
sen linnat ja ritarituvat,
asepojat, povissa uskollisuus,
takamuksissa vaakunakuvat.
Kaikki ristiretket ja turnaukset,
hovit lemmen ja kaihot kainot,
ajat aapisettoman uskon, jot' ei
vielä vienehet kirjapainot.
Jalo kypäri, kaikkein korkeimman
se sukkeluuden on väläys!
Se piikkiä, kärkeä puutu ei —
kuninkaallinen päähänpäläys!
Vain pelkään, ett' ukkosen noustessa
pian moinen piikki se johtaa
upo-uusimmat taivaan salamat
romanttista päätänne kohtaani
On köykäisemmät päähineet
sodan tullen tarvis ostaa;
kovin raskas on kesk'ajan kypäri,
jalat laukkaan kun saatte nostaa. — —
Ovell' Aachenin postitalon se taas
tuo lintu kilvessä liehui,
jota vihaan ma niin! Mua kohti sen
kähy musta silmissä kiehui.
Sa lintu-iljetys, maltas kun
sun käsiini saamaan osun,
mä kyllä sun kynin ja höyhennän
ja kyntes murskaksi hosun.
Sa maltas, ilmassa heilua saat
pian varressa pitkän luudan;
ma hauskahan haukan-ammuntaan
kytät, reiniläiset huudan.
Ken alas sun ampuu, se valtikan saa
sekä kruunun mult', uros oiva!
Torvet raikuvat, "kuningas eläköön!"
on riemuhuutomme soiva.